Hei!
Olenpa tässä toisen hääpäiväni jälkeen tullut miettineeksi, että kuinka kauan rakkaus avioliitossa mielestänne kestää? Itse olen ihan ultimaattisen rakastunut mieheeni edelleen, ja sama tunne välittyy hänestä minuun myös. Haluamme olla yhdessä, haluamme tehdä yhteiselosta mukavaa molemmille ja haluamme elää elämämme onnellisina.
Pohdiskelinkin sitten sitä, että kuinka helppo pitkällä tähtäimellä on rakastaa puolisoaan? Varmasti vanhemmuus aiheuttaa omat vaikeutensa, kun ei olekaan vain yksi henkilö perheessä, jolle rakkautta osoittaa. Roolit muuttuvat ja omasta hyvästä olosta joutuu ehkä tinkimään entistä enemmän..?
Kuitenkin haluan uskoa, että rakkaus voi olla mahdollista elämän loppuun asti saman ihmisen kanssa. Omat vanhempani, heidän vanhempansa, appivanhemmat ja heidän vanhempansa osoittavat hyvää esimerkkiä rakkaudellisesta pitkästä avioliitosta kukin osaltaan.
Tällä avauksella en siis oikeastaan kysy sitä, miten pitää rakkaus pitkässä suhteessa (vaikka siitäkin voi toki keskustella).. En oikeastaan tiedä mitä kysyn, vai kysynkö mitään. Itse vain huomasin jotain toista palstaa lukiessani, miten jotkut riutuvat ihastuksen ikävässä, kun eivät voi osoittaa rakkauttaan. Itselle tuli välittömästi hinku päästä suutelemaan miestäni, koska ymmärsin taas, että minulle on suotu siihen mahdollisuus :)
Olenpa tässä toisen hääpäiväni jälkeen tullut miettineeksi, että kuinka kauan rakkaus avioliitossa mielestänne kestää? Itse olen ihan ultimaattisen rakastunut mieheeni edelleen, ja sama tunne välittyy hänestä minuun myös. Haluamme olla yhdessä, haluamme tehdä yhteiselosta mukavaa molemmille ja haluamme elää elämämme onnellisina.
Pohdiskelinkin sitten sitä, että kuinka helppo pitkällä tähtäimellä on rakastaa puolisoaan? Varmasti vanhemmuus aiheuttaa omat vaikeutensa, kun ei olekaan vain yksi henkilö perheessä, jolle rakkautta osoittaa. Roolit muuttuvat ja omasta hyvästä olosta joutuu ehkä tinkimään entistä enemmän..?
Kuitenkin haluan uskoa, että rakkaus voi olla mahdollista elämän loppuun asti saman ihmisen kanssa. Omat vanhempani, heidän vanhempansa, appivanhemmat ja heidän vanhempansa osoittavat hyvää esimerkkiä rakkaudellisesta pitkästä avioliitosta kukin osaltaan.
Tällä avauksella en siis oikeastaan kysy sitä, miten pitää rakkaus pitkässä suhteessa (vaikka siitäkin voi toki keskustella).. En oikeastaan tiedä mitä kysyn, vai kysynkö mitään. Itse vain huomasin jotain toista palstaa lukiessani, miten jotkut riutuvat ihastuksen ikävässä, kun eivät voi osoittaa rakkauttaan. Itselle tuli välittömästi hinku päästä suutelemaan miestäni, koska ymmärsin taas, että minulle on suotu siihen mahdollisuus :)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei rakkaus katoa jos sitä hoitaa.
Rakkaus kestää koko elämän ja vielä kasvaa päivä päivältä jos teette työtä joka päivä sen eteen. Vertaan rakkautta tiskipöytään joka alkaa dunkata jos siihen kerää monen päivän likaiset astiat. Teillä kummallakaan ei ole yhtään päivää varaa olla hoitamatta parisuhdetta, tai sekin alkaa haisemaan pahalta.
Toinen toistenne tarpeiden huomioonottamista, itsekkyys tuhoaa rakkauden. Myös jokainen riita, rumat sanat tai toisen tarpeiden huomioon ottamattomuus jättää jälkensä, sen että rakkaus vähenee päivä päivältä. Voitte itse yhdessä valita haluatteko että rakkautenne kasvaa tai vähenee.
Opetelkaa puhumaan asioista heti alusta asti, kertokaa toisillenne mistä pidätte ja mistä ette pidä. Ihailkaa toisianne ja varokaa ettette koskaan halveksi.
Hyvä tuo sinun vertauksesi :)
Itse lisäisin vielä sen, että jos on sanonut toiselle että hän saa anteeksi pyytämänsä asian, niin sitä asiaa ei sitten enää keskusteluun tuoda. Jotkut sanovat, että anteeksi voin antaa, mutten unohtaa. Itse haluan sanoa: anteeksi voin antaa, ja vaikka en ehkä unohdakaan, anteeksiantooni sisältyy se, että annan sinun unohtaa.
Esimerkkinä kaksi tilannetta:
Tein pienen tyhmän asian, josta mieheni huomautti närkästyneenä. Pyysin anteeksi, ja hän antoi anteeksi. Kuitenkin hän mainitsi asiasta kerran sen jälkeen, ja siitä tuli paljon pahempi mieli, kuin alkuperäisestä tilanteesta. Luulin, että annamme asian jo olla, kun olemme sen kerran puineet läpi (ts. heittänyt tiskipöydältä roskikseen).
Kerran mieheni möläytti tyhmän ja ajattelemattoman asian minulle, josta meille molemmille tuli paha mieli joksikin aikaa. Puhuimme asian läpi, ja annoin sen hänelle anteeksi. Muutaman kerran on tehnyt mieli sanoa vähän samanlaisessa tilanteessa "silloinkin sanoit niin". Kuitenkin sisällytän anteeksiantoon sen, että toinen voi antaa mielellensä rauhan - kyllä siitä omakin mieli rauhoittuu.
Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu.
"Toinen toistenne tarpeiden huomioonottamista, itsekkyys tuhoaa rakkauden."
Ei tarvitse olla itsekäskään. Lapset imevät itseensä kaiken huomioonottamisen, joten vanhempien pitää lasten myötä viimein itsenäistyä. Tästä useimmat parisuhteet järkkyvät.
< Anteeksiantooni sisältyy se, että annan sinun unohtaa.<
Tämä on ihan totta mitä kerrot. Sait myös kuullostamaan sen siltä ettei anteeksiantoakaan voida vaatia väkisin, vaan siinnäkin on rakkautta jossa annan sinun unohtaa. Virheetkin voidaan kääntää voitoksi joissa rakkaus kasvaa.
Kaikki kasvaa mitä ruokitaan ja se heikkenee mitä ei ruokita.
Valitettavasti niin moni kokee vain rakkauden alkuhuuman eikä opi koskaan näkemään mitä rakkaus on kun se kasvaa.
11 vuotta yhdessä (joskaan ei kaikkia naimisissa), ja joka vuosi tuntuu että rakastan miestäni enemmän ja enemmän :) Ja toistaiseksi se on ollut äääääärimmäisen helppoa, viime vuosina olen huomannut että muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan olekaan. Niilläkään hetkillä kun suututtaa tai on vaikka pettynyt johonkin. Niinäkin hetkinä tekee mieli antaa iso suukko, sanoa että olet tällä hetkellä tosi ärsyttävä ja pääni pimahtaa ihan just, mutta silti rakastan sinua niin että sydän on solmussa.
Vastoinkäymiset, rumat sanat, riidat, lasten tulo ja toisen aloittama uraelämä.
Siinä ne virstanpylväät meillä, joidenka johdosta rakkaus sitten viimein loppui.
Kun ollaan vain kahdestaan, niin se on niin helppoa kaikki.
Riitaa tulee korkeintaan siitä, kumpi siivoaa mitäkin..
Seitsemän vuotta sitä kuhertelua meilläkin kesti, ennenkuin piti alkaa huomioimaan muitakin ja siitä se lähti alamäki.
Itse lapsirakkaana halusin hoitaa lapset kotona ja se toki sopi miehelleni, mutta lasten yövalvomisia ja vähentynyttä seksiä hän ei ymmärtänyt.
Kodin hän mielellään meille hommasi, mutta työt, mitkä kuuluivat kotiin alkoivat hänen vastuultaan vyöryä minulle ja hänen kiinnostus alkoikin orastaa lisä-koulutukseen ja työhön enempi.
Mies valmistui ja yleni töissään ja ylityöt menoineen lisääntyivät.
Yritin kapinoida, mutta sain kuulla olevani kiittämätön, kun "sain" olla kotona hänen puurtaessaan mielenkiintoisempien ihmisten kanssa muualla.
Loppujen lopuksi kotona kävi vain vaatteet vaihtamassa, lapsia katsomassa ja pyykit pesettämässä, naimassa ja pikaisesti nukkumassa.
Yritin puhua töihin menostani ja hänen osallistumisesta lastenhoitoon ja kodinhoitoon sitten, mutta kun menin töihin huomasin, että kotiin tultuani alkoi vain toinen loputon työmaa siellä.
En saanut koskaan miestä niin tiukasti hihan suusta kiinni, että hän olisi pysähtynyt ja kuunnellut minua, aina oli kiire, pomo soitti ja saunailta kutsui.
Ole siinä sitten vielä rakastunut..
Seksi muuttui suoritukseksi, ihanat lapset kasvoi ja lasten kaveripiiri laajeni ja huomasin viettäväni aikani ison lapsiparven kanssa, mikä oli kyllä hyvä vaihtoehto yksinäisiin iltoihini, kun mies toteutti itseään töissään.
Sitten aloin töiden ohessa harrastaa ja tuskin näimme enään mieheni kanssa.
Shokki oli kuitekin, kun mieheni jäi kiinni pettämisestä työkaverinsa kanssa ja mieheni kyllä häpeili, viina oli osallinen siihen ja anteeksi annoin, mutta eihän sellaista voi unohtaa.
Sitten tuli se kerta, kun itse lankesin vieraaseen ja rakastuinkin häneen tulisesti.
Nuorin lapsi oli vielä kotona, mutta halusin silti erota mieheni vastusteluista huolimatta ja nyt olen taas rakastuneempi kuin koskaan ja kun ikääkin on jo
näin paljon, aikaisempia virheitä emme tee, nyt tiedän,mitä karikoita tulee välttää viimeiseen asti.
Mutta usko vaan, todella rakastunut olin minäkin exään suhteemme alkuvuodet ja tunsin, ettei mikään sitä onnea voi tuhota.
Jotenkin olen sen tajunnut, että se yhteinen onni on tahtolaji, mutta sitä tahtoa
pitää löytää kummaltakin ja se toinen ihminen siinä rinnalla pitää pysyä aina tärkeinpänä, sen edelle ei saa mennä työt, eikä kukaan muu, mutta lapset tekevät poikkeuksen ja vaikka ennen lasten syntymää luulin, ettei kukaan mene rakkautemme edelle, rakkaus lapsiin sen teki kuitenkin, mutta sille ei voi mitään, siitä pitää biologia huolen ja niin sen kuuluu ollakkin.
Onnea teille kuitenkin jatkoonkin, pitäkää suhteestanne huolta!
Olen sen luonteinen, että rakastan uskollisesti ja näytän sen iloisena, käytännön asioilla ja fyysisenä läheisyytenä. Sisustan kotia, laitan ruokaa, sukellan miehen syliin, taistelen kuin leijonaemo meidän puolestamme. Sanoin miehelleni päivittäin että "ole maailman paras aviomies!" vaikka hän ei ollut. Olin lähes hurmostilassa siitä, miten erityinen tämä meidän rakkaustarinamme onkaan.
Mieheni kuitenkin onnistui tappamaan rakkauteni.
Hänestä oli minulle heti alusta lähtien enemmän vaivaa kuin iloa, mutta alussa en sitä huomannut. Hän oli erittäin vaativa ja aina silloin kun olin lopen uupunut, niin hän alkoi arvostella heikkouksiani. Löi sadistisesti lyötyä.
Hän oli kova tuhlaamaan ja pummasi minulta lisää käyttörahaa. Aina lupasi maksaa takaisin, mutta sitten kun olisin tarvinnut niin mies suuttui siitä, että "avioparin kesken lasketaan joka penni".
Kun olin raskaana, mies treffasi jossain baarissa opiskelijatytön ja pommitti tätä tekstareilla. Tarina päätyi stressitilaani ja keskenmenoon ja siihen, että tyttöä ei ukkomies kiinnostanutkaan.
Mies kieltäytyi siivoamasta, joten vaikka olen suurituloisempi, niin joudun olemaan yksin meidän siivooja.
Mies halusi isomman asunnon, vaikka ei itse pystynyt maksamaan enempää vuokraa. Hän vaati ja vaati ja syytti minua saidaksi kun sanoin, että en minäkään pysty. Mies halusi ulkomaanlomalle ja haukkui minut kun en pystynyt kustantamaan sitä meille molemmille. Sanoi, että minun pitäisi hankkia paremmin palkattu työ, vaikka itse nimenomaan oli se pienituloinen.
Jälkeenpäin mies totesi, että olisin ollut "maailman ihanin ja paras vaimo", mutta hän ei nähnyt metsää puilta.
En vieläkään osaa sanoa, mikä miehessä olisi enää ollut rakastamisen arvoista. Kaipaan mieheltä tukea, seuraa, läheisyyttä ja uskollisuutta, tämä mies ei antanut mitään näistä. Seksiä hän olisi antanut kaksi kertaa päivässä, ja siitä ilosta minun olisi kuulemma pitänyt jaksaa kaikki muu negatiivinen. Niinkuin nainen ei halutessaan saisi muutenkin seksiä vaikka koska...
Siinä oli se Vuosisadan Rakkaustarina. En voi käsittää, että siinä tosiaankin kävi näin katkerasti. Jälkeenpäin voin todeta, että ne viisi avioliittovuotta olivat elämäni yksinäisimmät ja surullisimmat vuodet. Yksi vuosi oli ihanaa ja sitten mies alkoi näyttää todellisen minänsä.
"Seksiä hän olisi antanut kaksi kertaa päivässä, ja siitä ilosta minun olisi kuulemma pitänyt jaksaa kaikki muu negatiivinen."
Tällä reseptillähän miehet pysyvät suhteessa.
Varmaan pysyvät jos seksiä saavat 2krt/pvä, mutta kenelle vaimolle riittää pelkkä seksi? Jos miehestä ei ole kuin vaivaa, surua ja vaatimuksia kuten edellisessä tapauksessa, niin parempi sitten, ettei sellainen mies pysykään suhteessa. Seksiähän nainen saa halutessaan ilman sitä aviomiehenkuvatustakin.
Surullista, että tänne tuli myös näitä ikäviä elämäntarinoita. Tiedän, että näinkin käy, mutta jotenkin haluaisin myös korostaa sitä, että hyvinkin voi mennä! Itse uskon, että jos molemmat tahtovat kuten vihkivalassa luvataan rakastaa, niin se riittää - ei ole väliä millaisia nämä kaksi yhteistä kotia rakentavat ovat.
Toivon, että te surullisen rakkauden kokeneet ette vaipuisi katkeruuteen kokemuksienne vuoksi. Olisi ihanaa, jos voisitte löytää teitä rakastavat puolisot, jotka tahtovat yhteistä hyväänne!
Pitää kyllä olla kiitollinen myös tästä omasta tilanteesta.. Oma mies kun sanoo minua kivaksi, hyväksi ja kauniiksi vaimoksi. Itsekin kovasti kehun miestäni, etenkin niistä asioista jotka oikeasti koen hänessä hienoiksi puoliksi. Pelkät kehut eivät kuitenkaan kauaa lämmitä, jos ei suostu muuttamaan omaa toimintaansa toiselle paremmiksi: itse voin joskus laittaa tiskit koneesta kaappiin tai imuroida ;)
Tasan tarkkaan noin jokainen vasta-avioitunut ja vastarakastunut hehkuttaa, ei tuo ole kenellekään mitään uutta. Onhan tuon vaiheen jokainen osaltaan joskus läpi käynyt.
No juu, onhan se vasta-avioituneen onnea toki. Miksei sitä voisi kuitenkin ylläpitää silloinkin kuin ärsyttää? Olen ehkä idealisti, mutta haluan nähdä tulevaisuuden, jossa puolisoni kanssa kehumme ja rakastamme toisiamme päivittäin. Ponnistamme ikään kuin joka päivä uudestaan suhteeseemme....
Toisekseen, olen nähnyt vanhemmillani toivomani kaltaisen suhteen. Tietenkin niitä vaikeitakin aikoja on ollut, eivätkä hekään varmasti joka päivä tunne suurta rakastuneisuutta. Muistan äitini sanoneen, että joka päivä he vähintään kehuvat kerran toisiaan, kiittävät toista jostain asiasta, suutelevat ja halaavat. Ovat tehneet niin avioliiton alusta asti, eli heillä on vissiin tullut täyteen 13 000 sellaista päivää (karkeasti laskettuna tietty).
23 vuotta avioliitossa ja vieläkin rakkaus tuntuu vatsanpohjassa asti.
Välillä on ollut vaikeaakin mutta niistä vaikeuksista on opittu mikä on elämässä kaikkein tärkeintä.
Satsatkaa avioliittoonne, se on maailman paras sijoitus.
Onhan se rakkaus toki mahdollista saman ihmisen kanssa loppuun asti. Muutama prosentti aviopareista yltääkin siihen.
Aluksi 100% nuoripareista uskoo rakkautensa olevan ylitse muiden ja että yhdessä kaikki vaikeudet voitetaan. Kirjoituksesi on hyvä esimerkki niistä eufoorisista fiiliksistä, mitä alkuvaiheessa tunnetaan, eihän ilman tuota vaihetta kukaan naimisiin menisikään.
Jossain vaiheessa 50% prosenttia tipahtaa pilvilinnoista niin kovalla kolahduksella, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero. Ei kukaan pysty etukäteen kuvittelemaan hakevansa joskus rakkaimmalleen lähestymiskieltoa tai yllättävänsä tämän salasuhteesta. Sitähän ihan suuttuu ja loukkaantuu, jos joku vihjaa että meillekin voi niin käydä! Sitä kun on niin varma, että tämä meidän juttu on ihan eri kuin muitten.
Toiset 50% jatkaa loppuun saakka eritasoisilla menestyksillä ja eri syistä. Rakkaus ei välttämättä ole painavin syy. Mutta joillakin se on nimenomaan se tärkein syy, vaikka muitakin syitä on ilmaantunut vuosien varrella. Kumppanuus, perhe tai lähisuku, yhteiset jutut ja omaisuus ovat myös tärkeitä yhteisiä syitä, jotka pönkittävät rakkautta.
Jokainen pystyy omalta osaltaan päättämään, miten omistautunut ja sitoutunut parisuhteeseensa ja rakkauteensa on. Toista ei kuitenkaan voi koskaan täysin tuntea, vaikka alussa tuntuukin, etttä tämä on oman sielun peili. Yllätyksiä voi tulla niin täysin puun takaa, ja ne voivat olla sitä luokkaa, että kaikkein rakkain ja läheisin uskottu onkin yhtäkkiä täysin ventovieras ja häikäilemätön ihminen.
Kannattaa ottaa etukäteen selvää parisuhdetta koettelevista kriisitilanteista ja siitä miten rakkaus ja suhde muuttuu ajan mittaan. Joillekin on esimerkiksi karmaiseva kokemus se, että huomaavat puolison ensimmäistä kertaa olevan kiinnostunut jostakusta toisesta, vaikka alussa rakastuneet näkivät vain toisensa. Sen ei aluksi usko olevan mitenkään mahdollista. Silloin se oma rakkaus vasta onkin koetuksella. Pystynkö rakastamaan, vaikka toisella on jotain tunteita kolmatta kohtaan?
Eli nyrkkisääntönä voi sanoa, että rakkaus pysyy ja kasvaa jos kumpikin osaa nauttia arkipäivästä ja osaa antaa anteeksi aivan loputtomasti. Rakkaus vaatii todella hyvää itsetuntoa, vaikka alussa tuntuukin siltä, että rakkaus pelkästään hivelee sitä.
Lisäksi, pystyykö siis jatkuvasti rakastamaan toista, vaikka tämä ei välillä ole pätkääkään rakkauden arvoinen? Rakastavaa ja uskollista puolisoahan on tosi helppo rakastaa, se ei ole mikään saavutus. Vain realistisella rakkaudella on mahdollisuuksia. Romanttinen rakkaus on vain yksi vaihe, jolla ihmislaji huijataan lisääntymään ja ottamaan asuntolaina ;-)
Tästä tekstistä pidin, koska se otti huomioon paljon erilaisia asioista eikä väheksynyt (vaikkakin sellaista sävyä oli myös hitusen ilmassa) edes sitä ylivoimaista rakastumisvaihetta :)
Puhuit omistautumisesta ja tuntemisesta. Se, että tuntee toista liian vähän, tai se, että tuntee "liikaa" voivat molemmat mielestäni olla syitä, jotka vähentävät tahtoa rakastaa ja olla yhdessä. Ns. hyvät yllätykset lisäävät yhteyttä ja iloa suhteessa, kun taas huonot yllätykset vähentävät.
Hm.. Nyt kun luin tekstiäsi uudemman kerran, alkoi tulla pelko persuksiin, että mitä jos en kestäkään sellaista kertaa, kun tuntuu että mies on mielestäni kohtuuttoman julma/häikäilemätön/ilkeä/paha TAI jos/kun itse olen sitä! Ehkä tämä on sitä nuoruuden ja suhteen alkuhuuman hyvänuskoisuutta, kun ajatus kuitenkin palaa että "no kyllähän me selvitään!" :)
Varmasti anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen taidot tulevat tärkeään osaan sitten kun tulee niitä "oikeita" ongelmia. Toivonpa vaan kovasti, että omalle kohdalle ei mitään kauhean pahoja epäluottamuslauseita sattuisi. En tiiä, osaisinko niissä hetkissä rakastaa ihmistä, joka ei ole pätkääkään rakkauden arvoinen...
Meinasin unohtaa sanoa, että tosiaan ei se rakkaus yksistään kyllä mitään liittoa varmaan pystyssä pidä. Se vaatii arvostusta, kumppanuutta, yhteistä näkyä, tavoitteita ja myös suhdetta pönkittäviä toisia ihmissuhteita (sukulaisia, ystäviä, sosiaalisia ympyröitä). Itse uskon myös, että on olemassa Jumala, joka siunaa liittoa ja on auttamassa niinä päivinä kun ei itse jaksa.
Mutta tosiaan, kiitos ajatuksia herättävästä tekstistäsi! :)
Itse pitkässä liitossa olevana, ei niin onnellisena enään, huomaan, että MINÄ kuvittelin meistä enemmän, kuin olimmekaan.
Mieheni ei paljon puhellut, joten monta asiaa olen olettanut omasta päästäni, jotka nyt ovatkin sitten osoittautuneet täysin vääriksi.
Tai sitten olemme liikaa muuttuneet vanhetessamme.
Meidän pahin karikkomme todellakin oli tuo miehen antama huomio vieraille naisille..
Eka kerran kun sen huomasin lapsi kainalossani, olin aivan pöllästynyt!
Miten se voi tuolla äänensävyllä flirttailla vieraan naisen kanssa??
En ollut tuota äänensävyä kuullut pitkään aikaan itse.
Ja se vain lisääntyi vuosien myötä.
Puhelimessa työkaverin kanssa ja kaupan kassalle..
Kun asiasta mainitsin, piti minua vain mustasukkaisena, itse ei muka mitään ollut huomannut.
Siitä se kuitenkin alamäki lähti ja tien päässä oli sitten miehen pettäminen 15 vuoden jälkeen.
Mutta,älä sinä masennu näistä!
Pidä puhelinja mieheesi auki AINA! ja näytä meille epäonnisille, että joillakin se liitto pysyy onnellisena vielä 10 vuoden jälkeenkin!