kaikki perheelliset isät ja äiteet, joilla on omia lapsia. olisitteko onnellisempia ilman meitä ruikuttavia ja valittavia lapsia? kaduitteko kun saitte ylipäätään lapsia?
olenko minä äiteeni ja isäni suru?
olenko minä äiteeni ja isäni suru?
Vastaukset 44
Vanhimmat
kiitos jos vastaatte vielä rehellisesti.
jätittekö työki mut??
-tiedän ei ole teidän velvollisuus käyä lukee mitä oon sönkänny-
---koulussa tänään karsee päivä :( ---
Rohkeutta vaan kysellä, sillä kysymyksesi on täysin oikeutettu. Vanhempien pitäisi pystyä kyllä vastaamaan, varsinkin jos ovat tuhonneet lapsensa tulevaisuuden. Riitelemällä, eroamalla ja tuoden heti vielä pahempaa kotiin kuin ennen on ollut. Lisäksi lasten pitäisi hyväksyä monta kotia ja pompottelua vanhempien menojen mukaan.
Rohkeasti joka paikkaan kysymään. Koulukuraattorille keskustelemaan, ei teidän tarvitse sietää kaikkea vanhemmiltanne.
olen sietänyt omilta vanhemmiltani kaiken... myös sisarukseni ovat.. isä joi ja rälläsi. :( isäni oli lähellä tappaa itsensä ja äiteenikin uhkasi tappaa. tuntuu etten voi olla huoleti kotiasioistani. haluan ansaita sitten sellaisen miehen joskus joka ei jätä minua tai satuta, kuulostan varmaan hölmöltä, mutta niin olen päättänyt. :)
Emme me täällä voi teidän perheenne tilannetta tuntea. Totta kai lapset ovat valtava painolasti vanhemmille, eivätkä kaikki vanhemmat saa vastapainoksi lapsistaan onnen ja ilon tunteita.
Irrota kuitenkin itsesi tästä. Sinun vastuullasi ei ole vanhempiesi, aikuisten, onnellisuus. Sinä et myöskään voi pelastaa vanhempiasi heiltä itseltään. Jos sinä ja sisaruksesi elätte ahdistavassa perheessä, ota yhteyttä vaikka koulupsykologiin, niin hän voi arvioida neutraalisti ja kokemuksella, mitä apua mahdollisesti tarvitsette tilanteen ratkaisemiseen tai sietämiseen.
Jos mietit omaa tulevaisuuttasi, on hyvä tietää, että lapset keikauttavat parisuhteen aivan uudelle tolalle, eivätkä kaikki tähän muutokseen osaa sopeutua. Ennen lapsia puolisot ovat toistensa vauvoja, hemmottelevat toisiaan ja sietävät toistensa oikkuja. Kun lapset syntyvät, puolisoiden pitää yhtäkkiä muuttua aikuisiksi työtovereiksi ja kohdistaa energiansa lapsiinsa.
ei teidän tarvitse. Ei, emme me ENÄÄ elä. isäni muutti pois mutta uhkailee silti. Äiteellä on uusi mies, enkä ole nähnyt miestä kasvokkain. en ollenkaan. tuntuu kuin eläisimme piilossa karulta todellisuudelta.
Kukaan ei tunnu arvostavan perhettäni. toinen veljistäni on rekkakuski. Entisen opettajani mielestä kaikki rekkakuskit ovat likaisia ja ylipainoisia ääliöitä. Minä rakastan häntä yli kaiken niinkuin muitakin sisariani. Hitto se opettaja ei osaa arvostaa mitään!! sellainen ylihieno valittaja. ilman rekkakuskeja tuskin saataisiin bensaa, että opettaja olisi päässyt 25km autolla töihinsä. Hän ei arvostanut kunnolla edes maanviljeliöitä. minun toinen veljeni on maanviljelijä äiteeni kanssa. ilman maanviljeliöitä ei opettajani olisi saanut rasvatonta maitoa kahviinsa, ainakaan ilman sitä ettei joutuisi itse olemaan maanviljelijä. oli lähellä etten alkanut huutamaan sille nirsolle opettajalle!!
minussa on silti sitä samaa verta isästäni.. minussa on samaa katkeruutta ja väkivaltaa. minussa on osa sitä riippuvaisuutta viinaan. melkein joka ikinen yö toivon vaan ettei minua olisi. ettei minusta tarvitsisi kantaa huolta, ettei minun tarvitsisi pelätä tuleeko minustakin juoppo.
haluaisin todella tietää olenko vanhemmilleni ilonpilaaja.
Et ole!!!
Itselle lapset elämän suola. Syy elää.
Aina kaikki vanhemmat eivät sitä osaa näyttää, vaikka niin tuntisivatkin.
Poikani on jo melkein aikuinen ja tyttäreni vajaa 2-vuotias.
Paljon elämässäni muuttaisin, mutta lapsissani en mitään!!!
Tottakai otamme yhteen jne, Ilman heitä tuntisin olevani tarpeeton. Voi sitä rakkauden määrää mitä tunnen lapsiani kohtaan.
Kysy vanhemmiltasi kun olet ihan kahden kesken jommankumman kanssa, rakastaako hän sinua ja pitääkö rasitteena...
Tuskin pitää rasitteena ja rakastaa aivan varmasti!
Kaikkea hyvää sinulle ja keskustele oikeasti jonkun läheisen aikuisen kanssa, joka kuuntelee....mielummin vahempiesi.
Lapset on kivoja mutta kyllä minä miehnä olisin ilman lastamme voinut elää ja se olisi helpompaa kun ei tarttis huolehti kuin itsestään ja naisestaan mutta kun lapsi pitää elättää ja hankkia kaikkea niin siihen ne rahat menee ja se vastuu laspesta ei aina ole kivaa mutta ei omaa lastaan poiskaan antaisi. Onneksi ei ole kuin yksi lapsi ja elämä olisi paljon helpompaa ilman lapsia ja se huolehtiminen että tulee kunnon kansalainen ja niin edelleen. Itse olen aina elänyt itseni kautta enkä laasten kautta. Ensin tilee minä sitten puolios ja sitten vasta lapsi ja sitten harrastukset .
kiva että edes yhden isän OIKEA mielipide.
Miksi h-ssä olet tehnyt lapsen ? Mitä omahyväinen, oman napansa ympärillä pyörivä, aikuiseksi kasvamaton kaaliaivo tekee lapsella ? Toivottavasti se tekemäsi panee sulle vielä 'jauhot suuhun' ja miettimään oikein todella elämän arvoja ja arvostuksia.
En voisi kuvitellakaan millaista elämäni olisi ilman lapsia. Veikkaan että erittäin tyhjää ja merkityksetöntä. Lapset on ihania. Joskus ihmettelen, miten he kestävät meitä ruikuttavia ja valittavia aikuisia. Kun he olivat pieniä joskus tuntui väsyneenä, ettei tästä mitään tule. Nyt kun ovat melkein aikuisia nautin heidän seurastaan ja heidän kanssaan jutteleminen tuo erilaista näkökulmaa aikuisen rutiininomaiseen elämään.
Varmasti et ole vanhempiesi suru vaan ilo.
tietäisimpä mitä vanhempani minusta ajattelevat!!
äiteelläni on uusi mies ja hän on miehen kanssa onnellinen. toinen veljistäni on naimisissa ja onnellinen.. sitten toinen siskoistani asuu norjassa ja toinen on 12min mua nuorempi.. sitten vielä se toinen veli......................... se asuu turussa, isä asuu muualla ja äitee minun ja perheen nuorimman kanssa... ukit kuoli, toista en muista, mutta toinen kuoli 2007... tuntuu kuin vasta äsken silti. hän oli tärkeä. mummoista toinen asuu kävely matkan päässä ja toinen hammaslahessa. ..joka ilta kun käyn nukkumaan olo on kuin särkyneen maljakon sirpaleella. ei tiedä missä muut sirpaleet ovat ja miksi maljakko hajosi. miksi se ei voinut olla tukeva ja turvallisessa kohassa?? olinko minä osasyyllinen hajoamiseen???
joskus vanhin veli purkaa kiukkuaan minuun, miten pitäisi olla? lapset eivät saisi huutaa mutta aikuiset saavat?! en ole enää semmoinen 3.v. tyttö joka kuuntelee huudon, kuin huudon joskus syyttäkin. nyt tiedän jos olen tehnyt jonkun väärin ja jonkun ei. vääryyttä ei minusta ole hiljaa istua paikallaan ja pidättää kyyneliään. mutta silti minulle huudetaan siitä. vaikka annan sen kaiken anteeksi muistan joka ikinen päivä kuinka minulle on huudettu.
ja silti, silti rakastan perhettäni niin, että voisin menettää henkeni heidän puolestaan.. juttelen kyllä veljeni vaimon kanssa joskus, mutta he ovat rakennuttamassa uutta navettaa ja ovat paljon kahdestaan, en uskalla, enkä halua hajottaa heidän onneaan.
Teillä tuntuu olevan koko kasa ongelmia, jotka sinä olet ottanut kantaaksesi. Oikeastaan 13vuotiaan ei tarvitse kuin huolehtia koulunkäyntinsä, ja mitä hurjempi perhetausta, sen vakaammin, että joskus saa oman elämänsä kätevämmin käyntiin. Jos todella elät tuollaisessa piinassa, ota todellakin yhteyttä johonkin koulusi piirissä toimivaan aikuiseen; kuraattoreja lie joka koulussa, terkkakin, ainakin useimpina päivinä viikosta. Sinä tarvitset tukea elämääsi, jotta pääset jaloillesi niin hyvin kuin mahdollista.
Alkuperäinen kysymyksesi, olisiko vanhemmat onnellisempia jos lapsia ei olisi, on vähän turhanpäiväistä pohdiskelua, koska jos lapset on, ne on. Ei niistä enää siinä vaiheessa pääse, kun alkaa ongelmia olemaan. Jokainen aikuinen tietää, ettei lapsen kasvattaminen positiivisesta raskaustestistä seesteiseen (??) aikuisuuteen käy kuin elokuvissa, vaivattomasti ja kivutta. Pohtimalla olisivatko aikuiset onnellisempia kaivat omien jalkojesi alta maata: sellaista mitä ei ole, ei pysty rehellisesti arvioimaan, ja pelkkä jossittelu ei muuta asioita mihinkään.
Sinä etkä sisaresi et ole syyllinen vanhempiesi ristiriitoihin.
Itselläni on kolme lasta. Yksi jo aikuinen, kaksi teini-ikäistä. Valehtelematta usein on tilanteita, jolloin joudun miettimään, kuka olikaan hölmö kun piti lapsia hankkia, mutta kun peilistä ei näy kuin yksi naama, niin ei sitä voi pidemmälle pohtia. Samoin, kun teinit toisinaan käyttäytyvät todella haastavasti, joudun taas katsomaan peiliin. Lapset kaikessa rasittavuudessaankin ovat syyttömiä syntymäänsä. Katumusta en voi tuntea, koska kuitenkin ihan välttämättä lapseni halusin, ja nyt kun he ovat olemassa, luulen, että he kuitenkin ovat niin elämän haluisia, että ovat edes elämästään kiitollisia, ja toiveeni, että olisivat elämässään onnekkaampia mitä itse koen olleeni, ehkä toteutuu.
Elämä ei aina ole ihanaa, eikä silkkaa leikkokukan tuoksua. Lapset koettelee joskus hermoja todella rankasti, mutta eikö se lie yksi kasvattamisen ja vanhempana olemisen osa olekin. Mutta olisinko esimerkiksi minä onnellisempi jos lapsia ei olisi? Yhtään miettimättä voin sanoa sinulle, että tiedän vain tätä elämää, jota elän. Eli, voihan se olla, että ilman lapsiani olisin onnettomanpi. Tätä ainoaa elettyä elämää voi arvioida, ja toisinaan olen jopa onnellinen.
Ja.. kuten sinunkin vanhemmat, minäkin olen eronnut. Eli, ei sinunkaan vanhempasi olleet keskenään onnellisempia, niinkuin minunkaan lasten vanhemmat. Heillä oli omat ristiriitansa, jotka olivat olemassa jo ennen lapsia, eikä täten voi lasten harteille sälyttää taakkaa vanhempiensa onnesta tai onnettomuudesta.
Mitä tulee tuohon viimeiseen lauseeseen veljesi ja hänen vaimonsa onnen hajoittamisesta: heidän onnensa ei ole sinun käsissäsi, ei hajottaminen eikä koossa pitäminen. Jos pystyt jakamaan veljesi vaimon kanssa omaa kasvamisen murhettasi, niin ajattelepa, että hän todennäköisesti näkee tilannettasi, ja pitää itseään onnekkaana, kun kerrot hänelle syvimpiä tuntojasi.
Rohkeutta, sitä jokainen tarvitsee. Sinäkin.
kiitos... pääni löi hetken ihan tyhjää, istuin vain ja ihmettelin...
no tuli tuosta vaan jostain mieleen kun olin n. 3-4lk. oli yksi poika joka kiusasi minua ja siskoani. kiusasi siitä kun isämme joi. puolustauduin miten vain pystyin, mutta heti kotonani juoksin huoneeseeni itkemään. se oli melkein kuin arki päivää. jos joku olisi kysynyt että olinko syy siihen että vanhempani erosivat olisin sanonut kyllä. mutta nyt minä sanoisin etten olisi. en vain ole. en minä isääni juomaan ole käskenyt, enkä uhkailemaan.... mutta toisaalta en ole pyytänyt lopettamaankaan. olisiko se liikaa pyydetty? jopa omalta lapseltakin?? meidän veli suuttui jostain -kun suutuin hänelle, koska hän oli lukenut ilman lupaa minun päiväkirjaani.- hän syyllisti minuakin sitten kaikesta mahdollisesta. aihe jotenkin siirtyi isään ja veli sitten kysyi.. tai tarkemmiten kysyi huutaen että olemmeko miettineet että isän juominen johtuisi meistä?! se oli se viimenen pisara. vaikka moni olisi tulkinnut veljeni katseen vihaksi, siellä oli myös surua. luulen että veljeni ottaa syyt vanhempien erosta itselleen. miksi aikuiset ei voi koskaan sanoa tarkkaa syytä miksi pitää erota. ero oli pelkkää huutoa ja yhtä-äkkiä sekin oli loppu. isä oli vain muuttanut ja PITI oppia elämään sellaista elämää kuin se oli.
isä on nyt ollut taas juomatta jonkin aikaa mutta tiedän, vaikken toivokkan ja haluakkaan, että hän retkahtaa taas. loukkaus jos sattuu tulemaan se on menoa sit... juominen alkaa. -taas-
pelkään että joku tulee ja hajottaa perheemme jos menen kertomaan jollekin ammattilaiselle. perheemme varmain alkaisi vihaamaan minua täysin.
olen aina elänyt siinä että -hyväksytäänkö minua vai ei- . olen erilainen... hampaani ovat oudot. hittolainen, niistä aina huomautetaan, mutta sanon takaisin sen minkäpystyn. en tahdo jäädä koskaan sanattomaksi, olen silloin avuton ja haavoittuvainen. - tänään koulussa yks poika veti multa penkin alta. ihan syyttä, en edes ollut puhunut hänelle... "härnäsin" vain yhtä luokkalaistani poikaa, tai ei se niinkään härnäämistä ollut.. suutuin tajuttomasti. mulle ois voinu käyä vaikka mitä!! ja se poika muutenkin oli sellainen väkivaltainen ym... suutuspäissäni menin hakkaamaan raivoissani sitä poikaa.. se vain virnuili!! hitto mun hermot oli riekaleina. Mulla on nyt uuet hiukset ja pojat sitten alko arvostelemaan näitä! jumaleisson, mä oon tän näkönen ja jos ei kelpaa niin suksikoon suohon! aina minua ollaan arvioimassa: "sulla on poika hiukset, sulla on ouot hampaat, oot lihava, oot tyhmä, et ossaa sitä.." aina sama. olen normi painoinen mutta silti minua kutsutaan lihavaksi.. kai sen takia, kun mulla on vähän enemmän hartiaa, kuin muilla koulun tytöillä. jopa oma isäni on sanonut minua lihavaksi.
enkö kellekkään kelpaa tällaisenaan??
veljeni joskus "haukkui" minua murrosikäiseksi ja teiniksi. sellainen olen. en minä aikaa määrää, en voi nuorentua enkä vanhentua silloin millon itte haluun.
Hei tyttö 13-v! Kyllä minä sanoisin että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan ja saavat lapsista paljon iloa, vaikka ei aina siltä näyttäisikään. Jos vanhemmilla on omia ongelmia, elämä pyörii niin niissä ongelmissa, että ei huomata näyttää tai kertoa, miten rakkaita lapset heille ovat. Jos ollaan hermostuneita ja väsyneitä, puretaan omaa pahaa oloa lapsiin, vaikka paha olo ei heihin liittyisi mitenkään. Itselleni lapset (jo aikuisia) ovat maailman tärkein ja ihanin asia, ja uskon että niin on kaikissa perheissä. Aikanaan saat omia lapsia ja huomaat kuinka heistä tulee elämäsi onnellisin asia, kaikista vaivoistakin huolimatta.
Muistathan, että vanhempiesi ongelmat ja heidän keskinäiset vaikeutensa eivät johdu sinusta eivätkä vähennä heidän rakkauttaan sinuun, ne vain estävät heitä sitä osoittamasta.
Jos sinusta tuntuu että et ole hyväksytty sellaisena kuin olet (= jos et itse pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä), pahoitat helposti mielesi arvosteluista, ja valitettavasti ilkeät kaverit vaistoavat tämän. Yleensä sellaisia ruvetaan kiusaamaan, joiden tiedetään siitä pahastuvan, koska kiusaaja saa siitä jotain sairasta tyydytystä itselleen. Yritä siis sivuuttaa kiusaamiset mahdollisimman vähällä huomiolla ja olla välittämättä niistä - se on paras keino.
Elät aikaa, jolloin vanhempien merkitys alkaa vähentyä ja alat suunnitella ja valmistautua omaan elämääsi. Voisit jättää huomiotta heidän ongelmallisuuttaan ja keskittyä omaan elämääsi ja tulevaisuuteen. Käyt koulut, hankit ammatin, ystäviä, elämänkumppanin, ja voit olla onnellinen vaikka vanhempien kanssa ei menisikään kovin hyvin. Voit silti rakastaa vanhempiasi, vaikka heidän kanssaan olisikin kaikenlaisia vaikeuksia.
Kirjoitat fiksusti ja mukavasti. Uskon että olet kiva ja hyvä tyttö. Sulla on nyt ihan liian raskasta, mutta varmasti sinusta tulee itsenäinen ja vahva nainen, joka voit itse tehdä oman ikuisen elämäsi onnellisemmaksi kuin mitä vanhempiesi elämä nyt on. Tsemppiä!
Korjaus viimeiseen lauseeseen: voit itse tehdä oman aikuisen elämäsi onnellisemmaksi...
:) kiitos.. melkein kyyneleet aina alkaa valuu ku lukee näitä..
mulle erittäin mukava ja rakas kaveri muuttaakin sit kesällä 72km päähän... ei nähä sitte varmaan ku kerran vuodessa :( no soitella voijaan.. ja ollaan myö vaihettuki s-postiosotteet ja kaikki maholliset. ikävä kyllä on jo nyt.
yläasteelle seuraavana syksynä... pelottaa suorastaan. sinne meni mun yks kaveri viimevuona ja nyt se sitten polttaa ja juo... senki perheessä kaikki on hajonnu, luulen et johtuu siitä. oon mä yrittäny auttaa sitä ja kertoo miten mä ajattelen siitä ja miten siihen pitäs suhtautuu. se tyttö nykyjään vaihtaa poikaystäviään, kuin hanskoja, joihin on kyllästynyt jo. sitten löytää taas vanhat hanskat ja haluaa ne ittelleen.. vihaan sellasia tyyppejä.
joskus rupeen itkemään kun joku on tapettu, murhattu, mutta kuitenkin kuollut.. en edes tunne sitä ihmistä mutta silti itken, koska toiset joutuvat kantamaan sen surun. kesällähän oli autokolari ´jossa oli ollut useampi henkilö ja kaikki olivat kuolleet. siihen aikaan meidän veli oli kavereittensa kanssa menneet jonnekkin viettämäään aikaan ja heitä oli ollut 6. . voi että mä olin paniikissa, kaikki soittelivat veljelleni, mutta onnes -en voi sanoa sittenkään onneksi koska silti ihmisiä kuoli,,, :'( - he eivät olleet siinä kolarissa. mutta silti harmitti, kun oli jäänyt heiltä lapsia.. ja he olivat niin nuoriakin. --
ja joskus me oltiin siskon kaa leirillä ja sielä meijän puolesta rukoiltiin.. mua itketti ihan tajuttomasta. itkin ja itkin. sitten mun luo tuli yks tyttö joka oli mua paljo vanhempi ja hänkin itki. sitten me vaan halaiiltiin ja muut ihmetteli miksi me itkettiin.. en itsekkään tiedä miksi itkin. hymy tarttuu, niin tarttuu surukin.
siskoni joka on minua nuorempi, niin hän ei kerro mitään jos harmittaa tai painaa hänen mieltään. yritän aina kysyä, mutta hän ei suostu vastaamaan. miten voisin saada sen selville, olisiko minusta edes auttajaksi?
Elät ja olet vain vierellä ja mukana, ei se sen vaikeampaa ja monimutkaisempaa ole. Kuuntelet ja osoitat, että välität. Tee sillä lailla, kuin toivot vanhempiesikin tekevän.
Surullista, jos lapsi saa vanhemmista tuollaisen kuvan. Aikuisilla on aikuisten ongelmia ja toiset elävät niin juuttuneena omien ongelmiensa suohon, että heiltä unohtuu, miten osoitetaan omille rakkaimmille sellaisia tunteita, joista tietää, että välitetään ja rakastetaan. Tosin kaikki eivät vain osaa, jos ovat jääneet ilman itsekin. Ehkä nämä asiat selvenevät sitten omassa aikusuudessa.
Saattaa olla, että on olemassa vanhempia, joita kaduttaa, mutta suurin osa normaali-ihmisistä ei ajattele omia lapsiaan suruna tai painolastina. Vanha tätini sanoi aikoinaan: "Pienet lapset, sylihuolet. Isot lapset, sydänhuolet." Lapset ovat elämän suola, rikkaus, rakkaus ja viisas aikuinen oppii itsekin elämää ja elämästä heitä 'kasvattaessaan', ohjatessaan ja luotsatessaan omille jaloilleen.
mietin aina, että jos olen 'näin' huomautetaanko siitä. isän luona käymme varmaan kerran kahessa kuukaudessa.. isä sanoo kaipaavansa meitä, mutta silti jostain ihan turhasta ja pikkumaisesta saattaa ärähtää meille.. ja sitten on niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
no mutta nyt kouluun "kidutettavaksi" :) en muutes tehnä enkun tehtävii...
Tsemppiä lapsi.
Kaikessa rehellisyydessä kyllä, lapsista on huolta ja harmia, voi välillä jopa palaa proppu! Mutta tiedätkö mitä? Silti he ovat kaunein asia maailmassa. Myös sinä.
Kuulostat myös hyvin herkältä nuorelta. Se ei ole mikään vika, vaan ominaisuus. Tapahtumat ympärilläsi vaikuttavat sinuun voimakkaammin kuin joihinkin muihin, ja silloin tuntuu etteivät muut ymmärrä yhtään mitään. Sen enempää kaverit kuin aikuisetkaan.
Murrosikä on kuohujen aikaa muutenkin, herkällä nuorella usein vielä enemmän. Mutta, se menee ohi aikanaan. Kasvat isoksi, jopa aikuiseksi. Hui! Aika hurja ajatus, eikö? Mutta siihen sisältyy uusia asioita. Mieti ja haaveile, unelmoi asioista jotka miellyttävät sinua. Pyri niitä kohti.
Lempeän neuvon annan, yritä huolehtia koulustasi. Kuulostat fiksulta nuorelta, josta on kasvamassa kunnon kansalainen. Siipesi ovat vasta kasvamassa, mutta ne tulevat vahvistumaan ja kantamaan. Kohti vapautta. Kohti unelmia.
kiitos :)
eilen tässä kokopäivän mietin elämääni ja mitä sillä tehdä. huomasin myös sen eilen miksi en anna kenenkään laittaa kättä kaulani lähelle.. pelkään että minua aletaan keristamaan. juskus serkkuni.. //hänellä on ADHD// tarttui kaulaani, enkä saanut enää happea, lopulta hän päästi irti. on minun kaulaani ennenkin tartuttu ja se oikeasti pelottaa minua. kaverini joskus ottaa tukea läheltä kaulaa ja joskus käsken hänen lopettaa, en edes silloin tiennyt miksi, tulee vain paniikki ja melkein itku. haluaisin vain pyristellä siitä pois ja hengittää..
ennen pääsiäistä menemme varmaan lomalle, jonnekkin uimapaikkaan ja saatamme nähä sen äiteen miehen ekaa kertaa... jännittää. sanoin eilen siitä veljeni vaimolle ja sanoin myös että pelkään minkälaisen kuvan itsestäni annan, mutta veljeni vaimo vain sanoi: "Turhaa sinä sellaista minetit. Hänhän se tässä on teidän elämäänne tulossa." kaipa se asia on sitten niin.
mietin joskus aivan liikaa, enkä osaa lopettaa sitä!!
Ja veljesi vaimo on täysin oikeassa. Äitisi mies on melkoisella todennäköisyydellä aika hermona tilanteesta. Joten samassa veneessä.
Juuri tuo, ettei osaa lopettaa miettimistä ja pohtimista on erittäin tyypillistä herkälle ihmiselle. Nuorena se on vielä vaikeampaa, iän mukana oppii taitoja hallita tuota tilannetta. Jos siltä tuntuu, mene juttelemaan esim. kouluterveydenhoitajalle, jos huomaat että jumitut joihinkin ajatuksiisi. Silloin kannattaa reilusti hakea apua, eikä odottaa putoamista pohjalle.
Avun hakeminen psyykkisiin tilanteisiin huomattavasti vaikeammaksi kuin kehon pulmiin. Tosin nykyään todelliset psyykkiset ongelmat ovat erittäin yleisiä joten hyvä jos ihmisillä kestää kantti oikeasti hakea apua, jos sitä tarvitaan. Joten ei, et ole pöpi etkä hullu etkä mitään muutakaan jos haluat hakea keskusteluapua vaan päinvastoin omat rajansa tunteva fiksu nuori.
kiitos jällenkerran :)
tänään meilä oli uskonnossa jotakin häistä ja ope sit selitti, että jos toinen aviopuolisoista alkaa vaikka juomaan, pitää osata ja tietää mitä haluaa ym..
voi vitsi ku sen kuunteleminen oli niin vaikeaa, olisin vain halunnut juosta tilanteesta pois, enkä katsoa enää taakseni. selvisin tilanteesta kuitenkin ilman kyyneleitä. onneksi.
meijän koulussa käy tosi, tosi harvoin terveyden hoitaja ja hän minusta on jotenkin outo... tai siis pelottava.. tai jotain sellaista. oon joutunu muutenkin ramppaan sen luona, millon lonkankivusta ynnämuista.. en kehtaa, tuntuu kuin he nauttisivat siitä että ihmisillä on vaikeaa. ja sitten varmaan alkaisi laulu että "tuossa iässä" ei kaikki riipu aina iässä.
Pää kylmänä. Taidan itse syyllistyä samaan, mutta "tuossa iässä" kasvava nuori on äärimmäisen herkkä tulkitsemaan kaikkia mahdollisia asioita ja useimmiten täysin päin metsähallitusta. Tosin tunne itsessään on todellinen, eikä siten väheksyttävä. Kehtaamiset sikseen, et ole ainut nuori jolla on kuohuntoja. Onko koulullasi kuraattoria, luotettavaa opettajaa tai muuta tahoa jolle voisit mennä juttelemaan halutessasi?
no opettajat on kivoja mutta luulen että heidän asenteensa minuun muuttuisi hirveästi.. kuraattori käy tyylin kerran vuodessa..
.elämäsärkyy.
veljeni vaimo joutui sairaalaan perjantai yönä.. nestettä alkoi kertymään hänen elimistöön sä eikä se poistunut. tänään pääsee sieltä pois. huomasin tässä viikonloppuna kuinka paljon kiinni on yhdessä tärkeässä ihmisessä. tein veljelleni viikonlopun ajan ruokaa ja autoin muutenkin siskoni kanssa häntä hänen töissään. Lehmäkin sairastui, sen nimi oli Viesti... se oli Ay. sillä oli myös tosi karvaset korvat. se oli niin sulonen, mutta eilen kun mentiin 10 illalla navetalle se oli kuollut.. eikä ees ollu pitkään kerinny olee kuolleena kun tultiin. Onneksi yritin puhdistää sen haavaa jalan alla ja juottaa sille yhtä litkuu...... laitoin myös äiteelle lapun että soittaa eläinlääkärin sille, mutta ei hän soittanut. sanoi että sitä pitäs käyttää ulkona kävelyttämässä ja muutenkin normisti. ei mulla siitä oo niin huono omatunto, rukoilinkin lehmän puolesta. enää viestiin ei satu, enää ei tarvitse kestää.. ikävä ja muisto silti jää. onneksi veljeni vaimo tervehty. harmi kun en saa yrittää edes taluttaa sitä lehmää, se olisi saattanut auttaa, mutta kun olen liian nuori.
Pilavatko lapset elämänne? Totta helvetissä meijän vanhempien elämä on ainakin pilattu....Äitee sano että 'en ole nään hänen tyttärensä ollut moniin vuosiin' ja heitti kotoa pois 2vuotta sitten, sen jälkeen en ole pitänyt mitään yhteyttä... eikä ees kiinostra, enkä ikävöi sellaista... sama homma kävi vanhemmille sisaruksille, heidätkin potkittiin pois pihalle omasta kotoaan.... näin meillä (y)
toisin sanoen kaikille: -Älkää hankkiko lapsia.
Kolmetoistavuotiaan on vielä liian aikaista ajatella elämän ja maailman asioita turhan monimutkaisten mutkien kautta. Sulla pitää olla vielä tässä vaiheessa ihan huoletonta lapsuuden loppuaikaa, johon kuuluu koulunkäyntiä, harrastuksia, kavereita ja kaikkea sellaista mukavaa ja kivaa, josta itse pidät ja jossa aika kuluu hyvin ja mielellään kehittävästikin.
Sinä olet liian nuori pohtimaan lasten hankkimista mistään näkökulmasta, kannattaako se ja jos ei, niin miksi. Sulle saa tulla ikää enemmän kuin toiset puolet lisää, ennen kuin olet siinä vaiheessa, että tarvitsee alkaa pohtimaan lasten hankintaa ja sitä, pilaavatko lapset elämää vai eivät. Mistähän tällainen ajatus on peräisin ?
Käy koulusi, opiskele, tee työtä, harrasta, kasva, kehity ... Aikanaan kaikki asiat lonksahtelevat paikoilleen ja oikeille kohdilleen, niin lapset kuin muutkin elämän isot kysymykset. Sinä olet nyt liian ja turhan aikaisessa vaiheessa pohtimassa liian isoja kysymyksiä ja sellaisella ei ole kuin ikäviä seurauksia.
niin kai... kerran äitee sano että: "olisimpa 20 vuotias".. silloin ketään minun sisaruksistanikaan ei olisi olemassa ja ei myöskään isääkään olisi hän silloin vielä tavannut. Olen muutenkin lukenut netistä joistakin tutkimuksesta että lapsettomat ovat paljon onnellisimpia kuin perheelliset..
tuntuu joskus muutenkin siltä ettei miusta ole mihinkään, koulu ei oikein kiinnosta. opettjat valittaa numeroista ja kyselevät miksi kaikkien oppilaiden numerot ovat laskeneet kokeissa. varmaan siksi kun kokoajan tulee muutoksia lukkariin, niin menee sekasin. kotona pitää olla hereillä kokoajan. Kesä töitä tuplasti tulossa. joskus tekis mieli vaan rojahtaa vuoteeseen ja jäädä siihen lopullisesti.
Minäkin toivon joskus olevani 20vuotias.. mutta ei sen takia että silloin ei ollut lapsia, vaan siksi että silloin oli nuori ja voimia riitti.. vanhemmiten ei kroppa enää jaksa samaan tahtiin kuin "kakskymppisenä". Silloin jaksoi tehdä töitäkin vaikka kuinka..
Minusta ehkä syyllistät itseäsi liikaa ja mietin oletko hieman masentunut(?). Lisäksi olet yhdeltä osin kuitenkin vielä "lapsi" ja saatat nähdä asiat erikannalta kuin aikuiset. Toisaalta tunnut kypsältä, fiksulta nuoren naisen alulta. On hienoa ettet anna toisten mielipiteiden vaikuttaa siitä millainen ja kuka olet. Ole ylpeä itsestäsi. Ne koulussa jotka arvostelevat sinua huonosti, ovat vielä lapsen kengissä, opettelevat "elämän taitoja".
Uskon että äitisi rakastaa sinua syvästi ja on vastuuntuntoinen. Siitä on todisteena mielestäni se, että hän ei ole heti esitellyt poikaystäväänsä, vaan hän on ensin odottanut ja katsonut että hän varmasti olisi hyvä tyyppi ja heidän suhteensa toimisi, jotta te lapset ette joutuisi kokemaan taas uutta surua. Olettehan jo joutuneet kokemaan isänne alkoholismin.
Kukaan ihminen ei ole täydellinen, me teemme joskus virheitä, me kaikki kohtaamme joskus ongelmia, surua ja murhetta. Mutta se kaikki mitä elämän aikana koemme kasvattaa meitä vahvemmaksi ja viisaammaksi. Ja kun olemme kokeneet murhetta, osaamme myös arvostaa iloa ja onnea.
Mielestäni sinun ei tarvitse murehtia sitä että sinusta tulisi alkoholisti, koska sinä tiedostat asian.. En usko että ikinä antaisit itsesi "vajota" sen maailmaan, koska tiedät ja tunnistat sen vaarat. Kuitenkin sinulla on edessäsi murrosikä ja tunteiden vuoristorata. Tärkeätä minusta on että opit tunnistamaan "huonon seuran" ja jaksaisit opiskella, koska peruskoulu antaa pohjan kaikelle tulevalle opiskelulle. Silloin sinulla on paljon helpompaa, mihin ikinä menetkin opiskelemaan peruskoulun jälkeen.
Itsestäni voin kertoa että molemmilla vanhemmillani on alkoholiongelmia. Minulla ei ole sisaruksia (niistä voit olla onnellinen että sinulla on). Koulussa olin varsin syrjäänvetäytyvä, mutta myös omanlaiseni "vahva" enkä niin välittänyt toisten huonoista sanomisista.. Itseasiassa myöhemmin joskus 24vuotiaana törmäsin sattumalta erääseen joka syrji minua. Hän kertoi minulle, että he olivat joskus kateellisia minulle, koska uskalsin olla oma itseni, sellainen kuin olen.. Vaikka täytyy myöntää että minulla on huono itsetunto..
Olen kokenut paljon huonoja asioita, mutta pyrin aina ajattelemaan ne opettavaisena. Toivon että pystyisin omille lapsilleni antamaan sen tuen ja kokemusteni neuvot, jotta heidän ei tarvitsisi kokea samaa.
Eräät virheeni ovat olleet, että eksyin huonoon seuraan, koska olin sinisilmäinen. Tuntuu myös että ehkä olen etsinyt aina miesten hyväksyntää, kenties koska en saanut sitä omaltani isältäni. Näin olen tehnyt suhteissanikin huonoja valintoja.
Minusta olisi hyvä jos pääsisit joskus jutteleman ja käymään asioita jonkun kanssa.. Se auttaa myös, kun löytää "oman juttunsa" jolla purkaa mieltä painavia asioita. Itselläni se on runoilu ja maalaminen :)
Mutta niin, toivotan sinulle kaikkea onnea ja hyvää sinulle elämääsi..
kiitos :) toivoin joskus 7-10 vuotiaana eläinlääkäriksi, mutta veljeni sanoi että ei noilla numeroilla, kuin vain siivoojaksi pääse. se harmitti minua kovasti :( ammatti toive on kuitenkin vielä hitusen samassa pysynyt, mutta tiedän, että nyt pitää ihan tosi ottaa koulu elämäänsä totisena, mutta silti en jaksaisi :( en tiedä itsekkään miksi. Haaveilen aina "omista jutuistani" esim, ratsastus olisi elämäni iloinen asia jos saisin ruvata harrastamaan sitä, mutta ei ole kyytiä. Samoin myös tanssiminen olisi niin ihanaa. rakastan jammailua musiikin tahtiin. :) mutta nyt kun menen siskoni kanssa yläasteelle niin kyydit järjestyisivät aika hyvin ja voisin joskus jäädä isän luo, koska siitä koulusta olisi n. 1 km isäni luo, mutta toisaalta pelkään isääni joskus ja joskus taas haluaisin halata häntä ja puhua asiat halki, ei minulla ole uskallusta ainakaan vielä löytynyt.
itsekkin olen miettinyt että onko minulla masennusta ja ainakin 2010 lopulla huomasin että itkin joskus ihan pienestä, mutten kertonut itkustani kellekkään. opettaja sanoo että minusta "huokuu nuorekkuus" ja "elämän ilo" miten niin oloni ei ole silti sellainen ja miks en voi näyttää sitä miltä minusta oikeasti tuntuu...(?)
Tuosta opiskelusta, niin vielä sinulla on aikaa. Voit tsempata opiskeluun yläasteella, jotta pääset sinne minne haluat sen jälkeen. Mielestäni yläaste on tärkeä, koska sieltä saaduilla numeroilla haet lukioon tai ammattikouluun. Lisäksi yläasteen esim. matematiikkaa kerrataan ammattikoulussa ja lukiossa hieman, niin kun ne hallitsee jo, on kaikki helpompaa ja pystyy omaksumaan uudet asiat helpommin, kun on "perusteet" hallussa.
Ratsastusharrastuksesta olisi varmasti hyötyä jos aiot suunnata eläinten hoitoalalle opiskelemaan. Ja toinenhan ammatti voisi olla vaikka eläintenhoitaja, jos opiskelu ei suju aivan eläinlääkäriksi.
Tuohon mitä kirjoitat alempana keskustelussa, niin mietin olisiko sinun silti hyvä yrittää keskustella enemmänkin veljesi vaimon kanssa? Jos yrität, niin saatat yllättyä iloisestikin..
Jos äiti sanoo noin, niin äiti ei ole tainnut kasvaa aikuiseksi, koska pelkkä ikä ei sellaiseksi tee vaan velvollisuuksiensa ja vastuidensa hoitaminen ja sellainen ymmärrys, että ei ainakaan selittämättä tokaise lapselle asioita, joita lapsi ei voi ymmärtää. Oletko koskaan puhunut täällä kirjoittamistasi asioista äitisi tai muun läheisen aikuisen kanssa ? Sulla pitäisi olla joku muu kuin Suomi24. Voisitko antaa äitisi lukea tämän palstan kommentit ?
Äidin tokaisu kertoo siitä, että hän ei ole tyytyväinen elämäänsä mutta sinä et voi alkaa äidillesi aikuiseksi tueksi eikä sun kuulu vielä pohtia näitä juttuja niin syvällisesti, että siitä aiheuttu stressiä ja masentaa. Sun kuuluu hoitaa ja keskittyä vain omaan 'työhösi', kouluun, silti, vaikka olet oikeassa siinä, että nykyaikana muutokset ja uudistuksen kulkevat sellaista vauhtia, että aikuistenkin on vaikeaa pysyä perässä.
Silti täytyy yrittää, koettaa kovasti, pyristellä, olla sinnikäs, taikoa tahtoa itseensä jostain sisimmästään. Toivon, että sulla on perusasiat kunnossa: syöt oikein, nukut tarpeeksi ja muistat ulkoilla ja liikkua. Nämä asiat ovat edellytys jaksamiselle ja terveenä pysymiselle. Kun em. asiat ovat kunnossa, niin elämässä kannattaa tehdä niin kuin lintu, luottaa ja uskoa siihen, että siivet kantavat.
syön.. juon ja nukun. en ole ylipainoinen, enkä liian laiha. olen liikunnallinen ja mitalleja on tullut 600m juoksusta muutaman kerran. Rakastan myös eläinten kanssa leikkimistä ja kaikkea mahdollista :)
kun siis muutimme pieneen taloon äiteen ja siskoni kanssa kysyin että muutammeko pois milloin "täältä", koska suoraan sanottuna en voi koskaan sanoa meneväni kotiin vaan olen aina menossa "kämpille" tai "koululle". en tahdo edes että se olisi minun kotini. siihen äiteeni vain sanoi: "Jos sinulla on rahaa uuteen kotiin, mutetaan vaikka heti" tai jotain vastaavaa. Minulle tuli sellainen olo että minua syytettiin, kun rahaa ei ilmeisesti ollut paljoa. Empä ole sen jälkeen paljoa kysellyt muutosta.
olen puhunut näistä osista asioista joita olen kertonut täällä minun veljen vaimolleni, mutta pelkään että jos paljastan itsestäni liikaa minua aletaan syrjiä tai muuta vastaavaa.
huhuu..?
Kuulepa kultapieni, "13-v. tyttö", sinä olet väärässä paikassa täällä. Sun ei kuulu vielä seikkailla tällaisilla foorumeilla, sulla pitää olla muuta tekemistä ja ajankulua. 'Kuulostat' ja tunnut mukavalta ja fiksulta teiniltä, joten keksit varmasti itsellesi parempaakin tekemistä.
Vaikka sitä ei millään jaksa käsittää ja suhtautua siihen ja odottaa, niin kannattaa kuitenkin; jätä aikuisten asiat vielä vähäksi aikaa, anna niitten olla, niihin kyllä ehtii vielä ihan liiankin kanssa sekaantumaan ja sotkeentumaan.
Nauti täysillä vielä siitä vapaudesta ja huolettomuudesta, joka kuuluu lapsuuteen ja nuoruuteen. Vastuiden ja velvollisuuksien aika tulee liiankin nopeaan eteen, nyt kuuluu käydä koulua, opetella, oppia ja nauttia siitä, että niihin on mahdollisuus ja oikeus tässä maassa.
ok. kannattaisiko minun silti puhua tästä jonkun aikuisen kanssa??
Kyllä se on tässä keskustelussa monta kertaa sanottu: etsi itsellesi joku mukava ja luotettava aikuinen ihminen, jolle voit uskoa asioitasi ja huojentaa mieltäsi. Sellainen, jolla on terveet, normaalit tavat elää, ajatella ja asennemaailma kohdallaan.
Ehkä tämän aloittamasi keskustelun näyttäminen olisi hyvä alustus sellaiselle ihmissuhteelle, tästä saanee hyvin selville, mistä on kysymys.
Niin, tai sitten ihan samaa ikäluokkaa oleva kaveri, ystävä, jonka kanssa voitte ihmetellä muoliman menoa.
no en kerro tästä ainakaan kavereilleni, koska jos meille tulee riitaa se on varmaa että hän kertoo kaikki salaisuuteni kaikille inmisille.
minusta kaikki terveyden hoitajat ovat sellaisia jotka vain esittävät auttavansa. En minä tahdo eroon perheestä vaan huolesta. haluaisin tosi kovasti kertoa veljeni vaimolle, mutta luulen ettei hän jaksaisi tai halua kuunnella. Muutenkin hän tahtoo vain olla miehensä kanssa.
äiteeni sanoo jos itken, että se pitää lopettaa koska muut tulevat hulluksi. miksi en muka saisi itkeä? se helpottaa. Myö siskon kanssa ei olla mitään siisteimpiä ja äitee kerran sit sano että meijän pitäs pikkuhiljaa kasvaa aikuisiksi, se ärsytti ja harmitti sanoin takasi että "sie et taia itekkään olla vielä aikuinen" siihen se ei sanonu mitään ja oli hiljaa¨. Olinko törkeä? olisiko minun pitänyt pyytää anteeksi??
kaikilla ihmisillä tuntuu olevan joku jolle kertoa kaikki, mutta minulla ei oikein sitäkään. En tahdo tunkea kenenkään tielle ja siksi itken yksin enkä kerro kellekkään usein miksi, sitten he suuttuvat. "Turha on itkeä jos ei sano syytä miksi!" kaikki melkein "sanovat" noin. Haluaisin joskus vaan kuolla, enkä koskaan palata takaisin. Kaikki myös sanoo että nyt tuntuu siltä koska olenhan jo teini, mutta miusta on aina tuntunu siltä ja nyt vasta uskallan sanoa sen, koska tiedän millon saan syyttä huutoa ja millon en. Nytkin äitee on miesystävänsä luona.. siskoni vaan nauttii elämästään ja laittaa nyt pyykkiä. Vaikka teen ruokaa, pesen pyykkiä ja autan navettatöissä silti äitee ei ole ikinä sanonut kunnalla "kiitos, sinusta on apua" Se olisi maailman paras kiitos ikinä, mutta ei sitä tule varmaan koskaan. Hän vaan sanoo"kiitos", eíkä sen enempää.
veljeni kerran sano että otan liikaa vastuuta itselleni.. olen yrittänyt monesti peittää surumielisyydenkin, mutta veljeni huomaa sen silti.. valehtelen ettei minulla ole mikään ja sitten hän yleensä lopettaa kyselyn siihen, vaikka tietää varmasti että valehtelen.
haluaisin olla normaali iloinen ja tunnollinen koulussa kävijä, mutta se tuntuu ihan mahdottomalta.
Tiedätkö, minäkin jäin lapsena ja nuorena vaille kaikkea sitä syliä ja hellyyttä, jota olisin tarvinnut ja kaivannut. Myös tukea ja opastusta, jota olisin ollut vailla, lahjakas, ahkera, tunnollinen lapsi, ujo ja arka, eikä vielä ymmärrystä sinun laillasi, sinun ikäisenäsi, että olisi voinut sanoa ääneen, että mua tarttee nyt kuulkaas jelppiä.
Valitettavasti aikuiset eivät osaa hellimis-, huomioimis-, hyvänä pitämistaitoja, eivät vielä nykyajankaan vanhemmat. Sitä ei ole opittu omassa kodissa eikä hoksattu ottaa opiksi muualtakaan maailmalta tai on jotenkin hirveän noloa näyttää lapselle lempeä ja haavoittuva puoli itsestään.
Jos sinun tekee kovasti mieli saada hyväksyntää, halaamista, äidin syliä, niin sano tai kysy fiksuna likkana ihan suoraan, miksi niitä ei ole tarjolla. Ehkä äiti herää. - Itse halasin, halaan vieläkin, omia isoja lapsiani paljon. Mutta kun elämä on paradoksi, niin ehkä he eivät sitten olisi olleetkaan niin kovin sen halin tarpeessa, ehkä se olin vain minä itse, joka sitä tarvitsi.
Elämä on "ihan mahdoton" juttu, kiitosta, kehua, tukea, empatiaa ja sympatiaa tippuu vain aniharvoin. Mutta pääasiahan onkin, että tietää itse, että on hyvä, tekee asiat oikein ja elää sillä viisiin, että voi olla itsestään ja tekemisistään ylpeä.
kun olen entisessä kodissani yötä tiedän että melkein jokaikinen yö veljeni käy katsomassa minua, ennenkuin menee itse nukkumaan.. ei mikään muu ole sen ihanampaa. En tajua miksi pelkään että hajotan ympäriltäni onnen. opettajani sanoo minua "elämäniloiseksi" joka saa minut melkein itkemään. aina vain tahdon esittää onnellista, vaikka koko maailma kaatuisi päälle. Äitee sanoo että taidan uida itsesäälissä. En tiedä onko se totta, enkä tahdo edes tietää.
En tiedä millaista olisi asua onnellisessa perheessä, jossa kaikki ovat yhtä. Meidän perhe on vain palapeli jonka kaikki palat on aivan sekaisin. Miksi vanhemmat luulevat ettemme muista mitään riidoista, uhkailusta, huudosta ja itkusta. olimme ehkä n.4-6vuotiaita siskoni kanssa ja muistan läpikotasin kaiken.
Äitteen mielestä raha on varmasti rakkaampaa.. lonkkani on ollut jo muutaman vuoden kipeä ja veljeni sanoi että äitee voi varata ajan isompaan sairaalaan, koska sinne saattais saaha noppeemmin. sitten sanoin siitä äiteelle niin äitee vain sano: "Se ois sitten yksityinenlääkäri, joka on aika kallis.." Samaa on myös tullut muista esim. silmälaseistani., äitee ei meinannut viedä minua silmälääkäriin, mutta terveydenhoitaja sano että kannattais, sitten sain lukulasit. äitee myös on sanonu, että "ei minuakaan hoivata, vaikka selkä ois kipee" Miusta äiteen tehtävä on hoitaa.. kyllä minä siitä huolestun jos hänellä on joku, mutta en sano sitä niinkään. mietin aina mitä minä ruikutan, kun maailmassa on paljon surullisempia ihmisiä, kuin minä.
JOS saan joskus omia lapsia, pidän heistä hyvää huolta ja haluan että he ovat onnellisia ja terveitä.