Oikaistuani Hakaniemen torin poikki kaksi viikkoa sitten, niin demareiden kansanedustajaehdokas… kuka lie, pysäytti minut, ja ojensi pienen paperipussin käteeni. Pussissa oli pienellä präntillä poliittista propagandaa, ja sen kylkeen oli nidottu ehdokkaan käyntikortti:
”Tämä ja se, duunari.”
Vertailin valokuvaa ja elävää kuvaa toisiinsa. Joitain yhtäläisyyksiä oli havaittavissa, kuten esimerkiksi painotekniikka.
En kuullut, mitä hän sanoi, koska bussien meteli oli siinä kohtaa sen verran tahdikasta.
Sujautin pussukan vaunuihin lampaantaljan alle ja toivotin ehdokkaalle vaalionnea. Möläytykseni kuulosti idioottimaiselta. Mitä ihmeen tekemistä onnella oli vaalituloksen kanssa? Olin kuitenkin varma, ettei hän kuullut ilmaan heittämiäni sanoja. Sanat katosivat tuuleen, pyörteilivät kulmalle trumpetin uhmakkaaseen falsettiin ja tippuivat rahana koteloon.
Jatkoin matkaani. Ilma kimmelsi. Tungin valkoisia nappeja korviin; kuuntelin tuntematonta sellokonserttoa Rondolta. Pidän tuntemattomista sellokonsertoista. Sellolla on ihmisen ääni. Vauva nukkui. Rapistelin paperipussia. Siinä oli siemeniä, mutta missään ei lukenut mitä siemeniä ne olivat.
Oliko minulla vapaata ruukkua? Entä oliko minulla multaa? Vintillä olisi. Olisi kavuttava taas vintille. Lapseni rakastaa vinttiä. Hän on tullut minuun, koska on kasvanut minuun minun kanssani, minun ruukussani ja minun mullassani.
Vai oliko kaikki se vain jäämistöä? Sillan kivikaiteesta puuttuu suuri pala. Olen ihmetellyt sen puuttumista koko ymmärryksen täyttämän elämäni. Yhtä helposti unohdan koko ongelman, sillä pääni valtaa kuin tulva ajatusten vuolas virta.
Leuan alla imusolmukkeet aristavat, vievät tilaa kauniista päivästä. On pysähdyttävä kimmeltämään keskelle siltaa, katsottava jäällä jokaista myrskyn repimää mustaa oksaa vuorollaan.
”Tämä ja se, duunari.”
Vertailin valokuvaa ja elävää kuvaa toisiinsa. Joitain yhtäläisyyksiä oli havaittavissa, kuten esimerkiksi painotekniikka.
En kuullut, mitä hän sanoi, koska bussien meteli oli siinä kohtaa sen verran tahdikasta.
Sujautin pussukan vaunuihin lampaantaljan alle ja toivotin ehdokkaalle vaalionnea. Möläytykseni kuulosti idioottimaiselta. Mitä ihmeen tekemistä onnella oli vaalituloksen kanssa? Olin kuitenkin varma, ettei hän kuullut ilmaan heittämiäni sanoja. Sanat katosivat tuuleen, pyörteilivät kulmalle trumpetin uhmakkaaseen falsettiin ja tippuivat rahana koteloon.
Jatkoin matkaani. Ilma kimmelsi. Tungin valkoisia nappeja korviin; kuuntelin tuntematonta sellokonserttoa Rondolta. Pidän tuntemattomista sellokonsertoista. Sellolla on ihmisen ääni. Vauva nukkui. Rapistelin paperipussia. Siinä oli siemeniä, mutta missään ei lukenut mitä siemeniä ne olivat.
Oliko minulla vapaata ruukkua? Entä oliko minulla multaa? Vintillä olisi. Olisi kavuttava taas vintille. Lapseni rakastaa vinttiä. Hän on tullut minuun, koska on kasvanut minuun minun kanssani, minun ruukussani ja minun mullassani.
Vai oliko kaikki se vain jäämistöä? Sillan kivikaiteesta puuttuu suuri pala. Olen ihmetellyt sen puuttumista koko ymmärryksen täyttämän elämäni. Yhtä helposti unohdan koko ongelman, sillä pääni valtaa kuin tulva ajatusten vuolas virta.
Leuan alla imusolmukkeet aristavat, vievät tilaa kauniista päivästä. On pysähdyttävä kimmeltämään keskelle siltaa, katsottava jäällä jokaista myrskyn repimää mustaa oksaa vuorollaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunsin himoa nuoreen tyttöön nähdessäni hänet bussipysäkillä, juoruilin tietoja eteenpäin mustamaalausmielessä ja valehtelin Jeesukselle eräässä asiassa, sekä isälleni, joka kysyy henkilökohtaista elämääni koskevan kysymyksen kerran viikossa, joka kerran valehtelen vastauksen, ei hän paljoja kysele mutta juuri sen kysyy. Pitänee alkaa tekemään taas sitä yhtä juttua kerran viikossa niin voin taas olla totuudessa. Totuutta kohti on hyvä mennä
miulle joku vihreiden edustaja lähetti postin kautta noita siemeniä, en tiiä uskaltaako pistää itämään tiiä mitä niistä kasvaa