Minulla on kova taipumus ikään kuin deletoida itse itseni. Olen aina jotenkin tuominnut itseni yksnäisyyteen. Eikö se ole järkevää, rehellistä? Jos ihminen on huono ja arvoton, niin pitää ymmärtää itse deletoida itsensä?
En tiedä.
Se on minussa sisällä, että minun pitää tuomita itseni; ikään kuin mikään mikä kuuluu muille ei kuuluisi minulle. Niin vain on. Olen niin pohjattoman huono. Kaikkein syvimpänä ja kipeimpänä minussa on häpeä. Se etten kelpaa.
Mikä on totta?
Kaikkea on kestänyt kauan. Olen toiminut sen mallin tai määräyksen mukaan joka minulle annettiin lapsena: olet arvoton paska, hävitä itsesi näkyvistä, katoa.
En tiedä, voivatko asiat enää muuttua. Olen epäonnistunut ihan kaikessa elämässäni. Kaiket päivät olen asunnossani, en tänäänkään käynyt ollenkaan ulkona; en tunne maailmassa ketään.
Onko kenellekään teistä tuttu tunne ja kokemus tällainen "itsensä deletointi"? Vai eikö... Konkreettisena esimerkkinä ihan vaikka jos olet baarissa tms. niin onko peli selvä jo etukäteen?
En tiedä.
Se on minussa sisällä, että minun pitää tuomita itseni; ikään kuin mikään mikä kuuluu muille ei kuuluisi minulle. Niin vain on. Olen niin pohjattoman huono. Kaikkein syvimpänä ja kipeimpänä minussa on häpeä. Se etten kelpaa.
Mikä on totta?
Kaikkea on kestänyt kauan. Olen toiminut sen mallin tai määräyksen mukaan joka minulle annettiin lapsena: olet arvoton paska, hävitä itsesi näkyvistä, katoa.
En tiedä, voivatko asiat enää muuttua. Olen epäonnistunut ihan kaikessa elämässäni. Kaiket päivät olen asunnossani, en tänäänkään käynyt ollenkaan ulkona; en tunne maailmassa ketään.
Onko kenellekään teistä tuttu tunne ja kokemus tällainen "itsensä deletointi"? Vai eikö... Konkreettisena esimerkkinä ihan vaikka jos olet baarissa tms. niin onko peli selvä jo etukäteen?
Vastaukset 150
Vanhimmat
On se jossain määrin. Sulle on helppo sanoa, että et ole yhtään sen arvottomampi kuin kukaan muukaan. Mutta itselläni on myös sellainen tunne, että olen epäonnistunut melkein kaikessa elämässäni. Baarissa tms tilanne on melko selvä jo etukäteen. Ehkä nyt vähän vanhempana on tullut järkeä päähän, mutta ei kuitenkaan vielä riittävästi.
Niin jos tunnen tietokonenörttien mielenterveyslingoa, niin selfdelete nappia ei varsinaisesti ole vaan se on köysi...
Kamalia ilmaisuja sä käytät.
Tiedän kyllä tuon tunteen, itselläni se ei ole ehkä ihan noin voimakas, mutta vähän samanlainen kuitenkin. Minulla se menee niin etten oikein arvosta itseäni naisten seurassa, en oikein osaa kuvitella sitä että joku nainen olisi minusta kiinnostunut mitenkään muuten kuin koulu/työ kaverina ja varmaan tuo on yksi syy siihen miksen oikein osaa edes lähestyä naisia romanttisessa mielessä. Häpeän myös jonkin verran itseäni, varsinkin noissa naisasioissa, eikä tuo häpeä ja oma arvottomuus näissä asioissa auta yhtään minua luomaan sosiaalisia kontakteja naisiin.
Mutta toisin kuin sinulla ES, minulla on kuitenkin vielä sitä halua muuttua ja ehkä jotain pientä toivoakin. En tiedä kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä olet ollut yksin siellä asunnossasi, mutta tiedän sen että jos minä nyt tässä asiassa luovutan niin minulle käy ihan samalla tavalla kuin sinullekin.
Voit pitää minua varoittavana esimerkkinäsi. Älä ikinä tule sellaiseksi kuin minä. Toivotonta tosiaan. Luovuttanut, niin voi sanoa. Umpikuja. Ei umpikujat ilmesty yhtäkkiä jostain, sellaiseen päädytään eikä ulospääsyä ole. Muista se... Sinulla on vielä toivoa.
Kyllä sinun ES pitäisi ihan oikeasti alkaa minun "sähköiseksi kamunaiseksi", tällaisia juttuja olisi kyllä ihan hyvä vaihtaa sähköpostilla eikä näin julkisella foorumilla. Mutta eihän se tietenkään onnistu, kun et sinä osaa ottaa yhteyttä vaan vetäydyt kuoreesi.
Olen miettinyt kaveritarjoustasi päivän. Haluaisin, mutta pelottaa. Tunnen itseni niin huonoksi ja "epäihmiseksi". En oikeastaan osaa edes täsmälleen sanoa, mikä minussa mättää, on vikana. Jokin. Epäonnistumiset painavat ehkä liikaa.
---Tunnen itseni niin huonoksi ja "epäihmiseksi". En oikeastaan osaa edes täsmälleen sanoa, mikä minussa mättää, on vikana. Jokin. ---
Juurikin tuon takia minä haluaisin keskustella sinun kanssasi näistä asioista sähköpostilla. Ehkä sitä toisen samanlaisten ongelmien kanssa murehtivan ihmisen kanssa voisi saada jotain vastauksiakin noihin asioihin. Yksin en niitä keksi, kuten et keksi sinäkään, mutta vuoropuhelusta voi jotain vastauksia ehkä syntyäkin.
Kiitos. Tiedän jo meiliosoitteesi, koska olet rekisteröitynyt. Tarvitsisin kaverin, kavereita. Ja tajuan, että sinä myös tarvitse jonkun jonka kanssa jutella vaikka sitten masennuksestakin. Tunnen melkein velvollisuudeksi olla sinulla varoittava esimerkki, että tiedät ettet tule tällaiseksi... (pöö). Yritän kasata rohkeutta jotenkin...
Niin, no. En tarkoittanut sitä että minä pelkästään tuosta masennuksesta haluaisin keskustella, vaan enemmänkin yksinäisyydestä ja sen lieveilmiöistä. Tuo yksinäisyys on vain siitä jännä juttu että kun siitä kärsii, niin kaikki asiat mitä sitä tekee tai miettii tuntuvat liittyvän suoraan siihen. Ja ainakin tämä minun masennukseni liittyy vahvasti juuri tuohon yksinäisyyteen. Jos ympärilläni olisi ihmisiä niin en varmaankaan olisi yhtään näin allapäin.
Kokeilehan kasata sitä rohkeutta vaikka Ararat-vuoren verran ja kirjoittele jokunen rivi. Minä taidan kuitenkin nyt masentua tuonne sängyn pohjalle murehtimaan omaa elämääni ja yritän sitten huomenna taas nousta sieltä pois.
Näin täältä sivusta täytyy sanoa että tuo häpeä on se mitä pelkäät - häpeä on "toiset ihmiset ihon alla", kuten Jouko Turkka - tuo hullu mies - kirjoittaa kirjassaan. Sun pitäis kohdata se häpeä. Sä mietit liikaa, analysoit, arvioit ennakolta että kannattaako, ja sitten toteat että ei kannata, koska voi sattua, voi nolottaa, voi tulla pettymys, voi tulla tuomio jne.
En tiedä tuosta muuta ulospääsyä kuin sen että kylmän rationaalisesti heittäydyt muutamiin tällaisiin itseäsi pelottaviin juttuihin, kuten vaikka kirjekaveriksi jackaroolle tai lähdet nettitreffeille vaikka hävettää ja nolottaa ja ahdistaa jne. Ajattele että häpeä on kipua joka pitää kohdata jotta voi kasvaa, vähän niin kuin lihaksiaan ei voi kehittää jos niitä ei rasita niin että tuntuu pahalta (näin ehkä vähän ontuvaa vertausta käyttääkseni).
Ei se esim. baarissa käynti tai muu sellainen, vaikka joskus uskaltautuisit, ole kuitenkaan mikään instant-lääke, sillä tod.näk. ekalla kerralla vaan ahdistut, sulkeudut itseesi ja pakenet pois tms. Se vaatii aina monta kertaa, monta yritystä, pieniä askelia. Muutos parempaan ei synny hetkessä, yhden teon kautta, vaan pienillä askelilla, niin ettei muutosta välttämättä edes huomaa, koska se on tullut niin salavihkaa.
Mietipä sitä, beibi.
Häpeä, "toiset ihmiset ihon alla". Osuvaa. Tai että joku näkisi mut. Siksihän piiloudun, vetäydyn. Häpeän takia. Miten se onkaan elämääni hallinnut ja tuhonnut.
Toimia kylmän rationaalisesti? Totta. Juuri niin minun pitäisi tehdä. Jäätävän kylmän rationaalisesti. Häpeä on syvä musta mielipuoli, ei tajua muuta kuin ulvoa yksinään.
Siis mikä joitain ihmisiä oikeasti vaivaa... Miten jotkut ihmiset oikeasti pystyy elämään ittensä kanssa... Vaikea ymmärtää miten voikaan olla noin henkisesti rumia ihmisiä. Siis suoraan sanoen käsittämätöntä. Does not fucking compute ja sillei.
eATMe siellä taas päästelee charmiaan eetteriin.
Joo, mullakin kävi mielessä että tällä haisee aivopieru-eATMe.
Tunnetta on hankala kuvata. Jokin piuha on palanut päässä ja olen erittäin kyvytön ottamaan vastaan minkäänlaista positiivista palautetta, lähinnä sellainen tuottaa vain häpeää ja on nöyryyttävää. Onnellisuus on jotain syvän yksityistä, en halua jakaa onnellisuuttani muiden kanssa tai se vain otetaan pois. Ikäänkuin joutuisin olemaan onnellinen toisten ehdoilla ja muut haluavat määrätä mikä saa tehdä minusta onnellisen. Samoin minkäänlainen ajatus siitä, että olisin rakastamisen arvoinen aiheuttaa erittäin ankaran yliminän hyökkäyksen, ja jokin minussa kokee itsensä uhatuksi kuin vihainen koira, joka haluaa purra.
Ehkä kyseessä on, etten saanut itse määritellä ja löytää rajojani riittävästi. Annetut rajat oli liian ankarat ja nyt yliminä vahtii vihaisen koiran tavoin, ettei mikään mene rajan yli mihinkään suuntaan. Minä en voi lähestyä ketään, eikä kukaan voi lähestyä minua. Isälläni oli sanonta, lapsi ja koira ovat kilttejä kun ne nujertaa. Minusta tulikin oikein kiltti koira, vaikka sisälläni haluaisin joskus vain purra kurkusta.
Voi olla että lapsuudesta ja nuoruudesta yli selviäminen vaati tuon ankaran yliminän olemassaolon, jotta pysyisi kasassa edes yliminän pakottamana. Selviäminen vaati sitä. Kun uhka on lopulta ohi, yliminä ei sitten enää suostukaan katoamaan. Se vahtii ja estää elämästä.
Minulla jäi päälle vetäytyminen. En ole koskaan osannut muuta tehdä kuin vetäytyä pois. En ole muuta.
Jos joku päätäni silittäisi, tuntuisi varmaan niin pohjattoman pahalta ja turvattomalta että alkaisin itkemään.
LoL, tämä on erittäin nolo juttu, mutta kerron silti. Muistaakseni olin jo täysi-ikäinen ja käymässä isovanhempien luona. Tuolloin välit eivät ole erityisen hyvät. Lähinnä he tuntuivat halveksivan ja puhuvan loukkaavasti meidän perheen lapsista verrattuna serkkuihin. Ovat toki onneksi parantaneet tapansa, kun hauta lähenee.
Joka tapauksessa mummi tuli seläntaakse ja alkoi yllättäen hieromaan minun hartioita. Minulta ei oltu koskaan aikaisemmin hierottu hartioita koko elämän aikana. Järkytys. Samassa hetkessä tuntohermot menivät shokkiin niin, etten kyennyt erottamaan missä toisen ihmisen kädet loppuu ja oma ruumis alkaa. Ikäänkuin toinen olisi työntänyt kädet selästä minun ruumiin sisälle ranteita myöten. Ensimmäinen ajatus oli, että hän työnsi kädet minun sieluun ja se oli jotain aivan liian intiimiä(en ajatellut kuitenkaan seksuaalisesti XD). En halunnut hänen missään nimessä koskevan minun sielua ja hartioita kipristellen vedin äkkiä itseni nolona irti.
Tajusin vain ensimmäisen kerran miten käsittämättömän voimakas tunne läheisyys voi olla, ikäänkuin antaisi sielunsa toisen ihmisen käsiin, ja hän voi tehdä sille sielulle aivan mitä tahansa., vaikka repiä sen irti.
Niin... Kyllä hyväily varmaan satuttaisi tavallaan enemmän kuin lyönti. Koska eihän minusta voi pitää. Jos joku pitäisikin... siitä syntyisi jonkinlainen avuton raivontunne. Ikään kuin toinen pakottaisi näkemään kaiken sen, mitä ei ole ollut ja että mikä arvoton paska olen. Vaikka tarkoittaisi päinvastaista. Joo... pitäisiköhän meidät, Darth, panna jonnekin talteen, sellaiseen erittäin hellään ja pehmoisen huoneeseen.
"Jos joku päätäni silittäisi, tuntuisi varmaan niin pohjattoman pahalta ja turvattomalta että alkaisin itkemään."
Hmm. Sulla taitaa oikeasti olla kohtalaisia ongelmia joo. Ootko muuten kokeillu, voisi itku tulla ihan muusta syystä, jos nyt olet just niin ilman silittelyitä ollut kuin, jutuistasi voisi luulla.
Silittelystä turvaton ja paha olo... Miten on, koetko olosi ahdituneeksi joutuessasi vaikkapa suljettuun tilaan jonkun kanssa, jota et oikeastaan tunne?
Siis ihan nyt vaan mietin kuinkahan neuroottinen mahdat olla.
Kun elämä on epäonnistumisien sarja... Tuttu tunne.
"koetko olosi ahdituneeksi joutuessasi vaikkapa suljettuun tilaan jonkun kanssa, jota et oikeastaan tunne?"
Ei se kuvitelma mua erityisemmin ahdista. Jos se joku toinen on suhtkoht normaali. Jos se toinen olisi hc-ATM niin sitten voisi jo todella ahdistaakin.
Niin jos sen vielä näkisinkin päälle kenellä niistä pirulaisista on isompiakin ongelmia :P
No hyvä, eli et taida olla mikään paniikkikohtauksista kärsivä sentään.
Ja et tunne maailmassa ketään? Pitäisikö aloittaa jostakin?
En ole saanut paniikkikohtauksia.
Olen kyllä mökkihöperöitynyt. Ei ole hyvä olla aina yksin ja tekemättä mitään, tajuan sen, mutta kun ei muutakaan ole. Ja kaikki pelottaa.
"Ja et tunne maailmassa ketään? Pitäisikö aloittaa jostakin?"
Mistä... kun tuntee itsensä täysin arvottomaksia ja epäonnistuneeksi, "deletoitavaksi". Yleensä tuttavia ja ystäviä tuttavien ja ystävien ja sosiaalisten yhteyksien, tilanteiden kautta. Ihan nollasta on paha alkaa mitään.
No tällä palstalla on muutama joilla on tasan 0 sosiaalista elämää. Samoin tuolla yksinäisyys palstalla. Tai sitten voit jonkun kaverihaun kautta etsiä toista sosiaalista rampaa...
Vaan helppoahan se on sanoa, en minäkään ole ikinä kaiffareita ittelleni netistä hommannut :P
"No tällä palstalla on muutama joilla on tasan 0 sosiaalista elämää."
Minä ja muutama hc-ATM. Ollaan ihan samiksii...
No on täällä kuule muitakin... Kuin HardCore vajokit ja sinä. Muutama on ohi mennen maininnut, että eipä ole sosiaalista elämää ei. Eikä ole juuri minullakaan, jos laskee työn pois. Valitettavasti ei taida vaan olla elämättömiä naisia tällä palstalla... Sellaisesta olisi varmaan pikkasen matalampi kynnys aloittaa.
"Sellaisesta olisi varmaan pikkasen matalampi kynnys aloittaa. "
Sellainen olisikin oivallinen ponnistuslauta sinulle parempaan suhteeseen.
Niin, jackarookin on yksinäinen. En ole törmännyt palstalla naiseen, joka olisi yksinäinen tai jolla olisi sosiaalisia ongelmia (vain minä). Ei ole kukaan ainakaan sanonut mitään.
Luet minua kuin avoina kirjaa... Mikäs kristallipallo sulla siellä on...
No voithan sä aina kokeilla tota yksinäisyys palstaakin. Siellä lienee jokunen kaltainen, jolla ei edes ole vakavien mielenhäiriöiden diagnooseja. Ei sillä, skitsofreenikotkin osaavat välillä olla oikein mukavaa seuraa... Olen jonkin verran saanut heidänkin kanssaan aikaa viettää.
Ja joo, onhan se täysin siveellinen tarjous ESlle pysyvästi voimassa tietenkin.
---Kaiket päivät olen asunnossani, en tänäänkään käynyt ollenkaan ulkona---
Miten muuten on, käytkö sinä ES yleensä kovinkaan paljoa ulkona? Ja oletko huomannut että yksikseen olo saa sinut hermostumaan väenpaljouden keskellä?
Itse huomasin tuossa joskus kuukausi sitten että kun sitä vietti paljon aikaa sisällä yksikseen ja lähti sitten kirpparille sunnuntaiaamuna ostamaan kattolamppua niin se väenpaljous ja tiivis tunnelma siellä alkoi jo ihan ahdistamaan kun meni sinne sisälle. Mutta nyt kun tuota on tullut liikuskeltua tämän kuun aikana vähän enemmänkin myös tuolla Helsingin keskustassa ja käytyä vaikka missä niin eipä tuo väentungos ole aiheuttanut enää mitään reaktiota.
"Miten muuten on, käytkö sinä ES yleensä kovinkaan paljoa ulkona? Ja oletko huomannut että yksikseen olo saa sinut hermostumaan väenpaljouden keskellä?"
En lainkaan, paitsi välillä pitää pakottaa itseni kauppaan. Olen kyllä huomannut että ihmiset ovat alkaneet pelottaa minua entistäkin enemmän.
Minua eivät niinkään yksittäiset ihmiset pelota, vaan enemmänkin tuo ihmismassa sai aikaan hieman sellaista ahdistuneisuutta, mutta kyllähän tuohon tottui melko nopeasti kun jonkin aikaa siellä ihmispaljouden keskellä oli.
Yksittäisiä ihmisiä pelkään melko harvoin, muutaman kerran on tullut täällä lähiön betonihelvetissä illalla/yöllä vastaan joku sellainen jota on voinut vähän säikähtää, mutten mitään sen kummempaa. Kaikkeen tottuu, myös noihin metrossa aamulla oksenteleviin ihmisiin.
varsinkin kauniiden ja suosittujen, sosiaalisten, eloisten naisten kohtaamisessa tunnen itseni arvottomaksi, olen aina ollut vain hylkiö, yksineläjä, syrjäänvetäytyvä joten ei voisi olla suurempaa ääripäätä ihmistyyppinä kuin kuvailemani nainen, vaikutelmaksi tulee että tuo ihan oikeasti nauttii elämästä tavoilla jotka on mulle tuntemattomia joten en ole yhtään samoilla taajuuksilla jos sellainen nainen vielä yrittää jutellakin mulle. Tällainen vain masentaa entistäkin enemmän, olen jo niin vanha ja niin pitkään yksin ollut että minusta ei enää tässä elämässä tämän kummempaa tule, olen korjauskelvoton.
Niinpä minäkin pyrin "deletoimaan" itseni, olen kuin en olisikaan, mahdollisimman huomaamaton, hiljainen ja taustalla ulkopuolisena elämästä, kuin robotti.
Mutta onhan toisenkinlaisia naisia kuin vain kauniita, suosittuja, sosiaalisia ja eloisia. Itse asiassa harva nainen on tuollainen, ja harva mies on eloisa komistus.
Kyllä melkein kaikki naiset on kauniita, suosittuja, sosiaalisia ja eloisia.
vähemmän eloisat, vähemmän sosiaaliset "tavisnaiset" eivät edes juttele oma-aloitteisesti ja omatkin esim. sähköpostiviestittelyt ovat kuivuneet nopeasti loppuun. Olen kaiketi tylsistynyt yksieläessäni niin ettei minusta ole enää koskaan minkäänlaiseksi kaveriksi kellekään, puuttuu jo niin paljon elämänkokemusta jota tähän ikään mennessä olisi pitänyt kertyä että tilaisuudet ovat jo menetetty.
Tuttu tunne. Tuo konkreettinen esimerkki on hyvä: tiedän pelin etukäteen niin selväksi, etten edes mene sinne baariin.
Omassa lapsuudessani ei kai ole mitään ihmeellistä. En muista paljoakaan (tai sitten siellä on jotakin niin ihmeellistä että olen halunnut unohtaa). Itse asiassa on vaikea muistaa edes muutaman viimeisen vuoden tapahtumia lähipiirissäni, kun isä alkoi muuttua entistä omituisemmaksi. Kai se on jokin mekanismi outoja ja kenties raskaitakin asioita vastaan, että siirtää ne kokonaan pois mielestään. Mutta se siitä, tarkoitus oli sanoa vain se, etten pysty löytämään syitä omalle huonoudelleni ympäristöstäni, vaan kutakuinkin kaikki on vain omaa epäsosiaalisuuttani ja huonouttani.
En minäkään osaa ajatella enää - jos olen koskaan osannutkaan - itseäni ns. normaaliin elämään, jossa pystyisin hankkimaan elantoni itse olematta riippumaton kenestäkään. Yliopistolla satunnaisen säännöllisesti käyn ja kirjoittelen opinnäytetyötä, mutta kirjoittaessa kummittelee koko ajan takaraivossa ajatus, että olen sekoamassa. Sitaatit, tulkinnat ja kaaviot muodostavat omassa päässäni loogisen kokonaisuuden, mutta päivä päivältä enemmän pelottaa, että tuotokseni järjellisyys on vain mielikuvitukseni tuotetta ja ulkopuolisen silmiin kaikki on pelkkää sekavaa tajunnanvirtaa. (Toisaalta kirjallisuustieteessä siitä voi seurata yhtä hyvin lähete hullujenhuoneelle tai pääsy arvostettuihin alan julkaisuihin.)
Sitten vasta huolestun jos alan epäillä myös musiikillista kompetenssiani. Sillä sektorilla deletoin itseäni vain silloin tällöin ja siksi, että tiedän varmuudella pystyväni parempaankin. Sinänsä hassua, että soitteluhommissa itseluottamukseni on korkealla, vaikka senttiäkään en ole silläkään ansainnut (ja tässä maailmassa raha on ainoa onnistumisen mittari). Ehkä huijaan itseäni. Jos olisin oikeasti hyvä, voisin elättää sillä itseni. Tästä henkireiästä en silti mieluusti luovu, onhan se ainoa sektori jolla voin pitää itseäni "normaalina" ihmisenä, joka uskoo itseensä ja omaan tekemiseensä ilman jatkuvaa miettimistä omasta riittävyydestään.
Minulla on helppoa, koska jos haluan, voisin syyttää kaikesta lapsuuttani ja taiustaani. Mutta eivät nekään oikeasti kaikkea selitä, olisi minulla ollut joitain "mahdollisuuskorttejakin" elämässäni. Esim. opiskelumahdollisuus ja jotain muuta.
Sama aine, Hämsy. Paitsi että minä en ole enää jaksanut mitään.
Saisi jotenkin pois päästäni sen pakottavan itseni deletoinnin. Se satuttaa pirusti.
Miten sinä jaksat opiskella, vaikka tietää, ettei töitä tule saamaan vai ajatteletko, että ehkä sittenkin joskus saat? Mikä sinusta tulee isona, Hämsy?
Oman kokemukseni mukaan taiteellisuudet ja omaperäisyys ovat vain plussaa kirjallisuustieteessä;tietenkin jokin objektiivisempikin logiikka pitää olla, siis että sopii muuhun kirjallisuustieteeseen.
Sama aine* täälläkin. (Siis on, mutta tavallaan... no se on vähän monimutkainen juttu.) Tässä on nyt jokin selvä kaava, en tiedä mikä...
En ole itse kyllä kirjallisuuden opiskelusta (en osaa kutsua sitä "kirjallisuustieteeksi", vaikka tietysti tarkoitan tätä, enkä kirjallisuutta yleensä) oppinut yhtään mitään muuta kuin teeskentelemään kohtalaisesti. Osaan siis periaatteessa esittää melkein mitkä tahansa mielipiteet ominani, paitsi että en osaa. Osaan teeskennellä sen verran hyvin, että olen päässyt tenteistä läpi, mutta sen enempää... en vain tajua. Olen sen verran itserakas, että uskon näkeväni käsittelemissäni teksteissä paljon sellaista, mitä moni muu opiskelija ei varmaankaan näe. En ole myöskään täysin ala-arvoinen ilmaisutaidoiltani. Mutta jostain syystä en ole koskaan mielestäni hyvilläkään oivalluksilla kuin päässyt juuri ja juuri läpi. Aluksi hämmennyin ja nolostuin siitä, ja sitten rupesin pistämään leikiksi. Täsmälleen samat arvosanat - tai jopa paremmat - tuli, kun lässytin sen pahemmin valmistautumatta kaikenlaista järjetöntä höpönhöpöä, mitä sattui tulemaan mieleen...
Päättelen siis, että vika on aineessa, eikä minussa. Mitään varsinaista hyötyähän tuosta tutkinnosta ei ole.
Aika jännä lukea Hämsyltä tuollaista tekstiä. Siis jotenkin... hmm. Eihän siinä periaatteessa ole mitään, mitä Hämsy ei olisi jo kertonut, mutta kuitenkin se kuulostaa erilaiselta. Vähemmän etäiseltä?
Hämsy, sinä olet aika mielenkiintoinen veijari. Ehkä egoistina minua kiinnostaa se, että vaikutat vähän itseni peilikuvalta. Ei siis samalta, vaan peilikuvalta (omituinen isä vs. omituinen äiti, jne). Peilikuvaan kuuluu myös se, että sinä aliarvioit itseäsi ja kykyjäsi ihan julmetusti; minä taas yliarvioin.
Te täydennätte toisianne. Menkää naimisiin.
http://www.youtube.com/watch?v=THt5u-i2d9k
En kuvittele saavani töitä. Opiskelu on lähinnä jotakin tekemistä ja teeskentelyä sukulaisille, että minulla voisi olla tulevaisuus. Tietysti sekin auttaa, että pidän oikeasti alasta: kirjallisuustieteen nimissä voi perehtyä vähän kaikkeen, hamuta laajaa yleissivistystä, mikä eksaktien - ja rahaa tuottavien - tieteiden maailmassa on mahdottomuus. Olen samaa mieltä taiteellisuudesta ja omaperäisyydestä. Puhdas objektiivisuus on käsittääkseni mahdollista vain luonnontieteissä: matemaattinen kaava ei voi ilmentää sortoa. (Paitsi niiden mielestä, jotka julkaisivat Alan Sokalin artikkelin 90-luvulla.)
Sinulle minun piti linkittää muuten yksi laulu. Nyt kun muistin, teen sen.
http://www.youtube.com/watch?v=yA4CSeVknxY
Jostakin syystä tämä tuli sinusta ja tilanteestasi mieleen jokunen päivä sitten. Sanoitus on varsin apokryfinen ja jättää tilaa tulkinnoille, mutta se on mielestäni helppo ymmärtää myös sisäisestä vankilasta kertovaksi. Myös musiikki on kaiken kasarisoundin alla vaikuttavalla tavalla haikeaa, suorastaan surullista. Äh, ei tällaisia assosiaatiojuttuja pysty selittämään mitenkään järjellisesti.
Etkö sinä sama ryökäle yrittänyt naittaa minua Einolle? Samalla spermavideolla vielä. Mikä on tuon kappaleen perimmäinen merkitys?
Katso se ajatuksella - saatat löytää siitä itsesi.
Esitystä, nimenomaan. Senhän tietää, mitä ne (tentaattorit, ohjaajat tms.) haluavat lukea. Huolestuttavaa, arvosanani ovat olleet aina ylimmät. Feikkien feikki?
Eikä se ole mikään spermavideo vaan siinähän liikutaan Suomi24-palstan eräänlaisessa virtuaalitodellisuusversiossa, jossa Jungfrau etsii rakkautta informaation superhighwaylla ketjusta/klubista toiseen. Symboliikkaa, kato.
Oooohh, olenko minä siis tuo söpö blondi? Mukavaa.
Mutta tarkoittaako tämä, että olen ailahtelevainen ja pinnallinen, ja tulen aina pettymään, koska en loppujen lopuksi osaa ihastua muuhun kuin oman mielikuvitukseni tuotoksiin?
Nyt kun olen kerran intiimeihin tunnustuksiin päässyt, niin jatketaan aiheesta.
Vaikka moni ei uskoisi, pidän itsekin eurodiskosta - mutta vain silloin kun genre on viety niin pitkälle, että meno alkaa olla sairasta jo keskimääräisen eurodiskofaninkin mielestä.
Tässä esimerkiksi huikea biisi: http://www.youtube.com/watch?v=yA4CSeVknxY (Sävelteos tosin taitaa olla Japanin suunnalta alkuaan, mikä ei tokikaan vähennä häiriintyneisyyttä.)
Hmm, mutta sehän on hyvä taito. Huolestuttavaa se olisi vain, jos et huomaisi feikkaavasi? Muuten on taivas rajana.
En minä suinkaan surkeilla arvosanoillani pröystäile, päinvastoin. Hävettää oikeasti. Motivaatio vaan oli/on tuon asian suhteen täysin minimissä. Olisin muutenkin halunnut opiskella jotain ihan muuta... tämä koko aine tuntui sellaiselta viimeiseltä hätävaralta, ja olihan siinä ylimielisyyttä mukana minun taholtani: kyllähän minä nyt TUON osaan...
Vaikea selittää selittämättä liikaa, mutta... noh. Ei se mitään.
Vaikea kuvitella sinulle huonoja arvosanoja.
Mitä ihan muuta olisit halunnut opiskella?
Ennen nykyistä pääainetta minulla oli yks toinen pääaine ja sitä ennen yks kolmas. Samankaltaisia kuitenkin.
Opiskelumotivaationi on täysnolla. Täysin tyhjää hommaa. Ei kuitenkaan saa ikinä töitä.
Kiitos laululinkistä. Surullinen olo tuli. Miten kummassa suru ja kauneus usein yhdistyvätkään? Ei kai koskaan suru ja rumuus... Ei sellaista taida olla.
Minulle syntyi laulusta halu nähdä tähtiä, tähtitaivas. Siihen sopii parhaiten musta, kylmä taivas eikä muu ole mahdollista kuin yksinäisyys, vaikka olisi kaksin... biitsillä.
Ja se piti vielä kirjallisuustieteestä sanoa, että se on tulkintaa. Eipä oikein mitään muuta.
North Point -laulu jälleen? Tuliko vikalinkitys?
Tuli. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun näin käy minulle YouTube-linkkien kanssa. Typerää että tästä poistettiin viestin esikatseluominaisuus.
Tämä oli tarkoitus laittaa: http://www.youtube.com/watch?v=xn8_iGnwnPU
Ehkä pitäisi ajatella vähän mutkan kautta. Minkälaisia töitä sinä haluaisit? Haavekuvissasi, vaikka epärealistisissakin.
"Mitä ihan muuta olisit halunnut opiskella?"
No ei välttämättä ihan muuta... historiaa tai fysiikkaa, kuulostaa oudolta valinnalta, mutta noin minä vielä lukiossa ajattelin. Tai taisin jopa ajatella historiaa JA fysiikkaa, mikä olisi ehkä ollut... hmm.
Päädyin sitten opiskelemaan ei-mitään. Ei minun mielestäni kirjallisuustiede itsessään ole ei-mitään, mutta omassa tapauksessani koko juttu on kylläkin ei-mitään, pelkkä vitsi.
Sikäli hassua, että aihe kyllä kiinnostaa, ja on aina kiinnostanut. Luen ja ajattelen näitä asioita mielelläni. "Opiskella" vaan en niitä osaa. En osaa ajatella sitä niin vakavasti: Tämä On Tiedettä, Vastaan Nyt Kysymykseen Hyvin Tieteellisesti Ja Olen Suuri Tiedemies. Tuntuu ihan leikiltä kaikki. Plus osaan tietysti olla aika tyhmäkin.
Hei ES, eikö palstan tukottaminen trollauksella ala olla jo vähän vanha juttu?
En usko, että ES on tukkotrolli.
Mutta sain kyllä juuri vision, että ES:n tulisi rekisteröidä Elizabeth Taylorin kunniaksi nimi Elita. Kun googlasin nimen, tämä kuva tuli:
http://images.wikia.com/transformers/images/7/73/MCA-ElitaOne.jpg
SELVÄ MERKKI. Tuohan on ihan ES:n näköinen.
Hah! Minä en todellakaan ole trollannut. Ärsyttää jo nuo ES-aloitukset.
No toivottavasti ei ole...
Miksi muuten käyt niin harvoin täällä nykyään? Täällä on kaivattu sinua. Onko elämässäsi ollut jotain ns. onnellisia tapahtumia, joista tulisi olla kateellinen?
Itse myönsit että olet minunkin nimelläni trollannut.
Elita - kaunis nimi. Nimeä ellastella en saa enää rekisteröityä, koska se on kerran ollut rekisteröitynyt. Jokin muunnos tai muuta, jos siis rekisteröityisin, en tiedä.
Kuvassa olen selvästikin minä, vain häntä puuttuu. Häntä olisi pitkä ja teräksinen ja se eläisi mielialan mukaan tietoisesta tahdostani riippumatta.
No mitä se nyt tähän iltaan liittyy. Sitä paitsi enimmäkseen joku muu on trollannut nimelläsi, oikeasti. Esim. hetki-ketjussasi, minä en häärännyt siellä enkä meikkaus-ketjussakaan. Sulla on joku salainen ihailija!
Laita . tai _ siihen Ella ja Stella sanojen väliin niin voi rekisteröidä. Tai tuon nimen perään joku numerosarja, vaikka syntymävuosi tai 69
Olethan myöntänyt trollaannesi myös kisukissa-juttuja ja eATMe:itä ja mitä kaikkea.
Kaivattu?! Vaikea uskoa... mutta kiitos.
"Onko elämässäsi ollut jotain ns. onnellisia tapahtumia, joista tulisi olla kateellinen?"
Hmm, ei - yleensä ikävät sattumukset ja/tai väsynyt olo pitävät minut hiljaisena, ei onni. Mutta nyt on kyllä ollut parisen päivää käsittämättömän hyvä ja energinen olo. Joko kevätmasennus on väistymässä kuukautta totuttua aiemmin, tai sitten olen tulossa maaniseksi. Osaan jopa lukea ja kirjoittaa taas, kuin taikaiskusta. Muutakin kuin palstaa!
Ja pöh. Tällä palstalla kuule trollaa niin Suuret Trollit että olen niiden rinnalla kuin desi jaffa-lightiä pirtuämpärissä.
Rekisteröi nyt. Tiedät, että haluat... häntäsikin haluaa...
Olet saanut kirjoitettua! Hienoa. Mä vaan... nyh.
Olen mäkin kaivannut sinua.
Sitä paitsi jokainen ihminen on trollin arvoinen.
Ihan selkeä jalanvipatusbiisi.
Sinäpä sen sanoit!
Kirjoitan tuon lapulle ja panen seinälleni.
Ala kirjoittaa, tai tulee piiskaa! Jokin kirjoituskilpailu on myös aika hauska motivaattori... minäkin yritän osallistua sellaiseen. Tulee siitä mitään tai ei, niin tulee ainakin öljyttyä aivorattaita latelemalla sanoja paperille.
(Kiitos... minäkin sinua.)
Nokun en mä vaan saa jotenkin yhtään mitään aikaan. Ruoskia mut pitäisi. Pahasti.
Tuttu tunne se, että muutosta on ilmassa. Ehkä se on vain kevät. Itselläni kyllä voi olla muutto edessä, enkä tiedä edes mihin päin Suomea. Voi olla että johonkin pikkukaupunkiinkin. Töitä soitellessa on ollut pitkästä aikaa sellainen fiilis, että voisin jotain järkevää saadakin. Mutta se edellyttää sitten muuttoa, mahdollisesti johonkin vähän liian syrjäkylään. En ole oikein nykyiseenkään kaupunkiin juurtunut, vaikka olen asunut täällä pian kymmenen vuotta.
Oletko sitten sitä mieltä että et välillä osaa kirjoittaa? Miten ihmeessä? Jos pitäisi valita palstalaisista, niin lukisin mieluiten hämsyn kirjoittaman pamfletin, ja sinun kirjoittamasi novellin. ES:ltä lukisin varmaan runon, mutta se olisi varmaan salanimellä niin en tunnistaisi kuitenkaan.
Niin kyllä pitäisi. Masennusta on paha ravistaa omin voimin pois, mutta tuo on vain pakko ravistaa, tai tulee köniin (minulta). Kirjoitathan sinä täälläkin - sanat muodostuvat kuitenkin!
Etkö sinä Ella aikonut alkaa kirjeenvaihtoon jonkun tämän palstan kirjoittajan kanssa? Vai jäikö sekin pelkästään ajatuksen tasolle???javascript:void(0);
Minkälainen on liian syrjäkylä? Se voisi olla hyväkin muutos, varsinkin jos on muutenkin tuollainen positiivinen olo. (Minä nyt tietysti puolustelen syrjäkyliä, kun sellaisessa asun...) Toivottavasti kuitenkin löydät haluamaasi työtä itsellesi sopivalta paikkakunnalta!
"Oletko sitten sitä mieltä että et välillä osaa kirjoittaa?"
En varsinaisesti. Usko omiin perustavanlaatuisiin kykyihin ei mene minnekään: mutta tulee täysi kyvyttömyys ilmaista, mitä haluaisi ilmaista. En tiedä, mikä outo aivojumi tai katatonia se on. Aivokapasiteetti vaan ei riitä järkevien lauseiden aikaansaamiseen - lauserakenteet hajoavat käsiin, synonyymien löytäminen sanoille muuttuu täysin mahdottomaksi. Kieli köyhtyy sellaiseksi, että vain yksinkertaiset ilmaisut ovat mahdollisia. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta se tuntuu aika kamalalta.
"Jos pitäisi valita palstalaisista, niin lukisin mieluiten hämsyn kirjoittaman pamfletin, ja sinun kirjoittamasi novellin."
Kiitos tästäkin. Tuntuu ihan oikeasti mukavalta kuulla. Voisiko sen novellin tosin vaihtaa romaaniksi? Edes pienoisromaaniksi? Novelleja en juurikaan osaa kirjoittaa...
Olette todellakin kuin peilikuvat! En tiedä mitä sinulle nuo peilikuvat sitten tarkemmin ovat, mutta minulla on Hämsystä mielikuva syvän lammen pohjalla majailevasta olennosta (Loch Nessin hirviön sukulaisia); siis tumma, syvä, hämärä, pulpahtelee pintaan ja sanoo jotain hämsymäistä. Jungfrau tuntuu puhuvan ja olevan ylhäältäpäin; aika kova, varma, tietävä, "objektiivinen", mutta hyvä ihmisenä; hieman yli-ihmismäinen.
Laitoin novellin, kun oma kärsivällisyyteni ei nykyään riitä romaanien lukemiseen kuin harvoin. On siis kiinni vain minusta, etten ehdottanut romaania; ihan yhtä mielelläni lukisin sellaisen sinulta. On vain niin paljon jonossa kaikkea ammattikirjallisuutta ja opiskelukirjallisuutta, jota pitäisi lukea. Sitten kun koko ajan kasaantuu lisää kirjoja, joita pitäisi lukea, niin lopulta ei saa luettua kunnolla mitään ja ahdistaa epämääräisesti. Silloin novelli on helpompi vaihtoehto.
Ei syrjäkylissä mitään vikaa sinänsä ole, Helsingissä kasvaneena on vain vaikea oppia sitä sitä elämäntapaa ja asennetta mikä pikkukaupunkien ihmisillä on. Ettei joutuisi taas ulkopuoliseksi. En ole tähän nykyiseenkään kaupunkiin kotiutunut enkä löytänyt ikinä kunnollisia töitäkään, vaikkei tämä nyt niin pieni paikka ole. Jotain kavereita sentään on täältäkin, mutta sekin johtuu lähinnä siitä, että tunsin yhden itseni ikäisen sukulaisen täältä kun muutin. Tällä nykyisellä asuinkaupungilla on kyllä erityinen maine sisäsiittoisena paikkana, mutta jos muuttaa johonkin Seinäjoen tai Kajaanin kaltaiseen pikkukaupunkiin, niin tuskin se ilmapiiri ainakaan avoimemmaksi muuttuu.
Millainen sinun syrjäkyläsi on?
Mitä töitä haluaisin? No... oikeasti haluaisin kirjoittaa, muttei minusta taida olla siihen (eikä sillä eläisi). Muuta? En tiedä. Kai mikä vaan sitten kävisi hyvinkin. Oikeastaan en tiedä, osaisinko ollenkaan tehdä mitään töitä. Olen jo niin pihalla kaikesta.
Historiaa JA fysiikkaa? Ajan lait ja materian lait?
Ei kirjallisuustiede mitään lakeja ja tiedetiedettä ole. Ja Taiteiden tutkimuksen laitokseen se ainakin Hgissä kuuluu. Pitäisi ajatella kai: Tämä On Taidetta, Vastaan Nyt Kysymykseen Hyvin Omaperäisesti Ja Olen Suuri Tulkintanainen.
"No... oikeasti haluaisin kirjoittaa, muttei minusta taida olla siihen (eikä sillä eläisi)."
Onhan sinusta siihen, jos yrittäisit edes. Itsensä elättäminen on tietysti eri juttu. Oletko täysin sitoutunut taidekirjallisuuteen, vai voisitko harkita kaupallista genrefiktiotakin? Ei silläkään todennäköisesti (ainakaan Suomessa) elä, mutta askel vauraampaan suuntaan kuitenkin.
"Muuta? En tiedä. Kai mikä vaan sitten kävisi hyvinkin. Oikeastaan en tiedä, osaisinko ollenkaan tehdä mitään töitä. Olen jo niin pihalla kaikesta."
En minäkään osaa mitään, joten ei pitäisi neuvoa, mutta mikä sinua *kiinnostaisi*? Paitsi kirjoittaminen. Unelmien elämässä siis... mitä tekisit kaiket päivät mieluiten. (Yksi elämähän meillä vain on, joten olisi kai paras yrittää tehdä siitä jonkinlainen unelmien elämä.)
"Ei kirjallisuustiede mitään lakeja ja tiedetiedettä ole. Ja Taiteiden tutkimuksen laitokseen se ainakin Hgissä kuuluu. Pitäisi ajatella kai: Tämä On Taidetta, Vastaan Nyt Kysymykseen Hyvin Omaperäisesti Ja Olen Suuri Tulkintanainen."
Hmm. Suuri Tulkintanainen, ehdottomasti... ollapa sellainen... mutta ehkä se on eri paikoissa vähän erilaista. Tuolla minun "paikassani" ei ainakaan saa mistään mitään pisteitä ellei osaa politisoida, psykoanalysoida ja psykopolitisoida jopa Hello Kittyn päässä olevaa rusettia.
Hmm, tuo näkökulma novelleihin on hyvin ajateltu. Olenkin usein ihmetellyt, miksi kiireiset ihmiset eivät lue enemmän novelleja: useimmat eivät sitten lue fiktiota ollenkaan, "kun ei ole aikaa".
(Tuntemani novellien kirjoittajat kyllä väittävät, että novelleja KUULUISI lukea hitaammin ja suuremmalla aivokapasiteetilla kuin romaaneja, koska novelli on ylivertainen taiteenmuoto jossa jokainen sana merkitsee jne... hmmhmm.)
"Millainen sinun syrjäkyläsi on?"
Pikkukaupunki länsirannikolla. En viitsi täällä mainita kaupunkia sen tarkemmin... mutta asun pikkukaupungistakin syrjässä, aika kuolleella seudulla. Osittain luonnonkauniilla ja maaseutumaisella, osittain teollisuuden pilaamalla. Tulee vähän identiteettikriisiä maisemista.
Ei sinulla sitten olisi mahdollista muuttaa töiden perässä ulkomaille? Jotenkin kuulostaa, että voisit viihtyä jossain ulkomaisessa pikkukaupungissa paremmin kuin suomalaisessa...
"Oletko täysin sitoutunut taidekirjallisuuteen, vai voisitko harkita kaupallista genrefiktiotakin?"
En todellakaan ole populaarin vastustaja. En vain tiedä lajia itselleni. Raatoja ja kauhua varmaan helpommin kuin romantillista.
"mitä tekisit kaiket päivät mieluiten."
Heräsin aamulla ja kävisin koiran kanssa kävelyllä; olisin vain kotona, kirjoittaisin, pystyisin kirjoittamaan; olisi kotona ihan oma erillinen "työhuone".Päivällä pitäisin tauon ja kävisin koiran kanssa kävelyllä ja ehkä kahvilassa jonkun kaverin kanssa, jos olisi; sitten taas kirjoittaisin muutaman tunnin. Vaatisi paljon itsekuria, sitä minulla ei ole. Eikä koiraakaan eikä työhuonetta.
Sinä opiskelet kuvauksen perusteella selvästikin eri paikassa tai "paikassa".
Hmm. Raatoja ja kauhua... ehkä trillereitä, jos pitäisi olla laskelmoiva? Kauhu ei kuulemma nykyään kovin myy. Paitsi tietysti sellainen "kauhu" jossa on seksikkäitä vampyyrejä tai muita otuksia.
Sinun unelmapäiväsi kuulostaa aika lailla samalta kuin minun unelmapäiväni, kahviloineen päivineen. Huokaus.
Tännekin olisi mukava päästä:
http://nymag.com/arts/books/features/24751/
Sä olet ihan liian business-woman taitelijaksi. Kirjoita siitä mikä tuntuu itsestä kaikkein henk.kohtaisimmalta ja toivo että se puree muihinkin. Joillakin onnistaa, joillain ei. Mutta älä ala miettimään tolleen että "mikä myy", jooko...
Ollapa rikas vapaaherratar - syntynyt sellaiseksi, se olisi paras vaihtoehto.
Osaisinkohan kirjoittaa muusta kuin itsestäni, ja koska en osaa kirjoittaa itsestänikään, niin en sitten mistään. Ognemla on.
Pöh. Minä olen kirjoittanut ihan tarpeeksi kauan "sitä mikä tuntuu itsestä kaikkein henkilökohtaisimmalta" tajutakseni, että toivomalla ja onnenkantamoiseen luottamalla ei pääse mihinkään. Mitä tekee kirjailijalla, joka on niin toivottoman tyhmä, ettei yhtään ajattele lukijoitaan?
Todellinen taide ei ole mitään päämäärätöntä sisäistä paloa, tai muodotonta ektoplasmaa joka vuotaa kuin itsestään paperille. Se on sanojen manipulointia, kylmää ja laskelmoivaa. Sitä voi harkita hyvin tarkkaan, mitä kirjoittaa ja mitä muut ihmiset saattaisivat haluta lukea, antamatta kuitenkaan yhtään periksi omista laatuvaatimuksistaan.
Populaarifiktionkaan (jos sitä kirjoittaisin, ja miksi en ainakin yrittäisi) ei tarvitse olla roskaa, vaikka se usein sitä onkin. Se on juuri niin tasokasta kuin mitä siltä vaatii. On vaikeampikin olla kekseliäs ja uskalias tarkkojen rajojen välissä; se vaatii erityistä taitoa, aivan kuin sonetin kirjoittaminen. Jos tekijällä ei ole tarpeeksi taitoa tai ylpeyttä tuottaa muuta kuin tasapaksua mössöä, niin se on tekijän - ja siihen tyytyvän lukijan - häpeä, eikä genren.
Länsirannikolla asun minäkin... Tykkään kyllä enemmän "itäisestä satamakaupungista" kuten jotkut yrittävät pääkaupunkiamme mollata. Tietyllä tavalla olisikin mielenkiintoista, jos saisi töitä jostain itäisemmästä Suomesta, vaikka sieltä Kajaanista.
Olet ihan oikeassa, että muuttaisin mielelläni töiden perässä ulkomaille. Olen englantiani sen verran treenannut, että missä tahansa, missä alkuun pärjäisi englannilla, pystyisin asumaan. Ja olisi se mielenkiintoistakin. Valitettavasti vaan minulla on yksi fyysisen terveyden vaiva, joka saattaa vaatia sairaalahoitoa tulevaisuudessakin (on vaatinut jo tähän mennessäkin). Kyseessä ei ole mikään hengenvaarallinen sairaus kuten syöpä, mutta sen verran ongelmallinen kuitenkin, etten haluaisi joutua sen kanssa hankalaan tilanteeseen vieraassa maassa. Työsuhteesta ei kuitenkaan ihan helpolla lähdetä takaisin Suomeen hoidettavaksi, ja monissa maissa sairaalahoito on ihan eri hintaista kuin Suomessa. Lisäksi vaivaani liittyy ruokavalion noudattaminen, joka olisi vaikeampaa monissa maissa.
Ulkomaille muuttamisessa olisi vähän jännitystä, jotain mielenkiintoista elämään. Olen kerran ulkomailla asunutkin puoli vuotta. Toivon, että ehkä samaa voisi kokea Suomessakin muuttaessaan uudelle paikkakunnalle, mutta vähän epäilen...
Onko sinulla antaa neuvoja pikkupaikkakunnalle muuttamiseen? Tykkäätkö itse asua omalla paikkakunnallasi, vai haluaisitko asua kaupungissa?
"Ollapa rikas vapaaherratar - syntynyt sellaiseksi, se olisi paras vaihtoehto."
Niin olisi. Naimakaupan kautta ei ole ollenkaan sama asia.
"Osaisinkohan kirjoittaa muusta kuin itsestäni, ja koska en osaa kirjoittaa itsestänikään, niin en sitten mistään."
Totta kai osaat. Aika harva osaa kirjoittaa itsestään hyvin. Moni kirjoittaa mielellään itsestään, mutta tulos on yleensä sellaista silmärähmän ja korvavaikun näköistä ektoplasmaa... aina kun jokin romaani on "omaelämäkerrallinen", se saa pienet hälytyskellot soimaan päässäni.
Jos olet valmis bisneshenkisyyteen, niin kirjoita vakavasti otettava Harlekiini-kirja.
Eikös ne naisten markettikirjat ole Harlekiineja?
Hmm. Jos tosissaan ajatellaan, ja mahdollisimman laskelmoivasti, niin Harlequinin kirjailijana saisi hyvät ja tasaiset tulot kirjoittamalla vaikkapa kolme lyhyehköä romaania vuodessa. Nämä kirjailijat ovat yleensä niitä harvoja, jotka pystyvät elättämään itsensä kirjoittamalla, olemalla kuitenkaan mitään jättimenestyksiä. Jättipotti-myyntitulot ovat muualla, koska Harlequineilla ei päästä kovin helposti bestseller-listoille. Harlequinilla on myös tavallista tiukemmat säännöt kirjoille; kartalta ei juurikaan saa eksyä. "Vakavasti otettava Harlekiini" olisi siis itse asiassa kaikista vaikein myydä, koska se ei ole lintu eikä kala...
Minä voisin ihan hyvin kirjoittaa romanttista fiktiota, ja uskoisin että olisin siinä vielä hyväkin. Omat vahvuudet vaan täytyy ottaa myös huomioon. Noissa nykypäivän kategoriakustantajien romanttisissa kirjoissa täytyy yleensä olla tietynlainen eroottinen sävy, johon en pysty, koska en pystyisi sitä edes vakavalla naamalla lukemaan. YA-fiktiossa olisin aika hyvä, koska olen melko lapsellinen, ja olen tahtomattanikin yleensä huumoriin taipuvainen. "Yleiskustantamoillakin" on omat kaupalliset linjansa, jonne mahtuisi jotain romanttista ja hauskaa ihan hyvin. Sinne siis kannattaisi suunnata.
/ luento joka taas kiinnosti varmaan ihan kaikkia ;)
Aah, ymmärrän... paremmin kuin hyvin. Todella ikävä tilanne, kun sairaus rajoittaa elämää, ja terveydenhuolto on kyllä hyvä syy pysyä kotimaassa. (Tosin Saksaan muuttaneet tutut sanovat, että siellä on terveydenhuolto huomattavasti parempaa kuin Suomessa - siis huomattavasti laadukkaampaa. Kustannuksista en sitten tarkemmin tiedä, mutta nämäkään ihmiset eivät mitään varakkaita ole...)
"Onko sinulla antaa neuvoja pikkupaikkakunnalle muuttamiseen? Tykkäätkö itse asua omalla paikkakunnallasi, vai haluaisitko asua kaupungissa?"
Hmm. Minkälaisia neuvoja? Vaikea sanoa, kun en ole koskaan muuttanut pikkukaupungille, vaan asunut täällä koko ikäni ;)
En osaa oikein sanoa sitäkään, tykkäänkö asua omalla paikkakunnallani. Olen kiintynyt siihen, tottunut siihen, ja pidän kovasti sen kauniista osista, mutta tämä talo ja tämä ympäristö ovat monista syistä alkaneet ahdistaa; osa niistäkin terveydellisiä. Omalla paikkakunnallani haluaisin ehkä mieluummin asua vielä hieman syrjemmässä, pienellä maatilalla, jos siihen olisi mahdollisuus. Tässä hyvinkin lähellä on yksi miellyttävä alue, joka olisi tarkoitukseen täydellinen. No, unelmoida saa...
Kyllähän minä usein ajattelen, millaista olisi asua jossain ihan muualla - eri maissakin. Britanniassa minulla olisi eniten ystäviä. Olisi mukava kokeilla vaikkapa muutama kuukausi Lontoossa asumista, mutta missään kaupunkialueella en pystyisi sen pidempään pysyvästi asumaan. Koiraihmisenä en käytännön syistä pystyisi asumaan missään kerrostalossa, mutta en myöskään viihtyisi. Jopa oman pikkukaupunkini keskusta olisi minulle asuinpaikkana liian rauhaton.
Tuli nyt kommenteistasi mieleen, Jungfrau, että keskeinen ongelmani kirjoittamisessani taitaa olla itsestä/henkilökohtaisesti kirjoittamisen ja muusta kirjoittamisen välinen ristiriita.
On kuin taustani ja kokemukseni tekisivät itsestäänselväksi ja suorastaan pakoksi, että kirjoitan "itsestäni", mutta toisaalta: en halua, en pysty. Jotain järjettömän tuntuista siinä on, että minä EN kirjoittaisi itsestäni vaan muusta.
Vaikkakin sanojen manipulointihan kirjoittaminen on. Ehkä minun pitäisi kokeilla, rohkaistua kokeilemaan laskelmoivampaa asennetta kirjoittamiseen? Kylmän järkevää?
Jokin tässä tuntuu minusta hyvin vaikealta enkä tarkoita etteikö kirjoittaminen olisi älyä, manipulointia, laskelmointia. Niitähän se on. Saman asian voi esittää monin tavoin ja kyllä minulle on ehdottoman tärkeää jokin kontakti, vaikutus lukijaan. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen on minulle mieletön ajatus.
Niin... vaikealta tuntuu se, että minun on ikään kuin pakko kirjoittaa henkilökohtaisesti? Koska olen elänyt sellaisen elämän? Mutten halua, jaksa, pysty.
Jos olet ikäsi asunut pääkaupunkiseudulla, niin muuttaminen työn perässä jonnekin Kajaanin tyyppiseen ja kokoiseen paikkaan voi tuntua kiinnostavalta aluksi. Vähän ajan päästä saatat huomata, että järkevät aktiviteetit, verrattuna Helsinkiin, ovat hyvinhyvin vähissä. Mulla on ollut sukulaisia juurikin Kajaanissa, mutta sama pätee moniin pieniin kaupunkeihin maakunnissa.
Tietysti se on persoona- ja asennekysymys, ja voi olla että olen poispilattu jne.
Työ ulkomailla on varmasti harkitsemisen arvoinen kokemus, jos vain muut olosuhteet sen sallii. Itse olen ollut vain aika pitkässä vaihdossa, siitä jäi paljon hyviä muistoja.
"Todellinen taide ei ole mitään päämäärätöntä sisäistä paloa, tai muodotonta ektoplasmaa joka vuotaa kuin itsestään paperille. "
Kuka näin on väittänytkään.
Väitän silti että vain henkilökohtaisella otteella saa menestystä. Otetaan esimerkki vaikka elokuvamaailmasta. Megahitti Tarantino tekee genreleffoja mutta täysin henkilökohtaisella otteella, ei pelkästään jäljitellen genren klassikoita (vaikka sitäkin tekee) vaan myös laittamalla omista henk.koht. ihmissuhteistaan juttuja sinne.
Aina kun aletaan "kylmästi laskelmoimaan" niin luovuus kuolee. Ei kukaan mitään teinitytön päiväkirjatajunnanvirtaa ole varmaan puolustamassa, mutta joku välimuoto pitää osata löytää omakohtaisuuden ja suunnitelmallisuuden väliltä.
Toisaalta sun kirjalliset ambitiot taitaa olla enemmän täällä s24:n puolella, joten ei siitä sen enempää.
Lisätään tähän vielä, että pikkukaupungissa asuminen ei ole mielestäni mitään maanpäällistä helvettiä. Pikkukaupungista nauttiminen helpottuu kummasti, jos siellä on jo olemassa kaveripiiri joiden kanssa tehdä asioita. Eli ei muuta tyhjän päälle.
Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta "henkilökohtainen ote" ei välttämättä tarkoita sitä, että täytyy tarantinomaisesti keksiä pyörä uudelleen ja kokonainen genre sub... öh. Subvertoida, onko sellaista sanaa? Ei kai. En vaan muista miten "subvert" kuuluisi kääntää.
"Aina kun aletaan "kylmästi laskelmoimaan" niin luovuus kuolee."
No, riippuuhan se vähän siitäkin, millaista taidetta ihannoi. Minähän tykkään kovasti Austenista, ja Austenin luomistyö oli hyvinkin laskelmoivaa. En usko, että varsinaista luomistyötä voi pakottaa tai juurikaan laskelmoida - se tulee jos on tullakseen. Mutta sen ympärillä olevat "rakennustelineet" voi suunnitella hyvinkin tarkasti halutessaan, ja minun kokemani mukaan se jopa auttaa sitä luomistyötä.
"Toisaalta sun kirjalliset ambitiot taitaa olla enemmän täällä s24:n puolella, joten ei siitä sen enempää."
Joo, sovitaan niin :P
Voisikohan tuon pattitilanteen sitten ratkaista jollain tapaa? Yksi vaihtoehto voisi olla siirtää itsesi tavallaan pois sen oman kokemuksen keskiöstä - siis kirjoittaa siitä sivusta, toisilla silmillä ehkä... se olisi samalla omaa, ja samalla jotain muuta?
Toinen vaihtoehto voisi olla käyttää kaikenlaisia etäännyttäviä efektejä... fantasiaelementtejä, makaaberia huumoria, omia etiäisiä eri muodoissa, kunnes se olisi jotain jonka itse voi tunnistaa, mutta joka ei kuitenkaan enää muistuta omaelämäkerrallista korvavaikkua.
Olla siis henkilökohtainen ja kylmä... ei jompaa kumpaa.
En tiedä, oliko tässä mitään järkeä. Aivoni ovat hukassa.
Niin ajattelin jotain neuvoja siihen, miten pikkupaikkakunnalla saa kavereita. Olen muuttanut pois vanhempien luota Helsingistä jo kymmenisen vuotta sitten ja asunut hetken myös yhdellä tosi pienellä paikkakunnalla. Siis sellaisella, johon verrattuna edellämainitut Seinäjoki ja Kajaanikin ovat ihan oikeita kaupunkeja.
En mitenkään kovin viihtynyt siellä pienessä paikassa. Olin yhdessä opiskelupaikassa, ja jotenkin ne ihmiset olivat niin eri maailmasta kuin minä. Lisäksi paikan ihmiset vihasivat helsinkiläisiä noin yleisesti ja se kävi ilmi aina välillä. Huomaan tietyn kulttuurieron Helsingin ja tämän nykyisenkin asuinpaikkani välillä, vaikka tämä nykyinen onkin ihan kaupunki. Ero sen pikkupaikan ja Helsingin välillä oli kuitenkin huomattavasti isompi. En silloin sopeutunut sinne juuri mitenkään, vaan kävin jatkuvasti Helsingissä sekä sitä pikkupaikkaa lähellä olleessa kaupungissa tapaamassa kavereitani. En oikein osaa selittää mikä siinä paikassa oli. Jotenkin ne ihmiset vaan siellä, ja siinä oppilaitoksessa jossa olin, olivat niin rajoittuneita. Sitä kai tässä yritin jotenkin sinulta kysellä, että miten pikkupaikkakunnalla löytää ihmisiä, jotka eivät ole niin umpimielisiä ja kapeakatseisia.
Tiedän, että tämä kuulostaa tosi ylimieliseltä. Mutta se vaan oli kova se kulttuurisokki, kun Helsingissä suurimman ikää kasvaneena muutin sinne maalle pikkukaupunkiin. Sanoisin, että kulttuurisokki oli isompi, kuin sillä kertaa kun muutin puoleksi vuodeksi yhteen toiseen eurooppalaiseen maahan, mutta kaupunkiin sinne. Eli jos mulla tulee töiden takia muutto maalaiskaupunkiin, niin osaisitko neuvoa miten löytää omanlaisia kavereita?
Sullakin on terveysongelmia? Liittyykö ne siihen taloon missä asut, vai haluaisitko muuten muuttaa johonkin muualle?
Joo tiedän, että pienelle paikkakunnalle muuttaessa pitäisi olla jotain tuttuja valmiiksi. Mut ei vaan oo, ainakaan useimmissa niistä paikkakunnista mihin olen hakenut. En kyllä onneksi Kajaania pienempiin paikkoihin ole hakenutkaan, en usko että pystyisin asumaan sen pienemmissä paikoissa. Jungfraulle tuohon ylle kirjoitinkin, olen kerran asunut hetken tosi pienessä kaupungissa (=kylässä) ja se oli kyllä sellaista että ei ikinä enää.
"Niin ajattelin jotain neuvoja siihen, miten pikkupaikkakunnalla saa kavereita."
Köh. Kysyt väärältä ihmiseltä...
Tätä täytyykin miettiä. Ne tutut, joita minulla on täällä, ovat vanhoja lapsuudenystäviä ja koulukavereita, jotka ovat joko jääneet tai palanneet tänne; tämä paikka on kuin magneetti, tai sitten tämän alueen nuoret asukit ovat harvinaisen arkajalkaista porukkaa.
Neuvoa voin siis yrittää, mutta en välttämättä keksi mitään sellaista vinkkiä, jossa on järjenhiventäkään!
"Sullakin on terveysongelmia? Liittyykö ne siihen taloon missä asut, vai haluaisitko muuten muuttaa johonkin muualle?"
Hmm, on ja ei - ei kovin vakavia, ainakaan vielä, vaikka pelästyksiä tulee aina. Stressi aiheuttaa ja varmasti talo osaltaan, tässä on aika paljon vikaa valitettavasti... talo lisää myös stressiä eli siinäkin on kierre valmis! Eli vähemmän ongelmallinen talo olisi mukavampi, ja seutukin on muuttunut vähän ikävään suuntaan. En kai muuten välttämättä haluaisi muuttaa mihinkään koskaan, kunhan edes perusasiat olisivat kunnossa.
Noh... baareistahan ei ole ikinä tässä maailmankaikkeudessa elämänkumppania löytynyt.
Mutta, tuo on joo, jos on varsinkin takana joitain rikkoutuneita suhteita, niin se vaikeuttaa aina, tuo sellaisen varovaisuuden ihmisiä kohtaan.
Että ei oikein uskalla sitten lähteä suhteeseen oikein.
Olen suht vähän vieraillut palstalla, mutta kiinnitin huomiota tarinoihisi ja hain muutaman ES-jutun. Jossain taisi olla, että olit hyvä koulussa, ysejä ja kymppejäkin, eli onnistumista siis, poikkeavaakin ja lahjakkuutta osoittavaa suorastaan. Nyt tässä pintapuolin saa kuvan ettet osaisi mitään 8/
Miten koit tuota onnistumista aikanaan, tunsiko siinä, kuin ennen vanhaan ja vanhan ajan ihmiset työniloa saattoivat tuntea, vai mitä fiiliksiä oli. Tämä vertauskohtana sille tunteelle, ettei nyt onnistuisi mikään.
Eli miten osaisit kuvailla tuota vastakohta-asetelmaa.
Onnistuminen/epäonnistuminen?
Onnistuminen taitaa olla minulle jostain käsittämättömästä ja helvetellisestä syystä vaikeampaa kuin epäonnistuminen.
Jos olen onnistunut jossain, se ei tunnu miltään. Esim. ollut jokin ylin arvosana jostain tärkeämmästä opiskelujutusta - en osaa nauttia eikä sellaiset ole kasvattaneet uskoa itseeni.
Minua pelottaa onnistuminen, koska... koska?? Mutta pelottaa se. Ikään kuin tekisin jotain pahaa jos onnistuisin, olisin vahva... jos minulle kuuluisi se mikä muille.
mikä vei ja ajoi ja kannusti onnistumiseen, jos ja vaikka se "oli vaikeampaa".
ulkopuolinen komento......? ?
Ei, vaan minusta itsestäni se todellakin tuli. Olen oikeastaan varsin kunnianhimoinen, ja täydellisyydentavoittelija myös.
Ei minulta kukaan ulkopuolinen ole vaatinut eikä odottanut koskaan mitään, ei lapsena eikä myöhemmin. Minulta ei ole koskaan odotettu yhtään mitään, koska kukaan ei ole koskaan välittänyt minusta. On ollut ihan sama mitä olen tehnyt.
Minä itse sen sijaan olen vaatinut aina itseltäni paljon.
oliko omia mieliaihepiirejä jossa asia veti puoleensa, ja oliko osa suorituksista kunnianhimon ajamana (jos näin voi sanoa).
Huomaan, että tunnet ja osaat kaivaa musiikin alalta kaikenlaista juutuupista, ja tykkäätkin niistä. itse en ymmärrä höykäsen pölaystä (kuuntelen kunjoku kaivaa linkin:)
Olen toiminut, opiskellut aina omien kiinnostusten mukaan; ei kukaan ulkopuolinen ole koskaan sanonut tai odottanut mitään.
'vaatia itseltä paljon' ja täydellisyydentavoittelu --
oletko jostain lukenut tai kuullut näihin liittyvistä mahdollisista 'lainalaisuuksista' tai aiemmin tullut ajatelleeksi, voiko näiden piirteiden mukana tulla ongelmiakin
En ole lukenut noista.
kato kun se on loogista sukua vaikkapa anoreksian tyyppiselle tilalle, siinäkin vaaditaan itseltä paljon ja tavoitellaan 'täydellisyyttä'
Muuten sivuhuomiona, kun katsoo tätä ketjua niin sinua yritetään kannustaa kovasti..... on oikeastaan poikkeavaa kun ajatellaan tällaista tavallaan sisäänlämpiävää ympäristöä, missä paikka paikoin myös ns.haisee
Filosofit ovat miettineet onnellisuutta, sitä, mikä meidät tekee onnellisiksi.
Eräs teoria, joka herätti mielenkiintoni, oli Seneca, http://fi.wikipedia.org/wiki/Seneca_nuorempi#Filosofia
ja filosofiansa onnellisesta elämästä ja ilosta.
Lyhyt versio; kun et odota muilta niin paljon, on suurempi mahdollisuus yllättyä positiivisesti. Tavallaan pudotat "nollalinjaa" (labratermi). Se ei tarkoita, että odotat muilta huonoa, vaan ettet odota juurikaan mitään. Huonot asiat tavallaan kuuluvat asiaan, eikä niitä tarvitse kummemmin noteerata. Kun joku tekee vähänkin hyvää, voi ilostua.
Toimisiko se itseen?
Ja olen edelleen valmis lähtemään kanssasi skumpalle :)
Mette
Olen itse asiassa sairastanut aikoinaan anoreksiaa. Jouduin suljetulle eikä se sitten sen pahemmaksi päässyt etenemään. Kaikkea muuta hankalaa ja sekopäistä olen kyllä keksinyt.
Mutta siis kovat vaatimukset itselleni ovat todellakin ongelmani, joka jähmettää, esim. estänyt opiskelun tehokkaasti. Ja kaiken.
Olen ihmetellyt samaani kannustusta ja tukea ja olenhan saanut kaveri- tai tutustumistarjouksia, useampiakin itse asiassa, mutta minä olen vaan tällainen... vääränlainen, epäonnistunut. Pitäisi jotenkin päästä ulos minusta, pois minusta.
Ja onhan tällä palstalla ilkimysten ja ihan sekojen lisäksi fiksujakin ihmisiä.
mulle yhden kulman peitostasi, ja se lähtee purkaantumaan.. ;)
Mette
"Huonot asiat tavallaan kuuluvat asiaan, eikä niitä tarvitse kummemmin noteerata."
Mielenkiintoinen ajatuskulma. Useinhan ja etenkin minulla huonot asiat vievät paljon huomiota ja energiaa. Minä suorastaan vahdin niitä, ettei pääse tapahtumaan mitään pahaa.
Että antaisi asioiden tulla ja mennä vaan...
Kiitos skumppakutsusta. Huomasin kyllä toisessa ketjussa samankaltaisen, mutten osannut vastata. Enköhän vielä... kun terassilla tarkenee... Eikö nyt pitäisi olla jo kevät?
kyllä se fiksuuskin paistaa läpi huolimatta tuosta toisesta puolestasi ja jukuripäästäsi. Ja hyvinkin elämänläheisiä ketjuja olet aloittanut, kuten tuo meikkiketju. Eli aika lähellä pyörii tuo tulpan avautuminen, ajan kysymys vain.
Itse asiassa terapiasta varmaan käynyt jo, kun olet uskaltautunut tännekin foorumille.
puolen vuoden talven jälkeen tulee puolen vuoden kesä.. :)
Mutta ko. filosofia on hyvin valaiseva, jopa vapauttava.
Tutki kun ehdit. Nämä(kin) ovat asioita, joita voi opetella -ja oppia- läpi elämänsä. Hyvä niin :)
Hei, hieno ajatusmalli. Olen törmännyt tuohon samaan jotain muuta kautta. Itsellä oli joskus teininä ja vanhempanakin välillä kovia odotuksia itsen ja muiden suhteen. Kun käänsin kytkimen tuohon ala-asentoon, oli helpompi olla tyytyväinen, huomasin. Kaikki kun ei mene aina ihan putkeen, ja muutkin käyttäytyvät eri tavalla kuin halusi tai odotti. Ihan piruuttaan varmaan.
että olet vielä niin nuori, ettet ole ehtinyt tekemään suuria virheitä. Sinulla on aikaa vaikka kuinka, tehdä elämälläsi _ihan mitä haluat_.
Älä syytä itseäsi. Tai myöskään äitiäsi. Useimmat ihmiset kasvavat hiljalleen äitiyteen, kaikki eivät. Kyse ei siis ole sinusta. Enkä syyttäisi äitiäsikään, kuten sanoin, kaikista ei vaan ole siihen. Se ei huononna sinua itseäsi mihinkään, eikä alenna arvoasi.
Ymmärrän, että on turvallista pysyä paikoillaan, mitään tekemättä, yksin pimeässä. Silloin ei tee virheitä. Mutta silloin myös elämäsi kuluu hukkaan. Kulkee jatkuvasti seiniesi ulkopuolella, ja huutelee sinua mukaan.
Ihmisten on helpompi antaa anteeksi muille, kuin itselleen. Miksi?
Anna anteeksi itsellesi, äidillesi ja muillekin. Jokin päivä ehkä ymmärrät, miksi asiat ovat menneet niinkuin menivät.
En ole uskonnollinen, mutta luulen, että katolilaisuuden idea on juuri siinä, että karistaa menneet, voidakseen elää tulevaa.
Kukaan muu ei virheitäsi huomaa, miksi siis sinä niistä piittaisit?
Elämätön elämä, se painaa hirveästi.
Jos pystyisinkin antamaan itselleni anteeksi epäonnistuneisuuteni ja että olen huono.
Ymmärräthän että olet huono ainoastaan sillä asteikolla minkä itsellesi asetat. Eli ainoa kuka sinua huonona pitää on sinä itse. Ei elämä ole mikään kilpajuoksu mitä mitataan sen mukaan että kuka on ehtinyt ensimmäisenä hankkia vakityön ja perheen ja jälkikasvua ja harrastuksia ja ties mitä - vaikka se siltä välillä tuntuukin. Pitää pystyä ravistelemaan näkökulmaansa ja ymmärtämään mikä on oikeasti tärkeää - ei ainakaan suorittaminen ja ulkoinen päteminen jossain sosiaalisessa kilpajuoksussa.
oli pikkukaveri, joka kulki kaikkialle peittonsa kanssa,oletko nähnyt? Turvapeitto. Yksinäisyytesi on sinulle ehkä hiukan samanlainen turvapeitto.
Miltä haluat suojautua? Mitä pelkäät, että tapahtuu?
Mikä on aiheuttanut sen?
Jos et pysty irtaantumaan siitä kerralla, tee se pienin erin. Joka päivä jotain pientä. Silloin voit olla itseesi tyytyväinen, ja se tunne kasvaa.
Yksinäisyys turvapeittona, sinäpä sen sanoit. Tuossa on jotain hyvin totta. En ollut tullut tuota ajatelleeksi. Osaisin ehkä kuvata sitäkin mikä sen on aiheuttanut. Helpostikin. Irtaantuminen onkin sitten se vaikea asia.
Laitan Sulle tyyppini oloisen hyvän yön levyn:
http://www.youtube.com/user/zetor25a?feature=mhum#p/a/u/1/M0W-OPRPaGQ
Muhittaneen huomenna astialla lisää
Kiitos... traktori on aito peli. Öitä.
Näin tänään ruokakaupassa tytön ja mietin, vitsit, tuo tyttö voisi olla Ellastella. Myöhemmin huomasin että ella oli ollut täällä samaan aikaan, joten se olikin joku muu. Mutta olin aivan varma.
Hän oli varmaan etiäiseni. Niitä kuljeksii siellä täällä ilman sen suurempaa tarkoitusta.
Olisin voinut vaikka vannoa että se on sinä. Kurkkasin tytön ostoskoriinkin, ja siellä oli kissanruokaa, ja eikös sulla ollut kissoja? Harmi ettei hän ollut sinä, koska tyttö oli sen oloinen johon olisin mielelläni tutustunut.
Onko sulla ollut tänään huono päivä? Olet ollut vähän ärhäkän oloinen... =o)
En se ole minä vaan kakkatrolli. Alan pian olla aika ärhäkällä tuulella.
Oletko kuullut tai oletko missä määrin tullut ajatelleeksi sellaista käsitettä kuin vaativa persoonallisuus. Lienee suurelta osin syntyperäinen ja usein positiivinenkin ominaisuus. Mutta joskus jos ei pysy rajoissa, niin kääntyy miinukselle. Googlasin vähän ja tarttui jostain tällainen sitaatti:
"Vaativasta persoonallisuudesta kärsivä on täydellisyyttä tavoitteleva, liian tunnollinen ja pikkutarkka. Tälle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä ajatella asioiden yksityiskohtia, sääntöjä, listoja, järjestystä, organisaatiota ja aikatauluja. Asioista on jatkuva huoli ja epäily."
Tavallista hyvä menestys koulussa esim., mutta vaativuudesta itseään kohtaan ei osaa nauttia kummemmin tuloksista, kun huoli jatkosta jo painaa.
Eikä kaikessa tohinassaan tule kiinnittäneeksi huomiota tekemisensä tarkoitukseen ja merkitykseen, vaan tekeminen sinänsä pakottaa eteenpäin...
Tavallista nuorella iällä ja mahdollisuudet tilanteen oikenemiseen, kun ikää ja 'viisautta ja näkemystä' kehittyy......
Ed.kappale omaa improvisaatiotani ns.hatusta, mutta pistin kun tuli mieleen ja pääset kommentoimaan halutessasi ja ehkä kumoamaan...
Mitä aattelet?
Kuvaus sopii minuun tismalleen. Vain täydellisyys kelpaa eikä sekään tai jossain onnistuminen tunnu minusta miltään. Yksityiskohdat, järjestykset, listat ja suunnittelut ovat juuri minua. Mutta miten liiallisesta vaativuudesta pääsee eroon... varsinkin kun se tuhoaa minut, estää kaiken; tai oikeastaan: on jo tuhonnut.
Jossain määrin lohdullista on mm., että masennus (miten sen osaa sanoa että...) ei ole masennusta sinänsä, vaan seuraus tuosta luonteenpiirteestä ja kun tuota ominaisuuttaan alkaa jotenkin ymmärtää, niin pääsee kiinni paremmin syyhyn; pelkkä oireenhoitohan ei kovin vie parantumista eteenpäin.
Siis masennus seurausta siitä, kun pikkutarkkuuslinjalla hommat automaattisesti jossain kohtaa tössähtävät, ja tätä tössähtämistä ei nuorena (pikkutarkkana) ja kokemattomana pysty vielä ennakoimaan, eika varsinkaan uskomaan. Luonteeseen kun kuuluu voimakas oma tahto.
Mainitsit anoreksiasta. Siinäkinhän on tieten ollut jokin tavoite, ja tavoitteeseen olet pyrkinyt, mutta luonteen määräämänä vähemmälle ajatukselle on jäänyt, mitä sitten tavoitteeseen pääsyn jälkeen? mikä silloin olisi paremmin. Ulkopuolelta olet varmaan saanut kuulla, että olotila huononee sitä myöten, mitä lähemmäs asettamaasi tavoitetta olisit lähennyt.
Vanhempana pystyy järjellä (isoilla aivoilla!?) tällaisia juttuja miettimään ja niitä ajatusvirheitä oikomaan, mitkä ennen tulivat ikäänkuin raakana ja virheellisinä kontrollitta suoraan selkäpiistä...... olipas ihmeellisesti sanottu, mutta olkoon 8/ edelleen ajatuksia?
Niin, vaativuuteni on varmaan olennaisesti syy masennukseeni, vaikka muitakin syitä olisi. Ainakin umpikujani keskeisimmältä syy se varmaan on. Sen etten pysty mihinkään.
Voimakas oma tahto? Kyllä. Onhan minun täytynyt selvitä hengissä. Parhaiten se onnistui erottamalla itseni ympäristöstä.
Silti minusta tuntuu, ettei minulle kuulu mikään, mikä muille ihmisille kuuluu.
Jossain määrin vanhahtava koulusysteemimme ruokkii liikaa ja vie helposti överiksi omistamaasi luonteenlaatua; mallilla matemaattiset aineet esimerkiksi. Homma on mustavalkoista, lasku on oikein tahi sitten väärin. Jos laskun kokeessa saa oikein, tulee kymppi. On siinä mielessä täydellinen. Ja lapsi helposti alkaa hamuamaan näitä kymppejä, itsetarkoituksena, eikä niinkään sen asian hallinnan vuoksi mikä kokeen takana on.
Aikanaan kielikokeitakin arvosteltiin sillä periaatteella mitä ei osannut (merkattiin virheitä), eikä sillä perusteella mitä osasi. Jos ei tehnyt virheitä tuli kymppi, siinä mielessä täydellinen. Eli kannustettiin väärää täydellisyyttä. Onkohan itse asiassa täydellisyyttä olemassakaan muualla kuin fantasioissa.
Googleta huomenna jaksaessasi tuota vaativaa persoonallisuutta, niin pääsee jyvälle laajemmin. Siihen kuuluu kaikenlaista, esim. että ei mielellään edes aloita jotain tekemistä, jos on uhka ettei onnistu. Et ala esim.keittää puuroa, jos ennakoit, että palaa se pohjaan kuitenkin.... :)
Nyt pitää uinahtaa välillä, öitä.
Sinua on pyytänyt moni mies treffeille ja sinulle on myös ehdotettu kaveritapaamisia naisten puolelta täällä. Vastaava kohtelu olisi ennennäkemätöntä luksusta useimmille palstan yksinäisille miehille. Silti valitat?
Täysin tuntemattomien, sekoilupalstalla tavattujen ihmisten kanssa siis pitäisi riemusta hihkuen lähteä hetken mielijohteesta treffeille tai kaveritapaamisiin. Tästä pitäisi olla suunnattoman kiitollinen, ja kynnyksen tapaamiseen pitäisi olla hyvin matala, kun "???!!!" tai "dklxgxghkxjghk" ovat pyytettömässä hyvyydessään suostuneet kysymään, kertomatta ensin juuri mitään itsestään. Joo-o.
Ja sitten sanotaan, että naisilla pitäisi olla enemmän itsesuojeluvaistoa. En minäkään näillä tiedoilla lähtisi itseni kanssa kaveritapaamiseen.
Homman tekee moni-ilmeiseksi se, että joskus ja josakin tehtävissä korostunut huolellisuus on haluttu ominaisuus. Esim.duunipuolella varaosavaraston hoitajalle ja ylläpitäjälle ominaisuus luetaan eduksi. Itsestäni voin sanoa (tunnistan joitain piirteitä, ja miehille muuten yleisempää), että työn puolesta tuota piirrettä on saanut toteuttaa ihan oikeasti, eli se on 'riittänyt' eikä ole levinnyt muuhun olemiseen teatterinomaisesti (työ esim.10-30v.vanhojen firman omatekoisten museaalisten tietokoneohjelmien kunnossapito)
Nykyaika ei yleisesti ole kovin suosiollinen, kun työt kasaantuvat yksille, pitäis nopeuttaa mutta tekemisen laadusta ei arvaa joustaa....tämä yhdistettynä muita palvelevaan, itselle ankaraan luonteeseen niin...
mihkä kohtaan Sulla töksähti, opiskelut vielä vaiheessa vai?
Mutta nyt: "... aurinkoon tieni vie, siellä tilaa vielä lie..."
Ymmärrä oikein hyvin, ettei noilla tiedoilla lähde.
Minäkin kun olen uusi täällä.
Tunnen myötätuntoa Essua kohtaan, koska hän muistuttaa itseäni nuorempana.
Ehkä pystyisin nyt vanhemman kokemuksella auttamaankin.
"En minäkään näillä tiedoilla lähtisi itseni kanssa kaveritapaamiseen."
Joo, ihan totta. Mutta koska tiedän sut jo "Euroopan aktiiviset sarjamurhaajat" -forumilta, niin kynnys on tietysti huomattavasti matalampi.
:D
Nimenomaan. Siksi minäkään en välttämättä lähtisi palstatapaamiseen.
Mutta on sääli, jos kaikki hyväkin menee ns. pesuveden mukana.
Jos jonkun palstalta tapaisi, järkevää olisi varmaan meilailla anonyymimeilistä jonkun aikaa, olla paljastamatta ainakin sukunimeä, osoitetta ja pysyvää puhelinnumeroa, ja sopia tapaaminen jonnekin julkiselle paikalle. Eli toisin sanoen käyttäytyä kuin huumediileri. :)
Jos jonkun kirjoituksia lukee pidemmän aikaa, siitä pystyy kyllä tekemään jonkunlaista analyysia toisen persoonasta. Joitakin ikäviäkin piirteitä voi kyllä varmaan onnistua salaamaan.
Kukaan ei varmaan halua paljastaa itsestään mitää Naisasialooserille. Etenkin naiset.
"Huumediileritapaaminen" - panen termin muistiin.
Kyllähän tämä palsta saa olon varovaiseksi, varsinkin kun muutenkaan en ole mikään rohkea ihmisten suhteen.
Olen lueskellut netistä siitä vaativasta persoonallisuudesta. Jotkin piirteet osuvat, monet eivät; osa piirteistä ihan päinvastaisia luonteeni suhteen.
Sanon yksinkertaisesti vain että "täydellisuudentavoittelija joissain asioissa". asian tekee vaikeaksi se, ettei minulla tavallaan ole mitään pohjaa epäonnistua, koska en ole mitään. Jos epäonnistun - that's all.
En minä mitään täydellistä miestä tavoittele, en edes "YTM:ää".
Mutta on kuitenkin katkerien luuserimiesten vertaistukirinki?
Fiksua, mukavaa, kilttiä miestä.
En ymmärrä mitä sinä teet täällä. Ei tämä ole mikään AT-miesten vertaistukirinki.
Kerro nyt sitten mikä tämä paikka on? Hysteeristen miesten vertaistukirinki? Deittisivustoko? Mistä ja kuka täällä saa keskustella? Kerro nyt, Gandalf.