Olen juuri eronnut ensimmäisestä suhteestani, jota kesti vuosia..
Nyt 30 lähestyy mittarissa ja näin naisena tiedätte mitä se tarkoittaa..
En ehkä koskaan löydä kunnollista miestä, kaikki kun ovat jo varattuja, eikä minulla ole luontoa viedä toisen naisen miestä.
Tilaisuuksia kyllä olisi ollut, enhän ole ruma, mutta minulla on arvot kohdallaan!
Jos joskus sellaisen löydänkin, niin lasten saanti on silloin jo myöhäistä.
Välillä tuntuu että kaikki on jo myöhäistä..:(
Olen yksin, niin yksin että välillä tuntuu että tulen hulluksi, alan kai kohta kuulla omiani, nähdä näkyjä..
Joskus ajattelin, että parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa, nyt en ole enää siitäkään varma..
Täällä valitetaan että on huonoa seksiä.
Minulla ei ole minkäänlaista seksiä.
Huonompikin kelpaisi.
Voitteko kuvitella miltä tuntuu kun kukaan ei koskaan suutele eikä halaa?
Minulla ei ole ketään, ei KETÄÄN.
Voin saada sähköiskun, tai vaikka liukastua ja lyödä pääni.
Kukaan ei minua löydä, ennenkuin raadon haju häiritsee naapureitani..
Miettikääpä siis parisuhteessa olevat, ovatko ne teidän ongelmanne ihan todellakin niin hirmuisen suuria ja kipeitä, ettette voi niitä selvittää?
Nyt 30 lähestyy mittarissa ja näin naisena tiedätte mitä se tarkoittaa..
En ehkä koskaan löydä kunnollista miestä, kaikki kun ovat jo varattuja, eikä minulla ole luontoa viedä toisen naisen miestä.
Tilaisuuksia kyllä olisi ollut, enhän ole ruma, mutta minulla on arvot kohdallaan!
Jos joskus sellaisen löydänkin, niin lasten saanti on silloin jo myöhäistä.
Välillä tuntuu että kaikki on jo myöhäistä..:(
Olen yksin, niin yksin että välillä tuntuu että tulen hulluksi, alan kai kohta kuulla omiani, nähdä näkyjä..
Joskus ajattelin, että parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa, nyt en ole enää siitäkään varma..
Täällä valitetaan että on huonoa seksiä.
Minulla ei ole minkäänlaista seksiä.
Huonompikin kelpaisi.
Voitteko kuvitella miltä tuntuu kun kukaan ei koskaan suutele eikä halaa?
Minulla ei ole ketään, ei KETÄÄN.
Voin saada sähköiskun, tai vaikka liukastua ja lyödä pääni.
Kukaan ei minua löydä, ennenkuin raadon haju häiritsee naapureitani..
Miettikääpä siis parisuhteessa olevat, ovatko ne teidän ongelmanne ihan todellakin niin hirmuisen suuria ja kipeitä, ettette voi niitä selvittää?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Yksinelämiseenkin kannattaa vähän totutella.
Alussa se tuntuu rankalta, mutta voi helpottaa yllättäin. Ihminen on myös sopeutuja, joskin aina muistaessaan murehtii jotain.
Pidempiaikainenkin parisuhde, jossa toisen tavat jne. saa sapen aina kiehumaan, ei enää muuksi muutu.
Aika tuttuja fiiliksiä. 5 vuotta erosta ja siitä lähtien sitä yksinäisyyttä sitten on riittänyt. Paitsi että yksinäisyyttä riitti jo vuosia ennen eroa, vaikka tässä samassa osoitteessa asuikin naispuolinen henkilö, joka muodollisesti oli vaimoni... käytännössä ventovieras, joka ei puhunut mitään eikä meininkiäkään, että olisi koskenut/antanut koskea itseensä.
Varattujahan ne on kunnon naiset juu... Vai onko sittenkään? Ehkäpä kyse onkin enemmän siitä, että kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa.
Muuan juttu tekstissäsi tökkäsi silmään:
"Miettikääpä siis parisuhteessa olevat, ovatko ne teidän ongelmanne ihan todellakin niin hirmuisen suuria ja kipeitä, ettette voi niitä selvittää?"
Mikä oli se sinun ylikäymätön parisuhdeongelmasi, kun täytyi erota?
Heti 30-vuotispäiväni jälkeen katkesi 5 vuotta kestänyt seurustelusuhde. Tosin oli aikakin, koska pitkään olimme roikkuneet toisissamme vain tavan vuoksi.
Minullakin biologinen kello tikitti ja kaipasin halauksia yms. Ja eräs mies tokaisi minulle suoraan, eikös minun olisi jo aika hankkia lapsia. Minä piruuttani: "Tuletkos isäksi?" Ilmeestä päätellen viesti meni perille (toinen ymmärsi, ettei niitä lapsia niin vain yksin tehdä) ja aiheen käsittely loppui siihen paikkaan.
Olin 32-vuotias (ja yli puoli vuotta päälle), kun sitten tapasin nelikymppisen poikamiehen, joka osoittautui elämäni mieheksi. Väittävät, että tuon ikäisiksi vapaina säilyneissä olisi jotain vikaa, mutta en ole sellaista vikaa huomannut, mitä ei nuoremmissakin olisi - ja nuoruuden pahimmat viat olivat jo karsiutuneet. :) Vuoden kuluttua tapaamisesta menimme naimisiin - ja 1-vuotishääpäivänä meillä oli kuukauden ikäinen lapsi (olin siis 34 ja puoli vee ensimmäisen syntyessä). Esikoisen kaksivuotispäivänä tulin laitokselta kuopuksen kanssa. Ja molemmat pojat olivat maailmassa vuoden sisällä siitä, kun aloimme heitä toivoa. :)
Mutta täytyy myöntää: olin itsekin jo luopunut toivosta. Olihan siinä (viisivuotisen suhteen ja mieheni välillä) muutama viritys, mutta ne katkesivat omaan mahdottomuuteensa - joko en halunnut tuhlata aikaa suhteisiin, joista näin heti ettei niistä tule mitään tai sitten toinen osapuoli ei ollut valmis (Luojalle kiitos, totesin heistä siinä vaiheessa, kun tapasin mieheni).
"Voin saada sähköiskun, tai vaikka liukastua ja lyödä pääni..."
Vaikka erinomaisen hyvin ymmärrän, etteivät sähköiskut ja liukastumiset varmaankaan ole päällimmäisiä murheitasi, niin tuo lausahdus oli kuitenkin hyvin paljastava.
Sinä edustat ihmistyyppiä, joka on kertakaikkiaan kieltäytynyt edes näkemästä muunlaista kuin parisuhde-elämää.
Monet vastaavat näihin kirjoituksiin siksi, koska ymmärtävät kirjoittajan tilanteen ja ovat ehkä itsekin kokeneet samoin.
Minä vastasin siksi, kun en ymmärrä alkuunkaan tällaista suhtautumista elämään.
Toivottavasti löydät etsimäsi.
Itse ajattelin juuri samoin kuin sinäkin mutta en sillä hetkellä viitsinyt vaivautua vastaamaan. Minä olen eronnut 3 vuotta sitten enkä toistaiseksi ole kärsinyt yksinäisyydestä. Minulla on lapset ja se riittää. Toki joskus kaipaan hyväilyjä minäkin mutta tunne menee hetken päästä ohitse.
Miehiä kyllä löytyy mutta nautin niin vapaudestani etten halua sitoutua. Olis hakusessa rakastaja joka kävisi ilman muita sitoomuksia mua silloin tällöin hellimässä..:)
Hyvää kesää kaikille !!
Saaa mieltä sinkkumiehen kanssa.
Alkuperäisen kirjoittajan oma riippuvuus on pääasiallinen este uuden suhteen solmimiselle. Kovin riippuvainen ja takertuva ihminen ei kovin helposti löydä kaveria. Riippuvuus ja tarvitsevuus on sinänsä hiukan luotaantyöntävää.
Alkuperäisen olisi nyt vain opittava elämään yksin. Mikset muka pärjää yksin? Oletko niin huonoa seuraa ettet pysty viihdyttämään itseäsi? Jos et miellytä itse itseäsi, niin miten voisit miellyttää toista ihmistä, ja jos oma seurasi ei kelpaa sinulle itsellesi, miten kuvitelet sen kelpaavan muillekaan?
En nyt sanoisi olevani riippuvainen parisuhdeajattelusta, nimittäin aloitinkin ekan seurustelusuhteeni vasta 24 vuotiaana!
Olen siis ollut enimmän aikaa elämästäni yksin.
Ehkä siksi yksinäisyys alkaa jo menettää viehätystään.
Mitä pahaa on siinä, että haluaa olla jonkun kanssa vakiutuisesti?
Ei kai se ole enää muotia..
..sitä oikeaa/sopivinta ihmistä rinnalleen löydä. Se sinunkin tuleva miehesi saattaa toki seurustella nyt, mutta erota ihan omatoimisesti myöhemmin ja löytää sinut.
Ja niistä haleista... niitä saa myös hyviltä ystäviltä, varsinkin vastakkaisen sukupuolen ystäviltä =)
Eli sinuna hankkisin myös kunnon ystäviä, enkä perustaisi elämääni aina vain yhden miehen varaan.. kyllä ne hyvät ystävätkin näet löytäisivät sinut ennen raadonhajua jos itsesi olisit telonut.
teksistäsi päätellen vaikuttaa, ettei sinulla ole ystäviä, tai edes yhtään todella hyvää ystävää. Minkälaiset välit sinuun on perheeseesi?? Oletko paljon tekemisissä heidän kanssaan ja saatko heiltä yhtään tukea elämääsi (vaikka aikuinen oletkin?). Oletko kuullut, että parisuhteessakin toinen osapuoli voi olla "yksinäinen". Yksinäinen ja yksinäisyys ovat aika suhteellisia käsitteitä. Joku voi olla ystäväpiirissään "yksinäinen" eli ulkopuolinen. Jotkut ihmiset rakastavat yksinoloa sinkkuudestaa huolimatta...mutta sinä et ja siksi haet apua täältä.
Eiköhän ihmiset pureuduta asian ongelman ytimeen, mikä alkup. kirjoittajaa vaivaa. Häntä ette millään saa yhtäkkiä nauttimaan yksinäisyydestä ja sinkkuudesta. Syyttelystä ei ole mitään apua.