Minulla on mies, joka rakastaa - rakastaa ja se ahdistaa - voiko liikaa rakastaa? Vai onko se sitä, että ylirakastaminen ei tunnu vilpittömältä. Hän on kiltti ja tekee kotitöitä ja huolehtii asioista säntillisesti. Tuntuu, että kaikki ne asiat joihin hänessä ihastuin nyt ärsyttävät minua. Hän viesteilee kokoajan, itseäni lähinnä ärsyttää se ja pidän päiväsaikaan viestinnän minimissään.
Mikä on kun itseäni vaan ahdistaa tämä parisuhde? Olen elänyt pitkään yksinhuoltajana ja nyt reilun vuoden parisuhteessa. En ole tottunut siihen, että kotonani on jatkuvasti joku minua varten. Olen itse aktiivinen ja harrastan paljon ja olen paljon pois kotoa. Olin aika paljon kotini vanki, kun kotona lapsia yksinhuollettavina. Nyt kun on vapaampaa, niin on tämä mies kotona, siis aina kotona. Itse kärsin huonosta omastatunnosta hänen takiaan, kun hän ei harrasta mitään ja on varsinainen kotihiiri. Hänen jatkuva kotonaolemisensa ahdistaa minua ja kun illalla tulen harrastuksista kotiin niin haluaisin olla rauhassa, mutta hän on jatkuvasti siinä lähellä ja vaatii huomioita. Joskus kotiinmenokin ahdistaa. Alkuun hän yritti kontrolloida ajankäyttöäni, mutten suostunut siihen. Samaten hän kommentoi rahankäyttöäni. Hän kun on tarkka ja minä taas hyvin avokätinen. Ei tulisi mieleenkään yhdistää raha-asioita. Ainoastaan ruokatili on yhteinen, jonne minä laitan rahaa nuppiluvun mukaisessa suhteessa, hän siis vastaa vain yhdestä osasta ja minä kaikkien meidän muiden osasta, samaten sähkölasku menee näin. Asunto on sentään puoliksi.
Ollaan kai liian erilaisia, minä sosiaalinen, hän ei. Positiivista sinänsä, että hän on ottanut perheeni ja ystäväpiirini omakseen. Tuntuu välillä että minun verkostoni on hänelle läheisempi kun oma perheensä. Sekin ahdistaa, hän haluaisi olla aina mukana ja minä haluaisin olla välillä ilman häntä. Naisten juttuihinkin olisi tulossa ja välillä tuntuu pahalta sanoa, että en nyt ota sinua tähän juttuun mukaan. Kerran jopa priorisoi minun naispuolisen ystäväni kyläkutsun oman perheensä syntymäpäivien ohi.
Minä olen illan virkku ja aamun torkku, hän päinvastoin. Joka aamu hän saa minut ärsytettyä pirteydellään ja herättämisellään. Hän lähtee ennen minun ylösnousua jo töihin ja joka aamu herättää minut ennenaikojaan ja alkaa juttelemaan jotain.. minä taas olen ihan univaiheessa ja kiukkuinen kun ampiainen. Oma aamuni alkaa aina ärsytyksellä. Tästä olen hänelle sanonut moneen kertaan, mutta aina hän vaan herättää minut, vaikka olen kieltänyt.
Olen ottanut eron esille moneen kertaan ja sen, että meillä on huono parisuhde. Hänen mielestään mitään vikaa ei ole. Vaikka olen kuinka kiukkuinen ja hermostunut, niin hän vaan silittelee ja kyselee mikä on ja mitä hän voisi tehdä? Olen sanonut monta kertaa että antaisi tilaa ja aikaa olla yksin. Sanoi yrittävänsä. Mutta kun hän on aina kotona, ei käy koskaan missään eikä harrasta mitään.. Minusta tuntuu että olen hänen ainut 'harrastuksensa'. Tuntuu kun hän olisi ripustautunut minuun ja se ahdistaa.
Itse olen valmis eroamaan ja miettinytkin asiat kutakuinkin valmiiksi, mutta hän ei halua erota ja lopullista päätöstä ei olla tehty.
Puhuttu on ja olen yrittänyt saada häntä edes jotenkin ärsyyntymään, mutta ei. Hän yrittää vaan kokoajan kovasti eikä halua erota. Se saa tilanteen vielä pahemmaksi. Anelu ja ylimakeat viestit vaan ärsyttävät minua enemmän.. Sanoin hänelle että parisuhdeterapia tai joku muu ulkopuolinen apu on ainut keino jatkaa suhdetta. Hän oli suostuvainen, muttei kutenkaan ole tehnyt asialle mitään. Olettanee että minä organisoin sen. En ole jaksanut sitä tehdä. Minne mennä puimaan tällaillaista tilannetta? Sanoin hänelle että hänen edellinenkin ero on puimatta ja ehkä ne samat asiat tulee tässäkin nyt esille. Itse kävin eroryhmässä oman eroni jälkeen.
Mitä siis tehdä? Jatkaa ahdistunutta tilannetta? Miten kauan pitää yrittää yhdessä, ennenkuin voi hyvällä omallatunnolla luovuttaa?
Ulkopuoliset varmaan tulevat tuomitsemaan eron, koska hänessähän ei ole mitään 'vikaa', minua vaan ahdistaa.
Mikä on kun itseäni vaan ahdistaa tämä parisuhde? Olen elänyt pitkään yksinhuoltajana ja nyt reilun vuoden parisuhteessa. En ole tottunut siihen, että kotonani on jatkuvasti joku minua varten. Olen itse aktiivinen ja harrastan paljon ja olen paljon pois kotoa. Olin aika paljon kotini vanki, kun kotona lapsia yksinhuollettavina. Nyt kun on vapaampaa, niin on tämä mies kotona, siis aina kotona. Itse kärsin huonosta omastatunnosta hänen takiaan, kun hän ei harrasta mitään ja on varsinainen kotihiiri. Hänen jatkuva kotonaolemisensa ahdistaa minua ja kun illalla tulen harrastuksista kotiin niin haluaisin olla rauhassa, mutta hän on jatkuvasti siinä lähellä ja vaatii huomioita. Joskus kotiinmenokin ahdistaa. Alkuun hän yritti kontrolloida ajankäyttöäni, mutten suostunut siihen. Samaten hän kommentoi rahankäyttöäni. Hän kun on tarkka ja minä taas hyvin avokätinen. Ei tulisi mieleenkään yhdistää raha-asioita. Ainoastaan ruokatili on yhteinen, jonne minä laitan rahaa nuppiluvun mukaisessa suhteessa, hän siis vastaa vain yhdestä osasta ja minä kaikkien meidän muiden osasta, samaten sähkölasku menee näin. Asunto on sentään puoliksi.
Ollaan kai liian erilaisia, minä sosiaalinen, hän ei. Positiivista sinänsä, että hän on ottanut perheeni ja ystäväpiirini omakseen. Tuntuu välillä että minun verkostoni on hänelle läheisempi kun oma perheensä. Sekin ahdistaa, hän haluaisi olla aina mukana ja minä haluaisin olla välillä ilman häntä. Naisten juttuihinkin olisi tulossa ja välillä tuntuu pahalta sanoa, että en nyt ota sinua tähän juttuun mukaan. Kerran jopa priorisoi minun naispuolisen ystäväni kyläkutsun oman perheensä syntymäpäivien ohi.
Minä olen illan virkku ja aamun torkku, hän päinvastoin. Joka aamu hän saa minut ärsytettyä pirteydellään ja herättämisellään. Hän lähtee ennen minun ylösnousua jo töihin ja joka aamu herättää minut ennenaikojaan ja alkaa juttelemaan jotain.. minä taas olen ihan univaiheessa ja kiukkuinen kun ampiainen. Oma aamuni alkaa aina ärsytyksellä. Tästä olen hänelle sanonut moneen kertaan, mutta aina hän vaan herättää minut, vaikka olen kieltänyt.
Olen ottanut eron esille moneen kertaan ja sen, että meillä on huono parisuhde. Hänen mielestään mitään vikaa ei ole. Vaikka olen kuinka kiukkuinen ja hermostunut, niin hän vaan silittelee ja kyselee mikä on ja mitä hän voisi tehdä? Olen sanonut monta kertaa että antaisi tilaa ja aikaa olla yksin. Sanoi yrittävänsä. Mutta kun hän on aina kotona, ei käy koskaan missään eikä harrasta mitään.. Minusta tuntuu että olen hänen ainut 'harrastuksensa'. Tuntuu kun hän olisi ripustautunut minuun ja se ahdistaa.
Itse olen valmis eroamaan ja miettinytkin asiat kutakuinkin valmiiksi, mutta hän ei halua erota ja lopullista päätöstä ei olla tehty.
Puhuttu on ja olen yrittänyt saada häntä edes jotenkin ärsyyntymään, mutta ei. Hän yrittää vaan kokoajan kovasti eikä halua erota. Se saa tilanteen vielä pahemmaksi. Anelu ja ylimakeat viestit vaan ärsyttävät minua enemmän.. Sanoin hänelle että parisuhdeterapia tai joku muu ulkopuolinen apu on ainut keino jatkaa suhdetta. Hän oli suostuvainen, muttei kutenkaan ole tehnyt asialle mitään. Olettanee että minä organisoin sen. En ole jaksanut sitä tehdä. Minne mennä puimaan tällaillaista tilannetta? Sanoin hänelle että hänen edellinenkin ero on puimatta ja ehkä ne samat asiat tulee tässäkin nyt esille. Itse kävin eroryhmässä oman eroni jälkeen.
Mitä siis tehdä? Jatkaa ahdistunutta tilannetta? Miten kauan pitää yrittää yhdessä, ennenkuin voi hyvällä omallatunnolla luovuttaa?
Ulkopuoliset varmaan tulevat tuomitsemaan eron, koska hänessähän ei ole mitään 'vikaa', minua vaan ahdistaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hän pelkää hylkäämistä ja kun vetäydyt hän juoksee perässäsi. Hän kuluttaa paljon energiaansa siinä. Hän tekee sen varmaan koska on todella rakastunut sinuun. Ihan tyypillinen juttu se on miehillä. Jos rakkauslauluja kuuntelee niin monien niiden sanoitukset kertovat tilanteestanne. Tiedän miltä tuntuu, kun hylätään käytännössä sen vuoksi että on liian rakastunut.
Tässä linkki aiheesta.
http://www.healingeagle.net/Fin/Burney/codependent4.html
Oletko miettinyt oltko suhteessa jotain vaille? Onko ärsytyksesi todellisuudessa sitä, että joku oikeasti tärkeä asia puuttuu esim. oikeasti kuulluksi tuleminen? todellinen läheisyys? keskinäinen arvostus? Jos pois suljetaan riippumisesta johtuva ahdistus saatko suhteesta muuten sen mitä tarvitset ollaksesi onnellinen parisuhteessa. Käyttäydyt kuin jättäjä ja minusta, tarinasi perusteella käyttäytyy kuin jätetty ja sen takia mielistelee ja ei ole ehkä oma itsensä. Jos tasapaino palautuisi ja miehesi ei tuntisi itseään koko ajan uhatuksi, hän saattaisi olla ihan eri mies. Oman kokemuksen perusteella muutoksen tarvitaan myös sinun muuttumisesi, mutta jo pienellä muutoksella voi alkaa positiivinen kierre kohti hyvää parisuhdetta.
Onko välissänne molemmin puolista rakkautta? Jos ei ole, yrittäminen tuo tuskaa, mutta ennemmin tai myöhemmin jompi kumpi tekee ratkaisunsa tavalla tai toisella. Jos rakkautta on parisuhdeterapia voisi olla avuksi (väestoliitto, yksityiset klinikat. perheasian neuvottelukeskus). Monilla selviävillä pareilla on paljon pahempia ongelmia. Miehesi saattaa liikaa rakentaa onnellisuutensa sinun varaan, sen sijaan että ymmärtäisi että perusonnellisuus on jokaisen omalla vastuulla.
Yksi kirja, josta voisi olla sinulle apua, vaikka jäisitkin suhteeseen on: Bruce Fisher: Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy [2009]. Ja miksei miehellesikin, jos on miellyttämishaluinen saattaa lukea kirjan pyynnöstäsi ihan miellyttäkseen ;-)
Hei ahistus! Et ole ainoa jolla on näin, mies joka yrittää liikaa ja rakastaa liikaa. Ei ole menoja mitä mies ei tietäisi, kun tasan tarkkaan kaikki kyselee. Olin jo valmis lähtemään suhteesta, mutta mies meni niin huonoon kuntoon, ettei lähdösta ja erosta tullut mitään. Uhkailee jopa tappaa itsensä tai ainakin tulisi hänestä vain ryypiskelijä. Lapsista hän ei niinkään välitä. Jos ero tulisi, saisin kuten tähänkin asti hoitaa lapset yksikseni. Hän ei haluaisi omien puheiden mukaan edes ottaa niitä vierailulle. Minä olen vain tärkeä ja perhe-elämässäkin mikään ei tapahdu ilman minua. Ei edes ruokailu jos minä en pöytään mene. Olen todella masentunut. Ärtyisä ja kiukkuinen. Haluaisin olla vähän aikaa edes erossa miehestäni ja katsoa miten oma oloni siitä paranisi. Olisinko onnellinen, mutta miten tuollainen erossa olo onnistuisi?? Kallista on vuokrallekkin mennä. Olen miettinyt mitä tehdä, ja olen vain jatkanut elämääni, ihan lasten takia. Isä ärsyttää lapsiakin jonkin verran. On aika kova pomottamaan. Olen aina ollut kiltti kuuntelevainen ja tottelevainen ihminen. Mitta on tullut täyteen. Seksikin on pakkopullaa. Annan kun mies sitä jaksaa joka hetki kinuta, enkä juuri sen takia saa rauhaa jos miehellä on se tarve ja hänellä se on usein kerran kahdesti viikossa. Olemme olleet yhdessä 25 vuotta ja neljä lasta. Mikä siis tähän neuvoksi? Pitkä elämä yhdessä takana sääli erota, mutta kun ei jaksa....
Hei onneton tulevaisuus,
tsemppiä meille molemmille. Sinulla vaikeampi tapaus, jos mies vielä mieleltään häiriintynyt itsetuhoisine puheineen. Jaksamista sinulle!
Me olemme menossa parisuhdekurssille, saa nähdä tuleeko jotain muutosta sen jälkeen. Ainakin on yrittänyt ja voi paremmalla omallatunnolla ainakin sitten erota jos kurssista ei ole apua tilanteeseen.
Olen myös ollut pitkän aikaa ärtyisä ja kiukkuinen. Minä en ole alistunut seksiinkään, kun olen ollut niin ahdistunut. Ollaan puhuttu aiheesta lähes joka päivä ja hän on vaan sitä mieltä ettei minulla pitäisi olla mitään syytä olla ahdistunut. Hän kärsii tilanteesta, mutta niin kärsin minäkin ja kaipaan omaa aikaa.
olisit onnellinen et sulla on joku joka välittää. Mulla ei sellasta ole ikinä ollut.