Kaduttaako

eipä ole tullut mieleenkään erota omasta kullastani.

Kun eroaa, kannattaa selvittää tunteensa etukäteen, jotta ei tarvitse katua. Ja kun on riittävästi miettinyt, niin tajuaa myös, että kaikki tunteet kuuluvat asiaan, myös ikävä ja kaipaus pimeinä hetkinä. Se ei suinkaan tarkoita, että olisi tehnyt väärän päätöksen. Erilaiset tunteet vain kuuluvat asiaan.

Toiseksi olen niin romantikko, että uskon, jos kaksi ihmistä on tarkoitetut toisilleen, niin he kyllä pystyvät ylittämään kaikki esteet. Myös eron, ja siis palaamaan takaisin. Tosin tämä on varmaan tosielämässä aika vaikeaa. Mutta ei varmaan mahdotonta.

Onhan niitä joitain, jotka palaavat yhteen, mutta todella harvassa ne ovat.

Eroa kannattaa miettiä tarkkaan, jotta ei sitten kadu erottuaan. Aina kannattaa mennä ulkopuoliselle yhdessä juttelemaan, jotta kaikki keinot tulee kokeiltua, ennen kuin lopullinen eropäätös tehdään.

Mietin itsekseni "kytkimen nostoa" noin kahden viimeisen vuoden ajan ja puolustin kaikilla syillä, mutta niin vain kävi ja nyt tuntuu jotenkin hassulta sanoa, että olen eronnut...

Itse mietin eroa monta vuotta, mutta kun asiaa ajattelin sitten realistisesti, en löytänyt oikeastaan mitään "oikeaa" syytä, vain kyllästymisen mieheeni ja sekin ongelma poistui, kun aloin elämään muutakin elämää, kuin sitä kotielämää miehen kanssa.
Harrastan nykyään ja olen sen puitteissa paljon pois kotoa ja vaikka meillä onkin enää enempi kaveri suhde, se pelaa todella hyvin!
Ennen ei oltu kavereita, hapan aviopari vain ja illat nyhjättiin yhdessä.
Nyt on molemmilla omaa elämää ja näemme harvemmin, mutta meillä on sitten mukavaakin. Seksi maistuu ja vietämme koti-iltoja ihan eri hengessä, kuin ennen.
Rakkauteen en usko sen kummemmin ja muutaman ihastumisenkin olen kokenut, mutta ne ovat hiipuneet ajan kanssa, eikä tämän ikäinen enää mitään suuria rakkauksia kaipaa, omaa rauhaa ja mukavaa seuraa vain.

Onko tuo nyt sitten rakkautta? Kaipaat omaa rauhaa, omia harrastuksia jne???

Yleistäen ja itse asian kokeneena mies usein käsittelee vaimon lähtemisen siten että alkuun muutaman kuukauden anelee tulemaan takaisin. Toipuu sitten järkytyksestään ja sen jälkeen naisella ei ole paluuta vaikka haluaisikin. Lisäksi biologinen kello on naiselle armottomampi kuin miehelle. Tässä ajatuksiani.

No sillä mielellä ei kyllä kannata eroamaan alkaa, että jospa vielä myöhemmin palataan yhteen... Mitä järkeä? Eikö kannata jo ennen eroa miettiä asiat niin valmiiksi, ettei jossittelulle jää sijaa?!
Olen eronnut pari vuotta sitten ainoan lapseni isästä ns ystävinä eli eroomme ei liittynyt mitään suurta dramatiikkaa. Molemmat olemme edelleen vapaita tahoillamme ja tulemme keskenämme toimeen paremmin kuin viimeiseen viiteen vuoteen ennen eroa - mutta vaikka näin onkin, kummankaan mielessä ei ole yhteenpaluu. Miksi pilata mukavaksi kaveruudeksi kääntynyttä epäonnistunutta avioliittoa kuvittelemalla, että saman katon alla meistä tulisi toisella yrittämällä "oikeasti onnellisia"..?!