Vuoristorata

Ikävät ja huonot ajatukset ovat saaneet sinusta ylivallan. Paha juttu. Elämä on liian lyhyt murehtimiseen.

Itse erosin myös viime keväänä. Käänsin katseeni tulevaani, olin helpottunut vapautuessani menneisyydestä. Silti en vieläkään ymmärtänyt tai pikemminkin muistanut mitä elämältä haluan. Ajattelin haluavani uuden parisuhteen. Minulla onkin miestuttava, jonka kanssa olen viettänyt paljon aikaani. Sitten aloin ajatella johtaako suhde yhtään mihinkään. En halua asua miehen kanssa. Rakastan rauhaa, jota ei ole vuosiin ollut - tai pikemminkin vuosikymmeniin. Minua ärsyttää myös miehen "huolehtivaisuus". En saisi yksin enkä tyttärienkään (joista kaksi on jo täysi-ikäisiä) kanssa matkustaa mihinkään. Se on kuulemma vaarallista. Olen protestoinut asiasta ja hän on osittain hyväksynytkin jo ajatuksen. Mutta samanlaisia "protesteja" olen jättänyt toisistakin asioista, ne rasittavat suhdettamme.

Tapasin myös pitkästä aikaa erään miespuolisen ystäväni. Hän sai tsempattua minuun yhdessä illassa uskoa itseeni ja osoitti tien. Eli tekemään asioita, joita MINÄ olen jo lapsuudesta asti halunnut tehdä, mutta aina jokin miessuhde on tullut "tielle". Pisin niistä tämä 25 vuotta kestänyt ex-liittoni, josta ei saanut kuin murhetta ja vaivaa enää kymmeneen vuoteen. Ilo oli kaikonnut. Mitään yhteistä ei liioin ollut koskaan ollutkaan. Paitsi lapset, jotka hekin ovat jo lähes täysi-ikäisiä.

Olen aina halunnut matkustaa, yksin. Yksin matkustaessa pääsee helpommin kontaktiin toisten ihmisten kanssa, ulkomailla voi puhua kielillä. Jos matkustaa ulkomaille suomalaisessa seurassa, jämähtää sen pariin eikä hakeudu "alkuasukkaiden" pariin. Äitini vastusti ja vastustaa vieläkin matkustamista. Hän on hermorauniona aina, kun sisareni matkustaa kerran vuodessa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Ex mieheni mielestä yksin matkustaminen oli ja on älytöntä. Itse keksin tuhat ja yksi syytä, etten voi matkustaa yksin ennenkuin hallitsen täydellisesti kohdemaan kielen.

Tämä ystäväni rohkaisi mm minua matkustamaan yksin. Ensin vaikka lyhyitä shoppailumatkoja naapurimaihin. Suositteli myös kielikursseja kesäisin. Jo kolmessa viikossa oppii melko hyvin alkeet uudesta kielestä, koska pääsee heti testaamaan sitä käytännössä.

Iäkäs läheinen sukulaiseni kuoli juuri. Mietin hänen elämäänsä. Hän matkusti yksin monissa maissa täysin kielitaidottomana ja pärjäsi kuitenkin. Hänellä ei ollut perhettä eikä ketään sanomassa "se on vaarallista". Hän kannusti myös minua tekemään mitä haluan sitten kun lapset ovat vanhempia. Nyt on juuri se aika.

Exäsi on saanut asiat järjestykseen omalla tavallaan. Sinun täytyy löytää itsesi ja miettiä mitä haluat. Sitten lähdet asteittain toteuttamaan haaveita. Äläkä kuuntele ihmisiä, jotka sanovat "ei sinun tuota pidä haluta, vaan tätä". Luota ihmisiin, jotka tsemppaavat sinua valitsemallasi tiellä.

miten tuttu tarina, kuin omani. Muitakin samoin kokeneita on, ja olen samaa mieltä myös tuossa, en anna enää kenenkään "holhota" itseäni jos ei muuten usko, otan etäisyyttä.
Nyt on minun itseni aika elää omaa elämää.

Juu ei tässä sinkkuilussa pahinta ole se ettei ole kumppania vaan se että ei enää usko että löytää ketään. Tai edes haluaa löytää. Ja se että oma minäkuva on ihan nollassa. Vielä pari viikkoa sitten tuntui että asiathan on oikeastaan ihan hyvin vaikka ero menossa. Taloudellisesti menee eka kertaa vuosiin hyvin. Mutta sitten se jysähti. Mähän oon ollut täysi pelle ja meidän suhde jossa näin monasti ihan hyviäkin asioita olikin pelkkää valhetta ja itsepetosta.

Parasta oli että tunsi itsensä tarvituksi, ei niinkään halutuksi. Maailmassa oli kaksi ihmistä jotka tarvitsivat minua. Nyt ei ole ketään. Ei sitä tunnetta korvaa ystävyys tai edes suhde jossa on intohimoa ja kivaa yhdessäoloa.

Sinkkuilussa ei ole mitään pahaa, on ihanaa olla vapaa!! Itsetunto ja rohkeus on noussut huikeasti eron jälkeen.

Sen olen huonosta parisuhteesta oppinut, että sellainen vie ihmisestä kaiken virran. Luoja tietää, että tunsin itse tarvituksi ja halutuksi. Ex oli täysin riippuvainen minusta kaiken suhteen. Lapset, kodinhoito, talous, ym ym jopa sosiaaliset suhteet ex hoiti kauttani. Hyvä että pääsin siitä riesasta. Nyt pystyn keskittymään lapsiin ja kaikkeen sellaiseen mitä olen aina halunnut tehdä, mutta ex on seissyt edessäni.

Sinulle Meineke;
Tuo on tuttu tunne. Tunteet ne menee tosiaan vuoristorataa, eikä sitä itsekään pysty käsittämään miksi näin on? Erosin itsekin samoihin aikoihin kuin sinä, pitkä avioliitto loppui yhteiseen päätökseen eikä silloin siinä tilanteessa ollutkaan mitään muuta ulospääsyä. Suurimman osan aikaa olen ollut tyytyväinen että erosimme, mutta sitten taas tulee aikoja (kuten nyt) että ero ahdistaa. Miksi? Tämän hetkisessä elämässäni ei ole mitään vikaa, kaikki on ihan ok, paremmin kuin liiton loppuvuosina koskaan. Mutta mutta, silti sitä miettii miksi näin kävi, olisiko sittenkin ollut jotain tehtävissä jne jne.
Aika rasittavaa, vaikka järki sanoo muuta tunneet jylläävät silti.