Fundeeraamisen alkeet
Järjestettyäni itselleni vapaata, ja istuuduttuani aloilleni, unohtaen elämän hektisyyden likimain voimakeinoin, niin koin olevani tyhjä. Istuin aloillani ja ymmärsin olevani olemassa, mutta olin ajatuksissa tyhjä. Päässäni ei liikkunut mikään.
Ymmärsin millaista oli olla normaali ihminen.
Kaivoin esiin muistiinpanoni: lippusia ja lappusia, suttua ja sietämättömän selittämättömiä pätkiä toisten lauseista, ajatuksista, värikkäistä mielipiteistä tai sellaisista asioista, joita kutsun loksahduksiksi.
Mutta mikään ei sanonut minulle mitään. Olin unohtanut sanojen merkitysmaailman, niiden dynamiikan ja mielen virheiden virkesyvyyden. Tuijotin mustekynätuhrun koukeroita Valintalon kassakuitin takapuolella näkemättä muuta kuin koukeroista janaa. Kirjoitus muistutti arabialaista. Ehkä luin sitä väärään suuntaan. En osaa sanoa.
Muutkaan eivät saa käsialastani selvää. En ole lääkäri. Toisinaan tunnen olevani kuin tuleva potilas odotushuoneessa - niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Miestenlehtiä (naurua) ei näy. Selaan ”meidän naisten” sanataittelua. Ei hääviä.
Eva Biaudet kertoo: Olen kaivannut toista aikuista. Kymmenen vuoden jahkailun jälkeen hän on palannut lapsensa isän kanssa yhteen. Käännän sivun kuin julkisuvun. On valloittavampaa olla värimäärittelylle ja painotekniikalle tuntematon käsite. On valloittavaa odottaa omaa nimeään käytävällä huudettavan.
Pointti.
Kun nimi huudetaan, katsahdan huutajaan. Kun mitään ei tapahdu, niin toimettomat odottajat katsahtavat toisiinsa. He kysyvät toisiltaan: Kuka sinä olet jos et ole se jota huudetaan?
Kassakuitin toinen puoli on selvätekstiä. Kuittien haalistuva muste muistuttaa minua sinusta itsestäsi. Jopa ne, jotka heität hetken huumassa pois luotasi, kiljuvat ääneen.
Järjestettyäni itselleni vapaata, ja istuuduttuani aloilleni, unohtaen elämän hektisyyden likimain voimakeinoin, niin koin olevani tyhjä. Istuin aloillani ja ymmärsin olevani olemassa, mutta olin ajatuksissa tyhjä. Päässäni ei liikkunut mikään.
Ymmärsin millaista oli olla normaali ihminen.
Kaivoin esiin muistiinpanoni: lippusia ja lappusia, suttua ja sietämättömän selittämättömiä pätkiä toisten lauseista, ajatuksista, värikkäistä mielipiteistä tai sellaisista asioista, joita kutsun loksahduksiksi.
Mutta mikään ei sanonut minulle mitään. Olin unohtanut sanojen merkitysmaailman, niiden dynamiikan ja mielen virheiden virkesyvyyden. Tuijotin mustekynätuhrun koukeroita Valintalon kassakuitin takapuolella näkemättä muuta kuin koukeroista janaa. Kirjoitus muistutti arabialaista. Ehkä luin sitä väärään suuntaan. En osaa sanoa.
Muutkaan eivät saa käsialastani selvää. En ole lääkäri. Toisinaan tunnen olevani kuin tuleva potilas odotushuoneessa - niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Miestenlehtiä (naurua) ei näy. Selaan ”meidän naisten” sanataittelua. Ei hääviä.
Eva Biaudet kertoo: Olen kaivannut toista aikuista. Kymmenen vuoden jahkailun jälkeen hän on palannut lapsensa isän kanssa yhteen. Käännän sivun kuin julkisuvun. On valloittavampaa olla värimäärittelylle ja painotekniikalle tuntematon käsite. On valloittavaa odottaa omaa nimeään käytävällä huudettavan.
Pointti.
Kun nimi huudetaan, katsahdan huutajaan. Kun mitään ei tapahdu, niin toimettomat odottajat katsahtavat toisiinsa. He kysyvät toisiltaan: Kuka sinä olet jos et ole se jota huudetaan?
Kassakuitin toinen puoli on selvätekstiä. Kuittien haalistuva muste muistuttaa minua sinusta itsestäsi. Jopa ne, jotka heität hetken huumassa pois luotasi, kiljuvat ääneen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tästä tuli mieleeni kun viime viikonloppuna valvoin aika myöhään, tai siis aamuun asti ja nukkumaan mennessäni kirjoitin keittiön pöydälle lapun, että äitiä ei saa herättää. - Parin tunnin päästä poika tuli herättämään minut ja pyysi keittämään aamupuuroa ja lukemaan yhden lapun, kun hän ei saa selvää mitä siinä lukee ;)
(hirnuvaa horse-naurua)
Lapseni muuten herätti lähes hämmästyttävää liikehdintää eilisissä menoissa. Oli todella sympaattista katsella ja kuunnella kaikennähdeiden starbujen kyynelehdintää ja sydämen paloa tälläisen pikkugimman edessä.
Kyllä niillä on sydän kohdallaan - mutta sen mä olen tiennyt aina. Ne eivät vain pidä siitä yllä jatkuvaa haloota.
Anteeksi maalaisuuteni, mutta en tiedä mikä on starbu ;) Mut ei hätää; asiayhteydestä ymmärrän sun pointin. - Jep, on tosiaan nautinnollista nähdä kuinka he ihan kietoutuvat lapsen pikkurillin ympärille ;) Edesmenneelle isälleni kävi samalla tavoin, kun tyttäreni syntyi, vaikka hän ei ollut edes ensimmäinen lapsenlapsi. - Ja eräällä kerralla minua itseäni vähän nolotti, kun poikani kiipesi terveyskeskuksessa muitta mutkitta tunnetun, mutta jo eläkkeelle jääneen poliisipäällikön syliin ja alkoi selostaa asioitaan. - Setä vain totesi, että onpas siinä avoin lapsi, mutta oli selvästi ihan myyty hänkin :)
On se ihmisen luonto vaan ihmeellinen ! Miehenkin XD
Starbu on vanha äijä.
Suurin virhe lasten keskuudessa on tapailla aihepiiriä näin: Se vanha starbu...."
Siinä tulee kaksi vanhaa äijää peräkkäin. Mä tosin olen hetero.
(naurua)
* * *
Arktisilla vesillä, jossa jääkylmä vesi vähensi hapenkulutusta, oli mahdollista sukeltaa syvemmälle kuin ihmismieli ylsi. Paikka oli yksinäinen, kuin mietiskelyyn tehty ja sen rakentaja oli tehnyt siitä täydellisen kuin temppelin, mutta jättänyt jälkeensä tuntemattomasta syystä.
Ympärillä ujelsivat jäiset viimat, mutta suoja oli rakennettu taidokkaasti. Yläkerroksesta oli ainut näkymä ulos. Suurta kattoikkunaa ympäröi kultaiset sirpit, jotka toimivat samalla tuntematomana lämmönlähteenä. Sirpit torjuivat tehokkaasti arktisen rajua ilmastoa. Ne tanssittivat kohti jäisiä lumikuuroja, himmensivät sokaisevan kirkaita auringonsäteitä ja ne muuttivat jokaisen sään sisätiloihin sopivaksi. Lämmönlähteen tasainen ja varma syke sai luottamaan sen voimaan, vaikkei minulla ollut tietoakaan, mistä se oman käyttövoimansa sai.
Rakennuksen jäätävässä holvikellarissa oli opaalin sinivihreää hohtava valaistus, rubiinin punainen divaani ja sen vieressä sula avanto, joka oli reitti merensyvyyksiin johtaville sukelluksille. Ensin tapasin maata divaanilla, josta yletin ojentamaan sormenpäitä kohti jääkylmään veden pintaan. Ensimmäisellä kertaa säikähdin veden hyytävää kylmyyttä, joka lähti välittömästi ahdistuneissa suonissa virtaamaan kohti sydäntä. Vetäydyin säikähdyksestä divaanille haukkomaan henkeä. Samaan aikaan huomasin, miten avannon särkynyt peilipinta muutti holvikattoon piirtyvä varjoa, jotka lähtivät tanssimaan näytelmää jossa oli jotakin tuttua. Kylmyys muuttui lämmöksi, buustasin mielessäni musiikkia jota oli vaikea kuulla meteliltä magneettikenttien halkoessa päätäni pieniksi viipaleiksi. ¤
Vaunu ajautui takaisin. Sidoin hiuksia ja seisoin odottaen ovensuussa, koska en tiennyt mitä sanoa. - Ei siellä mitään näkynyt, hymyili mies rohkaisevasti, vaikka meistä molemmat tiesimme, ettei hän olisi saanut sanoa mitään. No hyvä ettei mitään, hymyilin takaisin iloisesti.
:)
Musta (kylmästi ilmastuna) sä et osaa kirjoittaa.
Mutta ihan viihdyttävää, kuin itseironiaa parhaimmillaan.
Juu :)
.
mikähän tässäkin on koukku
mut musa on mahtipontista
http://www.break.com/index/creepy-dude-makes-same-face-in-every-pic1.html
.
villi arvaus! vilin creepympi muoto? :D