Olen seurustellut muutaman vuoden erään miehen kanssa, meillä on välimatkaa, eli emme asu yhdessä. Kaikki on ollut ihan ok, tosin välimatka on rassannut. Nyt mies on masentunut ja olen itse todella hämilläni.
Mies ei ole suostunut käymään lääkärissä, mutta myöntää itsekin olevansa masentunut, "en ole oma itseni". Masennuksen oireet ovat suorastaan klassiset: mieli on maassa, unettomuus, keskittymiskyvyttömyys, ärtyneisyys, haluttomuus jne. Myös puhetta tyyliin, ei mitään kannata, kun ei mistään mitään tule kuitenkaan.
Olen patistellut miestä lääkäriin, toistaiseksi ei ole mennyt, vaikka toisaalta myöntää, että varmaankin pitäisi.
Olen yrittänyt keskustella ja kannustaa, ja olen tietoisesti jättänyt itseni taustalle, odottelen siis, että mieheni parantuu ja tulee ennalleen. Mutta itsellänikin on ollut kaikenlaisia asioita, ja olisin todella kaivannut tukea ja huomiota, tai edes normaalia kanssakäymistä, nyt yhteydenpito on aika minimaalista ja laimeaa, mies ei jaksa kuunnella edes arkikuulumisia. Mies väittää rakastavansa ja välittävänsä - vaikkei käytännössä sitä jaksa osoittaa, eikä oikein mikään tunnu miltään.
Itseäni askarruttaa muutama asia:
- miten masennus on muilla ihmisisllä vaikuttanut parisuhteeseen
- miten kauan kannattaa kuulostella toisen vointia; hirmu kauaa en jaksa enää omia tarpeitani sysätä syrjään (siis nyt on kyse ihan oikeista tarpeista, ei jostain kukkapuskan tuomisesta tai lirkuttelusta, vaan esimerkiksi siitä, että voisin vaikka itse kertoa olevani kipeänä ja toinen kuuntelisi tai jopa jotenkin konkreettisesti auttaisi arjessa)
Alan olla itse todella väsynyt, vaikka tajuan, että toinen on sairas...
Mies ei ole suostunut käymään lääkärissä, mutta myöntää itsekin olevansa masentunut, "en ole oma itseni". Masennuksen oireet ovat suorastaan klassiset: mieli on maassa, unettomuus, keskittymiskyvyttömyys, ärtyneisyys, haluttomuus jne. Myös puhetta tyyliin, ei mitään kannata, kun ei mistään mitään tule kuitenkaan.
Olen patistellut miestä lääkäriin, toistaiseksi ei ole mennyt, vaikka toisaalta myöntää, että varmaankin pitäisi.
Olen yrittänyt keskustella ja kannustaa, ja olen tietoisesti jättänyt itseni taustalle, odottelen siis, että mieheni parantuu ja tulee ennalleen. Mutta itsellänikin on ollut kaikenlaisia asioita, ja olisin todella kaivannut tukea ja huomiota, tai edes normaalia kanssakäymistä, nyt yhteydenpito on aika minimaalista ja laimeaa, mies ei jaksa kuunnella edes arkikuulumisia. Mies väittää rakastavansa ja välittävänsä - vaikkei käytännössä sitä jaksa osoittaa, eikä oikein mikään tunnu miltään.
Itseäni askarruttaa muutama asia:
- miten masennus on muilla ihmisisllä vaikuttanut parisuhteeseen
- miten kauan kannattaa kuulostella toisen vointia; hirmu kauaa en jaksa enää omia tarpeitani sysätä syrjään (siis nyt on kyse ihan oikeista tarpeista, ei jostain kukkapuskan tuomisesta tai lirkuttelusta, vaan esimerkiksi siitä, että voisin vaikka itse kertoa olevani kipeänä ja toinen kuuntelisi tai jopa jotenkin konkreettisesti auttaisi arjessa)
Alan olla itse todella väsynyt, vaikka tajuan, että toinen on sairas...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onko hän tuossa tilassa nyt ensimmäistä kertaa? Siis teidän suhteenne aikana sekä omassa elämässään, vai onko noita kausia ollut ennenkin?
Saattaa nimittäin olla, että kyse on esim. työstressistä, tai siitä, että hänen itsetuntonsa on saanut kolauksen tms. Todellinen depressio vie jopa kyvyn nousta aamulla sängystä, joten töihinlähtö on usein mahdotonta.
Jos kumppanisi pystyy käymään töissä, kaupassa, hoitaa laskut yms. ihan normaalisti, ei kyse ole välttämättä depressiosta eli sairaudesta, vaan hetkellisestä mielen virkeyden laskusta.
Jos kyse on jälkimmäisestä, hänen kannattaisi tarkastella elämäntilannettaan laajemmin ja analysoida esim. just kaikki arjen stressin aiheuttajat sekä sen miten hän itse kokee teidän rakkaussuhteenne. Hän saattaa vähätellä itseään ja samalla pelkää sinun lähtevän suhteesta, eli "masentaa" itse itseään ajattelemalla ettei mistään tule mitään, joten... Se on aika yleinen asenne stressin väsyttämällä ihmisellä. Ei ole voimia pysyä virkeänä ja ajatella positiivisesti jos on paljon univelkaa jne.
Kauan tuota on jatkunut? siis masentunut kausi, milloin huomasit, milloin alkanut vähenemään yhteydenpito.
Kohtalontoveri ilmoittautuu, tuo tekstisi voisi olla minun kirjoittamani noin vuosi sitten. Tosin vielä pahempanakin..Tätä nykyä meillä menee paremmin, tokikaan en voi tietää vuosien päähän tuleeko miehen masennus takaisin vai ei, samoin pysyykö miehen alkoholinkäyttö kohtuudessa (masennus alko kulkee miehillä yleensä käsi kädessä) mutta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että masennuksesta voi parantua. Mieheni oli pahimmillaan itsemurhan partaalla, eli kyse ei ollut mistään pikkujutusta silloin.
Mieheni kuitenkin ymmärsi hakeutua lääkäriin, sai saikkua, terapiaa, lääkkeitäkin (joista ei kyllä kovin hyvät kokemukset olleet) ym. Oli se minulla vaikeaa se tukeminen välistä, kun omia tarpeita (esim keskustelut ym) ei otettu yhtään huomioon jne, mutta siitä huolimatta olin tosi sinnikäs ja jaksoin kuunnella ja lohduttaa ja yrittää auttaa jne. Mutta masentuneen tukeminen on aivan älyttömän raskasta henkisesti, eli muistathan kuunnella myös omaa jaksamistasi, jaa asia miehen perheen kanssa (jos mies sen sallii) ja vähintään edes omien ystäviesi kanssa, yksin et jaksa.
Ja muista, että vika ei ole sinussa, toiset ihmiset vain eivät kestä tätä maailmanmenoa, paineita ym. niin hyvin kuin toiset. Meillä paranemiseen auttoi ehkä eniten rakkaus ja se, että mies teki elämässään ison muutoksen, irtisanoi itsensä töistä. Silloin sai oikeasti levätä, ja huomata, että elämässä voi olla muutakin kuin ainaista uuvuttavaa työntekoa. Jos elämä menee niin sietämättömäksi, että ajattelee edes itsemurhaa niin minusta silloin on radikaalin muutoksen paikka. Mitä siinä voi silloin enää menettääkään?
Tsemppiä aloittajalle, ja toivottavasti miehesi paranee.
Mieheni oireet alkoivat viime syksynä, laukaiseva tekijä oli varmaankin fyysinen sairastuminen, joka otti aika koville. Sairaus tavallaan pysäytti miehen ja siihen pysähdykseen se sitten jäi koko ihminen.
Joku kyseli arkiasioitten hoitamisesta: ne sujuvat juuri ja juuri. Kuulemma normaalit arkiaskareet, joita tavallisesti on kiva tehdä tai jotka hoituvat suunnilleen huomaamatta, vaativat nyt ponnisteluja ja suunnittelua, vaikka sitten kyllä jotakuinkin onnistuvat, kun oikein yrittää. Harrastukset, kavereiden tapaamiset ym. ovat vähentyneet, ja näyttää siltä, että kaikki tuommoinen on suorittamista, ei tuota mielihyvää. Unohtelua ja jonkinaisteista laistamista asioista tapahtuu ihan selvästi.
Ja kyllä: työhön ym. liittyvät asiat mies kokee entistä enemmän velvollisuutena ja suorittamisena, ja olemme puhuneetkin, että hänen pitäisi tehdä elämässään aika suuriakin ratkaisuja, että pääsisi tietyistä (konkreettisista) taakoista eroon.
Kuten jo sanoin, olen itse todella väsynyt. Ja tietysti jossain älyttömässä mielessä syyllistän itseänikin, vaikka syy ei varmaankaan ole minussa, mieskin on näin vakuutellut. Rankkaa on vähän joka tavalla. Tiedän, ettei näin saisi olla, mutta välillä tulee myös kiukkuisia, raivoisia tunteita miestä kohtaan, että hei, älä viitsi, onhan täällä maailmassa muitakin ihmisisä - siis hän on aika totaalisen käpertynyt itsensä ympärille. Eli kyse on kai omalla kohdallani siinä, että järjellä ja teoriassa tajuan, etten ole syyllinen, mieskään ei ole syyllinen tai hän ei tee mitään pahaa, mutta tunnetasolla mennään toisella tasolla.
Ehdotus: ilmoita miehelle että lääkäriinmeno tai ero. Tervettä itsekkyyttä. Etsi vaikka valmiiksi hänelle julkisen tai yksityisen puolen sopiva puhelinnumero tai nettiajanvaraus. "Jos rakastat minua niin menet hoitamaan itseäsi".
Minullakin on hieman vastaavaa ollut lähimenneisyydessä. Lähdin kun toiseen ei pystynyt vaikuttamaan piiruakaan, ei edes kalaöljykapseleita suostunut ottamaan vaikka toin hänelle : (
Minä olin muutama vuosi sitten samassa tilanteessa. Tapasin mukavan ja hauskan miehen, jonka kanssa sujui ensimmäiset puoli vuotta ihan hyvin. Mitä nyt huomasin, että hän oli hieman epävarma itsestään ja siksi yritti joka hetken viettää kanssani. Aloin olla jo hieman ärsyyntynyt, kun kuvittelin että hän vain on takertuvaa sorttia. Puhuimme asiasta ja kävi ilmi, että hän on sairastanut masennusta useita vuosia ja siksi pelkää menettävänsä minut ja käyttäytyy kuin käyttäytyy. No hän lupasi hakea apua ja päätimme yrittää, koska ajattelimme että asiat siitä helpottuvat. Lääkkeitä hän söi, kun siltä tuntui, koska hän ei pitänyt sivuvaikutuksista (erektio-ongelmia). Tilanne ei mihinkään muuttunut ja työtkin meni alta. Ei ollut rahaa hoitoon ja lääkkeisiin eikä tukea muilta kuin minulta, koska perheen ja ystävien edessä teeskenneltiin niin iloista ja pirteää. Minua ihan ällötti. Kaikki ystäväni ja omakin perheeni sanoivat, että hänhän on niin positiivinen ja ihana ihminen. Eivät voineet uskoa, että hänellä on sellasia ongelmia. No sain miehen vakuutetuksi, että hänen täytyy kertoa edes perheelleen, jotta he voivat tukea ja auttaa häntä. Hän sitten kertoi ja perhe oli tietysti huolissaan ja antoi tukensa. Hoito ei siltikään kiinnostanut. Hän oli edelleen takertuva ja minun piti toimia hänen tukenaan. Olin muka ainoa asia, mikä hänet piti vielä järjissään. Sain siis hoitaa kahta elämää yhden edestä. Hoidin hänen laskunsa, koska hän ei jaksanut niitä edes oven edestä poimia ja avata. Vasta kun kirje ulosotosta saapui niin hän totesi, että "oho". Töitä hän ei tietenkään hakenut, koska lääkäri sanoi että hänen täytyy nyt tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä. Hän osti uuden tietokoneen ja ties mitä turhaa, mutta rahaa ei ollut ja laskuja ei maksettu. Koska en todellakaan ole mikään hoitoalasta kiinnostunut ihminen niin en jaksanu asennoitua hoitamaan ihmistä, jota ei itse edes kiinnostanut itseään hoitaa. Lääkärissä hän kävi korkeintaan kerran kahdessa kuussa ja lääkkeet nöpöttivät kaapissa. Päätin siis lähteä, mutta hänpä päätti kiristää lenkkiä kaulani ympärillä ja uhata itsemurhalla. Tätä jatkui useita kuukausia, koska en halunnut ottaa vastuulleni kenenkään kuolemaa. Sama käytös kuitenkin jatkui. Hän vain huomasi hienon keinon pitää itsensä järjissään minun avullani. Lopulta minulla napsahti ja tulin siihen tulokseen etten pysty enää riskeeraamaan omaa mielenterveyttäni toisen ihmisen takia ja lähdin. Tilanne lopulta päättyi niin, että eromme jälkeen hän edelleen piinasi minua joka päivä, koska lupauduin olemaan hänen ystävänsä, jos hän tarvitsee apua. Hänen avun tarpeensa kuitenkin rajoittui siihen, että soitteli minulle joka ilta, koska oli huomannut että joku mies kommentoi facebookissani statustani tms. Tästä tietysti suutuin hänelle, koska minun asiani eivät hänelle kuuluneet. Olimmehan jo eronneet. Joten hän tuli oveni taakse odottamaan minua töistä kotiin. Lopulta sain keskellä yötä hyvästi viestejä ja jouduin menemään seuraavana päivänä huoltomiehen kanssa murtamaan hänen ovensa turvaketjun, koska hän ei vastannut puhelimeensa eikä avannut oveaan. Oli yrittänyt lääkärin määrämillä unilääkkeillä tappaa itsensä, mutta ei onnistunut. Tähän hän vain tokaisi, että "ilmeisesti unilääkkeillä ei lähde henki". Se oli minulle viimeinen niitti ja sen koomin en ole hänen kanssaan puhunut. Kehotin vain hankkimaan itsensä kuntoon, jos ikinä haluaa elämää jonkun toisen kanssa rakentaa. Kukaan ei hänen elämäänsä hänen puolestaan ala elämään.
Toivottavasti sinulle ei kuitenkaan käy yhtä huonosti, mutta neuvoni on se, että ole rohkeasti itsekäs. Jos hän ei suostu ottamaan hoitoa vastaan tai ole edes pätkääkään kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan niin ota jalat alle ja nopeasti. Sinä et voi toisen elämää parantaa, jos toinen ei sitä halua. Mutta muista, että vika ei ole sinussa ja et voi itseäsi hänen ongelmistaan syyttää.