Särkyneelle sydämelle illat ovat tuskaisia, sisältä viiltää ja yksinäisyyden pelot pyörivät mielessä kokoajan. Nukkumaan mennessä ahdistaa niin mielettömästi.. Kunpa joku lohduttaisi ottaisi syliin ja halaisi lämpimästi.
Eniten mielessä pyörii ajatus pystynkö enään koskaan luottamaan toiseen ihmiseen, kun suhteessani sain kumppaniltani salailua, valehtelua ja henkistä pettämistä. Kunnollisia miehiä ei ole olemassa.. ja tähän sanon heti sen etten vaadi kumppaniltani liikoja vai onko uskollisuus ja rehellisyys liikaa vaadittu nykypäivänä? Kun heti lähdetään seuraavaa suhdetta kohti kun tulee vaikeaa, niitä vaikeuksia tulee siinä seuraavassakin kun ensihuuma kaikkoaa.
Exälläni oli narsistisia piirteitä, en sano haukkuakseni ja jopa minua ennen tämän huomasi oma äitini. Monet satuttavat asiat annoin anteeksi, rakastin ja rakkaan vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Kaiken huipuksi hän ei edes kokenut/ymmärtänyt tehneensä mitään väärin, vaan vika oli jossain muussa asiassa taikka minussa.
Kaikesta huolimatta kauniit hetket viiltävät sisällä kaipuuta ja kyynel vierii poskella kun kuulen sen "meidän" ihanan kappaleen.
Olisi kiva kuulla ajatuksia muilta, jotka käyvät läpi samankaltaisia ajatuksia ja "keinoja" koota sydän takaisin ehjäksi..
Eniten mielessä pyörii ajatus pystynkö enään koskaan luottamaan toiseen ihmiseen, kun suhteessani sain kumppaniltani salailua, valehtelua ja henkistä pettämistä. Kunnollisia miehiä ei ole olemassa.. ja tähän sanon heti sen etten vaadi kumppaniltani liikoja vai onko uskollisuus ja rehellisyys liikaa vaadittu nykypäivänä? Kun heti lähdetään seuraavaa suhdetta kohti kun tulee vaikeaa, niitä vaikeuksia tulee siinä seuraavassakin kun ensihuuma kaikkoaa.
Exälläni oli narsistisia piirteitä, en sano haukkuakseni ja jopa minua ennen tämän huomasi oma äitini. Monet satuttavat asiat annoin anteeksi, rakastin ja rakkaan vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Kaiken huipuksi hän ei edes kokenut/ymmärtänyt tehneensä mitään väärin, vaan vika oli jossain muussa asiassa taikka minussa.
Kaikesta huolimatta kauniit hetket viiltävät sisällä kaipuuta ja kyynel vierii poskella kun kuulen sen "meidän" ihanan kappaleen.
Olisi kiva kuulla ajatuksia muilta, jotka käyvät läpi samankaltaisia ajatuksia ja "keinoja" koota sydän takaisin ehjäksi..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moikka!
Kyllähän se tuntuu tosi hirveältä, kun sydän on särkynyt, mutta siitä selviää. Minulla auttoi suruun paljon, että löysin vanhan harrastuksen uudelleen ja olen tavannut sen kautta uusia ihmisiä, joiden kanssa voi puhua tärkeistä jutuista ja käydä esim. konserteissa tms.
Olen sulkenut korvani tutuilta biiseiltä. Jos radiossa soi joku sydäntäsärkevä kappale, niin sanon ääneen, että ei tollasta ulinaa kukaan jaksa kuunnella. Kotona kuuntelen, mitä kuuntelen ja se on musiikkia, joka tuo voimaa eikä vie sitä kuten nyyhkybiisit.
Onneksi on hyviä ystäviä, jotka muistuttaa, että pitääkö sun taas ruoskia itseäsi, et eikö toi voisi jo vähitellen loppua.
Vahvuutta olen opetellut. Ennen olin hyvin heiveröinen, että kun pikkasen törkkäsi, niin kumossa oltiin. Tätä menoa olen tosi vahva tyyppi 50-vuotiaana.:)
Täytyy myöntää, että uskoni ns. romanttiseen rakkauteen on täysin romahtanut, että uskon enemmän siihen, että hyvä suhde alkaa ystävyydestä ja jostain ihan muusta kuin hormonihöyrystä. Sehän on itse asiassa sairas mielentila.
Kaikille sydänkipuisille iloista mieltä ja muistakaa huolehtia itsestänne. Ei kannata jäädä pitkiksi aikaa sinne sohvanpohjalle murehtimaan.
Tuo on kuin kopio omasta elämästäni. Aivan täydellinen kopio. Hirveää että joku muukin on joutunut kärsimään samat asiat ja tunteet kuin minäkin, koska tiedän kuinka helvetisti se sattuu. Tuntuu fyysisenä kipuna. Toivon paljon voimia sinulle.
Samoin voin sanoa aivan kuin omasta elämästäni - täydellinen kopio. Elämä on tällä hetkellä tuskaa. Tunnen itseni varsin masentuneeksi, eikä tunnelin kummassakaan päässä näy valoa. En saa itseäni liikkeelle ollenkaan, jähmetyn tähän sohvalleni... Mistä saa puhtia jaksaa ja mennä eteenpäin? Lähellä ei ole ketään vastaavassa elämäntilanteessa olevaa, ei ketään, jonka kanssa jakaa ajatuksensa. Päivät jaksaa jotenkin esittää reipasta. Katson peiliin ja näen siellä vanhan väsyneen naisen...
Kyllä sinä vielä selviät tuosta olostasi, olen siitä aivan varma. Itse samaistuin hyvin paljon kirjoitukseesi, koin parin vuoden suhteen jossa minua salakavalasti kohdeltiin suoraan sanottuna kuin p*skaa. Myös minun exälläni oli narsistisia piirteitä, ja oli niin ovela käytöksessään etten aina edes tajunnut mistä paha oloni johtui. Jatkuvasti kuitenkin oli jollakin selittämättömällä tavalla ahdistunut olo, sellainen olo että kaikki ei ole kunnossa, ja oikeassahan minä olinkin. Pian aloin jo tunnistaa rivien välistä tulleita "sanomia" , miehen käyttäytymismalleja joilla hän pyrki saamaan minut tuntemaan itseni huonoksi ja aloin tunnistamaan mistä paha oloni johtui. Kuvioihin alkoi tulla mukaan myös suoranaisempaa lyttäämistäni, mm. mukamas vitsillä iski kavereitani ja nautti kuitenkin silmin nähden kun näki minun loukkaantuvan. Myöskin loppuaikoina uskaltautui päin näköä haukkumaan minua, mm. uhkailemaan että saisi paremman naisen milloin vain jos haluaisi, haukkui psykopaatiksi koska oli itse tavoittamattomissa viikon verran ja minä "kehtasin" tätä ihmetellä, ja valisti minua siitä kuinka hän on paljon parempi ihminen kuin minä, minä olen pelkkä nolla häneen verrattuna ja sitä rataa. Lopulta viimeisenä niittinä selvisi, että tämä exäni pyöritti useaa muuta naista selkäni takana, jäi siitä kiinni ja siihen loppui meidän tarinamme.
Voit vain kuvitella kuinka minäkin surin, itkin, ja tunsin että maailmani romahti ja mitään ei jäänyt jäljelle, itsetuntoni oli viety, tuhottu, poljettu maahan räkäisesti nauraen. Miehen p*skamaisuudesta huolimatta tällä oli kuitenkin myös se toinen puoli, osasi tarvittaessa olla hurmaava ja lempeä ja aivan toinen ihminen, mutta tämähän oli vain valhetta ja keino saada minut ansaansa ennen kuin paljasti todellisen itsensä. Olin sekaisin ja hämmentynyt kun se ihminen jota rakastin ei loppujen lopuksi ollut edes todellinen, vaan valhe, jotain jota ei koskaan ollutkaan. Kaipuu sen ihmisen luo oli valtava, ja oli vaikea uskoa ettei sitä ihmistä olekaan, on vain paha, manipuloiva, ja ainoastaan itseään rakastava mies joka ei todennäköisesti koskaan tule rakastamaan ketään siten kuin toista ihmistä parisuhteessa kuuluisi rakastaa.
Juuri eromme jälkeen, kun olo oli pahimmillaan, makasin kotona ja itkin enkä osannut tehdä mitään, surin vain. Sitten kun olin itkenyt silmäni päästä ja pyöritellyt pari viikkoa asioita mielessäni, aloin pakottaa itseäni toimimaan. Keksin että alan maalaamaan. Olen aina pitänyt maalaamisesta, ja se toimi mahtavana apuna sydänsuruista toipumisessa. Maalasin ja kuuntelin rauhoittavaa, mukavaa ja iloista musiikkia. Maalatessa keskityin vain maalaamiseen, suljin mielestäni sydänsuruni, olin jo tarpeeksi niitä itkenyt ja vatvonut. Eroa saa ja pitääkin surra, mutta liika vatvominen kääntyy loppujen lopuksi itseään vastaan, parempi pakottaa itsensä tekemään asioita ettei jää liikaa jumiin suruunsa, edes pieniä askareita, jotain mistä nauttii. Se on itsensä hoivaamista, hemmottelua ja parantelua, juuri sitä mitä rikkinäinen sydän tarvitsee eheytyäkseen. Minä jopa ostin värityskirjan ja "taannuin" hetkeksi lapsen tasolle, nautin värittämisestä ja siitä että sain keskittyä vain siihen, ja kuvitella olevani huoleton lapsi vailla sydänsuruja. Höpsöä, mutta ihmeen toimivaa, surullisella mielellä en muuhun olisi jaksanut keskittyäkään.
Ja voih, myös meillä oli se "meidän biisimme". Minä poistin tämän kappaleen iPodistani ja tietokoneeltani, kaikkialta mistä olisin sen voinut kuulla, koska sen kuuleminen raateli sydäntä. Poistin kaikki mahdolliset biisit jotka toivat mieleen exäni. Uutta musiikkia vaan musiikkisoitin täyteen, positiivista ja mukavaa, nyyhkybiisit vie väkisinkin fiilikset maahan. Poistin ja tuhosin exän kuvat, ja kaiken mikä hänestä muistutti, minulla ei ole mitään syytä muistella suhdettamme koska se ei ollut normaali, terve ja kaunis suhde, vaan ruma ja epäterve, minut tuhonnut suhde.
(jatkuu)
(jatkuu)
Nyt erostamme on kulunut vasta puoli vuotta, ja en itsekään meinaa uskoa että olen oikeasti alkanut jo nyt nauttimaan jälleen elämästä, pikkuhiljaa. Muistan vielä kuinka heti erommen jälkeen ajattelin etten varmasti koskaan pääse tästä yli, ja pahin pelkoni oli että tuo tuska jatkuisi otettaan hellittämättä. Nyt huomaankin että osaan taas hymyillä aidosti, ja nautin elämän pienistä ihanista asioista, ja olen oikeasti alkanut hyväksyä sen että suhteemme on ohi, enkä ottaisi tuota miestä takaisin enää mistään hinnasta. Unelmoin jopa jo seuraavasta miehestä, silmät ovat auenneet ja olen huomannut että maailmahan on täynnä ihania miehiä. Odotan innolla kevättä, näen tulevaisuuden valoisana, enkä mustana ja masentavana kuten puoli vuotta sitten.
Kenties kevään lähestyminen on piristänyt, mutta iso syy sille miksi voin jo nyt paremmin on varmasti siinä, että olen tehnyt töitä sen eteen että oppisin taas nauttimaan elämästä. Olen harrastanut liikuntaa ja saanut sitäkin kautta aivan mahtavan olon (liikunta kohottaa itsetuntoa kohenevan kunnon ja ulkonäön ansiosta sekä on myös mieletön piristeruiske, selkeästi positiivinen vaikutus mieleen), olen käynyt elokuvissa ystävien kanssa, ulkona syömässä, suunnitellut kesäksi lomamatkaa, jne. Välillä tottakai edelleen saatan muistaa jotakin "takaumia" suhteestamme (eihän aikaa loppujen lopuksi ole paljoa vielä kulunut erosta) ja herkistyä taas, mutta ne eivät enää kosketa samalla tavalla, minä pääsen niistä saman tien yli ja elämä jatkuu. Jos tuntuu pahalta, puran oloani kirjoittamalla, kuten nytkin eksyin tänne palstalle kun tuli hetkellinen paha mieli kun löysin exäni vanhoja kuvia koneeltani joita en ole poistanut. Pyrin hoitamaan pahan mielen heti pois, niin se ei jää vaivaamaan.
Pahimpina aikoina eromme jälkeen mietin, että miten sellaisesta voi selvitä, ihmiset jotka väittävät olon parantuneen ovat todennäköisesti vain luoneet itselleen jonkin illuusion, esittävät muille ja itselleen hyvinvoivaa vaikka ovat oikeasti sisältä rikki, mutta minä oikeasti voin jo paremmin, ei ole enää maailmanloppuolo, elämä jatkuu sittenkin. :) Todennäköisesti kesän tulo tuo vielä kaihon mieleen kun muistelen minun ja exäni yhteisiä kesiämme, mutta kun siitä selviän, voin todeta että hengissä ollaan, ja tie ylös päin vain jatkuu. :) Usko pois, vaikka nyt tuntuu pahalta, olen varma että vielä sinäkin hymyilet, ja huomaat kuinka maailma ei sittenkään kaatunut, ja elämä jatkuu, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin! Hyvää kevään jatkoa sinulle!