4 v suhteen jälkeen ollaan molemmat tultu siihen tulokseen ettei suhde toimi enää millään saralla. Miksi se silti tuntuu niin vaikealta ? Pidänkö jostain omasta fantasiastani kiinni ? Ollaan muutettu erillemme jo puoli vuotta sitten ja nyt olemme ajautuneet vieläkin kauemmaksi toisistamme. Ehkä mä toivoin että mieheni tunteet mua kohtaan heräisi uudelleen. Toisin kävi. Joskus pitää vaan kuunnella omaa järkeään vaikka tunteet koittavatkin sotkea eron.
Miten suhde voi vaan kuolla ja tunteet jäädä ?
Miten suhde voi vaan kuolla ja tunteet jäädä ?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itselläni loppui avosuhde n. 10 vuoden yhdessäolon jälkeen vuodenvaihteessa. Voin sanoa että vaikeinta on kun näkee ex-tyttöystävää eikä voi edes koskea häneen. Hän kohtelee minua kuin ventovierasta ihmistä. Meillä on sentään kaksi lasta tuosta suhteesta ja yhteishuoltajuus. Välillä tuntuu että helpompaa olisi lasten olla äidillään jatkuvasti, mutta silti en halua vieraantua lapsistani. Pahinta on illat kun makaa yksin parisängyssä ja yhtäkkiä makuuhuone vaikuttaa kovin isolta.
Henkisesti olimme erkaantuneet kai jo pari vuotta sitten, mutta jotenkin sitä yritti jatkaa yhteiseloa. Vasta fyysinen ero ja muutto erilleen iski lekan lailla. Olo oli kuin olisi vedetty matto jalkojen alta. Kai sitä jäi kaipaamaan sitä tuttua turvallista ihmistä ja syliä. Ennenvanhaan pariskunnat eivät varmasti olisi eronnut yhtä helposti kuin nykyään vaan jatkoivat katkerina hammasta purren. Eräs terapeutti kiteytti asian seuraavasti: ekat pari vuotta eron jälkeen saattavat tuntua raskailta, mutta 5-10 vuoden päästä osaa katsoa asioita etäämmältä ja olo on parempi. Toivottavasti uuden kumppanin kanssa.
Mor
Meillä oli 14v. avoliitto;Nyt loppu,koska mies väkivaltainen humalassa.
Selvinpäin mitä ihanin!!Mut en haluu enää lyöntejä ottaa.
Silti nyt tuntuu ihan hirveeltä,YKSINÄISELTÄ!!
Onha mul kavereita,mut ei niitäkää viitti koko ajan vaivata näill jutuilla.
Sitä paitsi ei kai tätä tunnetta tiedä,ku toinen saman kokenu....
Olen luonteeltani valitettavasti juuri sellainen että haluan kääntää kaikki mahdolliset kivet ympäri ja pidän itselläni liian kauan toivoa yllä. Menen niinkin pitkälle ettei minusta itsestäni ole enää mitään jäljellä. En halua luovuttaa heti ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen. Alkaa usko hiipumaan minkään kestävän suhteen. Kestääkö enää mikään ?
Eikö ihmiset enää osaa rakastaa ? Tehdä työtä suhteen eteen...
Mä en edes tiedä mikä tässä itkettää ? Mä tiedän ettei siitä koskaan olisi mitään tullut. Ja nyt mulla on se mahdollisuus että ehkä voin joskus löytää ihmisen joka haluaa olla kanssani, näyttää sen. Jääkö ihminen erovaiheessa johonkin ihme fantasiamoodiin ? kun järki ja tunteet taistelee keskenään ? Mulla ei olisi mitään syytä itkeä, muuta kuin se menetetty rakkaus johon halusin uskoa. Sullakin on aika hankala tilanne kun lapset kuvioissa. Voin vaan kuvitella miten raastavaa se on. Väkivalta suhteessa onkin kinkkinen juttu. Miehen pitäisi haluta hakea siihen apua. Sitä on tarjolla ja parantumisen mahdollisuus on, mutta suosittelisin henkilökohtaisesti olemaan erossa kunnes mies on saanut terapiasta tarvittavan avun. On kokemusta tästäkin...