Mä tapailen tällä hetkellä todella mukavaa miestä. Tää mies kohtelee mua niin hyvin etten voi oikeasti parempaa edes kuvitella. Tää mies on vain niin vakaa kaikinpuolin ja muutenkin elämä hallussa.
Noh, mitä itseeni tulee, niin mä kärsin aika ajoin todella pahoista itsetunto-nollassa-hetkistä ja muutenkin epävarmuudesta. Ja nää lähinnä koskee sitä, että mies ei tahdo olla kanssani. Tai siis en epäile etteikö tää mies tahtoisi olla oikeasti kanssani, mutta mä ajattelen koko aika etten ns.ansaitse noin hyvää kohtelua keneltäkään. Eikä mun kuulu olla suhteessa, mun kuuluu olla yksin. Varsinkin toi etten ansaitse parisuhdetta, niin on päällimmäisenä. Ajattelen aina ja olen aina ajatellut, että suhde-elämä on muille, mutta mä pärjään todella hyvin yksin enkä tarvitse ketään enkä edes halua. Nyt kun olen tavannut tuon miehen, niin se sotii kaikkia ajatuksiani vastaan siitä, että mun kuuluu olla yksin ja piste. Kun jotain asiaa hokee itselleen tarpeeksi kauan, niin siitä tulee itsestäänselvyys ja tää on ollut mulle sellainen asia.... kerronko mä näistä ajatuksistani ja asenteistani miehelle vai en?
Tavallaan, vaikka kertoisin, en usko että mies ymmärtäisi. Olen hyvännäköinen ja hyväkroppainen(omaan silmääni), joten miksi mun pitäisi olla yksin? Mä olen kuitenkin ihan aina ajatellut niin ja ei sitä ajatusta tosta vain muuteta.
Tavallaan mulla on paljon hetkiä jolloin tahtoisin pistää tän jutun poikki, jotta voisin palata normaaleihin ajatuksiini eli siihen, että mä nyt vain synnyin olemaan yksin, en kaksin. Typerää.
Mitä mä teen? Kerronko miehelle vai en? Vai jatkanko itsetunto-ongelmieni purkamista nettiin?
Noh, mitä itseeni tulee, niin mä kärsin aika ajoin todella pahoista itsetunto-nollassa-hetkistä ja muutenkin epävarmuudesta. Ja nää lähinnä koskee sitä, että mies ei tahdo olla kanssani. Tai siis en epäile etteikö tää mies tahtoisi olla oikeasti kanssani, mutta mä ajattelen koko aika etten ns.ansaitse noin hyvää kohtelua keneltäkään. Eikä mun kuulu olla suhteessa, mun kuuluu olla yksin. Varsinkin toi etten ansaitse parisuhdetta, niin on päällimmäisenä. Ajattelen aina ja olen aina ajatellut, että suhde-elämä on muille, mutta mä pärjään todella hyvin yksin enkä tarvitse ketään enkä edes halua. Nyt kun olen tavannut tuon miehen, niin se sotii kaikkia ajatuksiani vastaan siitä, että mun kuuluu olla yksin ja piste. Kun jotain asiaa hokee itselleen tarpeeksi kauan, niin siitä tulee itsestäänselvyys ja tää on ollut mulle sellainen asia.... kerronko mä näistä ajatuksistani ja asenteistani miehelle vai en?
Tavallaan, vaikka kertoisin, en usko että mies ymmärtäisi. Olen hyvännäköinen ja hyväkroppainen(omaan silmääni), joten miksi mun pitäisi olla yksin? Mä olen kuitenkin ihan aina ajatellut niin ja ei sitä ajatusta tosta vain muuteta.
Tavallaan mulla on paljon hetkiä jolloin tahtoisin pistää tän jutun poikki, jotta voisin palata normaaleihin ajatuksiini eli siihen, että mä nyt vain synnyin olemaan yksin, en kaksin. Typerää.
Mitä mä teen? Kerronko miehelle vai en? Vai jatkanko itsetunto-ongelmieni purkamista nettiin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse kärsin myös itsetunto ongelmista ja epävarmuudesta. Olen havainnut sen aiheuttavan sitä, että alan ajatella liikaa omia tunteita, sitä mitä toinen ajattelee minusta, etukäteen alan huolestumaan tulevasta (jättää kuitenkin, tms.) ja tulee riittämättömyyden tunnetta (en kuitenkaan kelpaa, muut ovat parempia, en osaa olla tarpeeksi hyvä toiselle). Tällöin toisen huomioiminen jää vähemmälle, koska käytän ajatuksissa aikaa lähinnä vain omien tunteiden ajattelimiseen, enkä tavalaan silloin keskity toiseen (siis saman ajan ja energian voisi käyttää vaikka sen miettimiseen mistä toinen pitää, mitä voisin tehdä että toisella olisi mukavaa ja hyvä olla kanssani, jne. ja sitten tehdä jotain josta toinen pitää. tai ihan mihin tahansa positiiviseen ajatteluun).
Periaatteessa tekisi mieli sanoa, että kerro, koska ainkin suhteessa pystyisi pitää puhumaan kaikesta. En kuitenkaan sano niin, vaan sanon että ehkä olisi parempi jos pysyisit kasamaan itse itsetuntoa omissa ajatuksissa, ja hyäksymään sen, että mies todella tykkää sinusta, olet ansainnut suhteen, miehen, hyvää kohtelua, jne... Voihan olla että mies on huomannut kyseisen asian muutoinkin.
Itse en ole edes päässyt varsinaisesti tapailu asteelle, sillä olen mokannut kaikki tilaisuudet heti alkuunsa epävarmuuden ja huonon itsetunnon takia, joka on varmaan syy siihen miksi en suosittele kertomaan, vaan ehkä enemmän keskittymään siihen itsetunnon paikkaamiseen ilman että se rakentuisi kyseisen miehen varaan.
Uskon kyllä että voit kertoa miehelle epävarmuudestasi, koska jos se kohtelee sua niin hyvin mitä kuvailet niin varmasti arvostaa sua ja silloin tuskin säikähtää pois vaikka sulla oiskin epävarmuutta ja tuollaisia ajatuksia. Itse ainakin arvostaisin miehenä jos vastaavassa tilanteessa nainen jakaisi noin aran asian itsestään..
Ilmeisesti sinun mieleesi on joku "läheinen" ihminen, esim. äiti tai isosisko, nuorena iskostanut ajatuksen tuosta "sinä et kelpaa kenellekään miehelle, yksin jäät kun olet VAIN tuollainen jne."
Tätä voit pohtia joko itseksesi, miehen tai terapeutin kanssa, että mistä se sisäinen höpöttäjä tulee. Ja kun asia jotenkin valkenee sinullekin, sitten vain käännät sisäisen höpötysnauhan off-asentoon, rentoudut ja alat nauttia parisuhde-elämästä kivan miehen rakastamana. Ajattele mieluummin vaikka, että johdatus on tuonut hänet elämäsi polulle, ja tarkoitus on että teistä tulee pari, ehkä jopa lasten vanhemmat? Ja pyri mahdollisimman avoimeen jutteluun miehen kanssa, jos/kun hän on sen arvoinen. Päänsisäiset ajatukset eivät enää ole niin kamalia jos ne uskaltaa jakaa jonkun kanssa, ehkä jopa haihtuvat pois.
Mä en toisaalta tiedä kannattaako lähteä jauhamaan tuota yksin olon toivetta, kun tiedät itsekin, että se on huomion hakua, itsesääliä ja siis huonoa itsetuntoa. Tarkoitan sillä sitä, että mies ymmärtäisi varmaan ensin, kuuntelisi ja sinä jauhaisit, ja jauhaisit. Mutta lopultakin, kun tuo yhdessä olo ja hyvä kohtelu ei ole asiaa parantanut, ei paranna se kuunteleminenkaan, itse et tunnu asialle tekevän mitään. Lopputulos tulee siis olemaan se, että mies alkaa väsyä ainaiseen marinaasi, sinä alat todella tuntea olevasi tiellä, itsetuntosi ei paranekaan ulkopuolisen avulla kuin taikaiskusta ja suhteellanne alkaa mennä huonommin ja huonommin... jne.
Jos sä oikeasti kokisit että haluat olla todella yksin, sä et olisi koskaan edes aloittanut suhdetta. Ei sua siihen mikään pakottanut vaan sä ihan itse valitsit. Siis se on täyttä potaskaa: ole yksin ei sua kukaan suhteeseen pakota. Et halua vai? Niinpä, et niin, toi on siis itsesääliä. Mistä se johtuu, kuka sua on lyntänny, ehkä itse, kuka tota on alunperin hokenut, mistä se johtuu, no, sä tiedät, ei muut. Joten siis, ole rehellinen, sä oikeasti haluat sen suhteen ja olla yhdessä.
Hetken olit rehellinenkin ja sanoit, että koet ettet ansaitse sitä. Niin, totuus siis on todellakin sinussa itsessäsi. Ikävä kyllä surkeaa itsetuntoa ei muut voi parantaa, sinun pitäisi mielestäni hankkia myös jotain keskusteluapua, ammattilaisista, siis psykologista vaikka, on yleensä tosi paljonkin hyötyä. Lisäksi sun pitäisi saada jotain vahvistavaa hoivaa, jos sulla on varaa, siis ei lääkkeitä, ei sussa mitään sairautta ole, vaan tyyliin aromaterapiaa tai akupunktiota, mitkä on kokonaisvaltaisia hoitoja. Sä saisit itse itsellesi huolenpitoa ja avauttua tunnelukkoja ja juteltua. Terapiassa joutuu aina käymään myös tuskallisia tunteita läpi, mutta ei kai kukaan kuvittelekaan mitään hyvää saavansa ilman vaivaa?
Kannattaisi nähdä vaivaa, tuommoiset ajatukset ja surkea itsetunto on tuhonnut monta suhdetta ja sitten itketään ja masennutaan. Tunnelukot voi jumittua ja huono itsetunto vaikuttaa koko elämään negatiivisesti. Kaikilla sitä on hetkittäin, mutta jatkuva ajattelu...
Toisaalta, jos sinulla on vahva itsetunto ja saat itseäsi kuntoon, kestät kolhuja ja vaikka eronkin, koska tiedät, että elämä jatkuu. Mutta ikävä kyllä sitä ei saa vaan rahalla, helpolla eikä miehen kautta, vaan itse käymällä asioita läpi, tekemällä sitä tietä itselleen. Roskapönttönä en suosittele suhdetta käyttämään. Asioista voisi ja kannattaisi ehkä keskustella ensin siltä pohjalta, että tekee jotain ja sitten halutessaan käydä toki jotain läpi, että kumppanikin on ajan tasalla ja voi tukea, mutta terapeuttia kumppanista ei saa tehdä: hänen tehtävänsä ei ole kantaa sinuakin.
"Mitä mä teen?" Haet apua sekä psykologilta että hoidoista
"Kerronko miehelle vai en?" Jos kerrot, niin varo, ettet ala käyttää miestä roskiksena ja terapeuttina. Ole rehellinen, voit saada apua ja tukea jonkun verran, mutta älä kerjää sääliä ja ala pitää miestäsi korjaajanasi, sillä tulee todella se ero. Olet itse vastuussa nyt tästä. Läheisriippuvaisuus ei ole hyvä suhteen perusta.
"Vai jatkanko itsetunto-ongelmieni purkamista nettiin? " Ei ne täällä parane, vaan oikeassa elämässä tekemällä jotain, moni on selvinnyt terapian ja terapioitten avulla vaikeistakin asioista! Itseään saa ja pitää kehittää ja oli mikä tahansa mennyt pieleen, sinä saat sen kyllä korjattua!
"Ilmeisesti sinun mieleesi on joku "läheinen" ihminen, esim. äiti tai isosisko, nuorena iskostanut ajatuksen tuosta "sinä et kelpaa kenellekään miehelle, yksin jäät kun olet VAIN tuollainen jne."
^Kyllä, lapsuudenoloistahan tämä on suoraan lähtenyt ja tiedän ettei sillä oikeastaan ole edes mitään totuuspohjaa, ne ovat vain olleet ajatuksia mitkä eivät pidä lainkaan paikkaansa ja tiedostan sen täysin. Ei perheessäni suoraan sanottu etten kelpaa, mutta kaikilla muilla keinoilla kuten esimerkiksi fyysistä väkivaltaakin oli ikävä kyllä.
"Mä en toisaalta tiedä kannattaako lähteä jauhamaan tuota yksin olon toivetta, kun tiedät itsekin, että se on huomion hakua, itsesääliä ja siis huonoa itsetuntoa. Tarkoitan sillä sitä, että mies ymmärtäisi varmaan ensin, kuuntelisi ja sinä jauhaisit, ja jauhaisit."
^Tiedostan täysin, että yksin olemisen haluni on verrannollinen huonoon itsetuntoon, mutta en rinnastaisi sitä huomionhakuun, sillä nämä ovat ajatuksia joista en puhu kenellekään. En puhu kelpaamattomuudestani tai alemmuudentunteistani. Joskus ehkä muutaman alkoholiannoksen juotuani saatan jotain paljastaa, mutta muutaman lauseen jälkeen tahdon vaihtaa jo aihetta. En voi sietää ihmisiä jotka heittäytyvät uhreiksi ja jauhavat samaa ongelmaa jatkuvasti, joten sen takia itse en tykkää paljastaa itsestäni pahemmin mitään tai ylipäätänsä en pidä edes valittamisesta(paitsi näin netissä on helppo rypeä itsesäälissä blogin avulla ja keskustelupalstoilla, mutta in real life ei tulisi kysymykseenkään).
"Jos sä oikeasti kokisit että haluat olla todella yksin, sä et olisi koskaan edes aloittanut suhdetta. Ei sua siihen mikään pakottanut vaan sä ihan itse valitsit. Siis se on täyttä potaskaa: ole yksin ei sua kukaan suhteeseen pakota. Et halua vai? Niinpä, et niin, toi on siis itsesääliä. Mistä se johtuu, kuka sua on lyntänny, ehkä itse, kuka tota on alunperin hokenut, mistä se johtuu, no, sä tiedät, ei muut. Joten siis, ole rehellinen, sä oikeasti haluat sen suhteen ja olla yhdessä."
Kyse ei ole siitä, että tahtoisin oikeasti olla yksin, mutta jokin pieni(tai no ei kovinkaan pieni) ääni sanoo jatkuvasti sisälläni, että mun ei kuulu olla onnellinen, mun ei kuulu nauttia elämästä, mun kuuluu olla yksin ja silti onnellinen. Se ei ole niinkään tietoista ajattelua ja halua yksinäisyyteen. Mä olen vain aiemmin aina ollut se tarkkailija kaikessa mitä tulee ihmissuhteisiin, asiat eivät ole tapahtuneet mulle. Mulla ei koskaan ole ollut poikaystävää ja olen yli 20v.
""Kerronko miehelle vai en?" Jos kerrot, niin varo, ettet ala käyttää miestä roskiksena ja terapeuttina. Ole rehellinen, voit saada apua ja tukea jonkun verran, mutta älä kerjää sääliä ja ala pitää miestäsi korjaajanasi, sillä tulee todella se ero. Olet itse vastuussa nyt tästä. Läheisriippuvaisuus ei ole hyvä suhteen perusta."
Kuten aiemmin sanoin, niin en pidä ihmisistä, jotka valittavat, joten en halua lukeutua heihin. Kiitos kuitenkin vinkistäsi terapiaan ja eri hoitomuotojen kokeiluun, sillä ajattelin ihan tosissani hakeutua psykologin juttusille. Olen aikaisemminkin ollut, silloin kun asuin vielä kotona ja kärsin pahasta masennuksesta, mutta siitäkin on vuosia. En vain oikein tiedä mistä lähden etsimään psykologia ja mikä riittää syyksi päästä juttelemaan ulkopuoliselle henkilölle? Tuntuu, että olisi niin paljon puhuttavaa, mutta en tiedä mistä aloittaa.
Jeppistä, puhua saa, mutta roskis-käyttöä pitää varoa, sä ittekin tiedät. Ja just noi itsetunnon heikkoudet ja semmoise mallit miten sutkin on ikäänkuin "aivopesty" uskomaan ettet ansaitse onnea ja hyvää, saattaa saada sut tuhoamaan suhteen, vaikka miten yrittäisit olla valittamatta, siis ilman just jotain hoitoa. Että kyllä apua kannattaa hakea, koska ainakin terapiassa saa rauhassa purkaa itseään, suuttua, itkeä, valittaa, ja ihan niin, että tietää, että sen ammattilaisen on vaan selvittävä siitä: sen niskaan saa kaataa kaikki!
Masennuskin on yleensä ensinnäkin peiteltyä suuttumusta, eli tässäkin, sä et ole kotona ollut masentunut, vaan helvetin vihainen (oikeutetusti) siitä että suahan on kohdeltu väärin! On totta, että meidän pitää antaa anteeksi koska ei ne läheisetkään aina pysty paskaa parempaan, ja anteeksi annon kautta tulee vapaus, mutta anteeksi anto ei ole itsensä patouttamista kilpikonnaksi, vaan se tulee tien kautta, ymmärryksen kautta, ei pakottamalla itsensä olemaan hiljaa ja sopeutumaan asioihin mihin ei halua. Masennus on useimmiten toteutumattomia toiveita, itsensä muuttamista joksikin mitä ei ole, patoutuneita tunteita, turhautumista ja ahdistusta näistä... Siis esimerkiksi: jos joku kokee turvattomuutta, menetyksiä ja huonoutta, on normaalia että siitä masentuu. Se masennus yrittää kertoa sinulle, että on aika vaihtaa suuntaa! Se yritti kertoa sinulle sitä kotonasi ja nyt ahdistus yrittää kertoa sinulle jotain myös. Ehkä se on se, että et vieläkään ole oma itsesi ja että sinun pitäisi nyt pistää itsesi etusijalle ja kyllä, seurustella, mutta ensisijaisesti ja ennen kaikkea hoitaa itseäsi kuntoon.
Psykologille pääsee yksityisesti ihan siksi, että haluaa, mutta etsi rahallesi silloin vastinetta, eli sellainen joka oikeasti tuntuu sopivalta ja luotettavalta. Neuvolan kautta on moni saanut apua, teilläkin tässä parisuhde kyseessä, niin voit sanoa vaikka pahasta olosta, ero-uhkasta jne. niin he neuvovat kyllä. Voit soittaa terveyskeskukseen ja kysyä sieltä onko mahdollista saada ahdistukseen apua ja millä jonolla. Hyviä terapeutteja noista luontaishoidoista löytyy vain kokeilemalla. Mutta! Tässä kohtaa sitten pidät puolesi, jos se ei tunnu hyvältä, et mene toiste, korkeintaan peri kertaa voi käydä, ja jos asialla ei ole positiivista vaikutusta, niin se on kakkaa. Itse olen käyttänyt paljon luontaishoitoja, ja osa niistä on nerokkaita mm. akupunktio. Mutta väärällä hoitajalla... Ei mitään. Aromaterapia on ihanaa, mutta myös läheistä, siis ei epämiellyttävää hoitajaa siihen.
Kun on paljon puhuttavaa, on hyvä aloittaa mista vaan, vaikka suoraan sanomalla, että tulin, koska minua ahdistaa kaikki. Ja eikös sinullakin ole selkeä heijastuma: parisuhde? Kun on paljon puhuttavaa, on hyvä aloittaa jostain ja läimäistä kortteja pöytään suoraan.
Rakas kanssaihminen: nyt on sun aikasi kasvaa sellaiseksi kun sä itse haluat! Ei sun olekaan täytynyt seurustella aikaisemmin, nyt on just hyvä aika aloittaa, aikuisena. Miksi olisikaan pitänyt? Nyt sä voit alkaa jättää askel askeleelta sun lapsuuden kotia taaksesi, muistoksi ja siirtyä elämään omaa elämääsi ja kasvattamaan itse itseäsi: sä voit olla mitä vaan ja juuri sellainen kun itse haluat, ja nyt sä olet vanhempi itsellesi. Sä löydät kyllä oikean tien aikaa myöten, kun vaan jaksat etsiä. Lähes kaikille 20-30 vuotta on etsimistä, oikeesti, vaikka se näyttäs ulospäin muulta, niin näin se vaan on.
Ehkä sun kannattaa nyt alkaa heti ensimmäiseksi alkaa hokea itsellesi kaikkia hyviä asioita, ja nyt alkaa itse kannustamaan itseäsi, hoitamaan itseäsi, ja luvata itse itsellesi, että et hylkää itse itseäsi!
Kaikkea hyvää jatkoon, muista se, että asiat voivat korjaantua hitaasti, mutta ne korjaantuvat varmasti, jos itse haluat. Muista että vaikeistakin asioista voi selvitä ja että ihmisellä, myös sinulla, on sisällään paljon voimavaroja ja jopa enemmän kuin mitä hän ehkä itse etsimättä löytää... Ja että ahdistus ja masennuskin voivat olla suunnan näyttäjiä, siis antaa sinulle arvokkaita vihjeita jostain syvemmästä, jos et pakene niitä :)
Opiskelijaterveydenhuolto? Jos raha riittää, yksityisissä on valinnanvaraa. Kannattaa valikoida joku joka jaksaa kuunnella ja tuntuu ymmärtävän. Henkilökemia on tärkeä juttu, toimittava.
Mistä avun hakemisessa on kysymys, traumaterapia voisi olla oikea termi?
Siis psykologin valinnasta kyse.