helvettillinen elämä

ite pyrin samaan. kaipaan niitä aikoja kun kykenin olla syömättä ja ajattelematta ruokaa. mitenköhän mie oikein pystyin siihen?? en edes muista. nykyään ruoka ja kaikki herkut aina mielessä, enkä jaksa ku kaksi päivää ennen ku taas sorrun ja ahmin itseni kipeäksi. ulospääsyä ei enää näy. :( voimia siulle. toivon että osaisin auttaa paremmin.

Hei! Mulla oli sun ikäisenä melkein samanlainen tilanne, nyt parempi. Vuorottelin ahmimisen ja laihduttamisen välillä ja tuntui etten saa mitään kontrollia tilanteeseen. Olin todella masentunut ja voimaton, kavereita ei ollu.

Pääsin irti siitä, kun tajusin, että tämä toiminta EI TULE TOIMIMAAN, olin niin monta vuotta sitä todistanut. Halusin muuttua. Siinä täytyi hyväksyä se, että olin kasvamassa naiseksi, enkä enää voinut mahtua samoihin housuihin kuin 16 vuotiaana.

Pääsin ylenmääräisestä ahmimisesta pikkuhiljaa. Yritin noudattaa virallisterveellistä ruokavaliota. (5 ateriaa päivässä). Vaikka olin ahminut koko illan, aamulla vedin aamupalaa naamariin, vaikka oli todella öklö olo. Nyt jo tiedän suurinpiirtein, mikä saa minut ahmimaan. Minulla auttaa kun olen vhh:lla, sokeri ja vilja saa minut edelleen ahmimaan, vaikka pidän itseäni tervehtyneenä.

Mä luulen, että BED on suurilta osin psyykkinen sairaus. Tai no nää on vaan mun omakohtasia kokemuksia, mutta se lähti siitä ku mä halusin olla tosi laiha ja sit aloin suunnitella ittelleni ruoka-ja liikuntapäiväkirjoja. Sitten just ku olinki sortunu siihen yhteen tai kahteen keksiin joka ei kuulunu mun suunnitelmiin, tunsin itseni huonoksi ja heikoksi ihmiseksi. Sitte alkaa miettimään, että mä nyt olen tämmönen ällöttävä possu, jolla ei ole mitään itsekuria joten miksen samalla syö vaikka 20 lisää ja lisää ja lisää...Haluu siis rankaista itseään syömällä hirveesti.
No mikä mulla sit autto tähän oli et raahasin itseni jokapäivä lenkille(tekee 100 kertaa paremman olon) ja sitte tärkein eli pilates. Pilates autto oikeest tosi paljon koska siinä oppii oikeesti kuuntelemaan omaa kehoa ja hyväksymään sen. Sit ku sen alko hyväksymään nii sit ei enää ollu pakottavaa tarvetta alkaa ahmimaa ruokaa.

Voi että... en edes tiedä mitä sanoisin/kirjoittaisin, niin tutulta tilanteelta kuulostaa. Vaikeeta on jaksaa, ja joka ikinen ilta ajattelen ettei huominen ole sen parempi.. Sama tilanne, mä vaan tekisin mitä vain palatakseni takaisin kesään ja parempaan oloon, kun (liiallinen) liikunta vei pahan olon edes hetkeksi. Liikunta oli pakokeino kaikesta pahasta, liikunta mielessä aamulla, liikunta mielessä päivällä ja illalla... pakko liikkua kun tuntui niin hyvältä. Lisäksi erittäin terveellinen ruokavalio.. Sairastahan toikin, mutta mielummin saan sitä tyydytystä liikunnan ja ihmiskontaktien avulla, kuin ahtamalla suklaata kaikkea mahdollista, mikä oli kielletyä vielä kesällä.. En edes jaksa enää "ryhdistäytyä", olen todella yksinäinen ja kaikki opiskelu ym tapahtuu himassa, enkä käy koskaan missään ulkona, ikinä käynyt edes baarissa.. huoh. Ei sillä että olisin jäänyt paitsi bilettämisestä, enemmän minua liikunta ja koirat ym kiinnostaa kuin viina. Mutta silti. Tuntuu niin pahalta ja syrjäytyneeltä. En halua tulla "hulluksi" tai edes alkaa ajatella mitään pahempaa. Kyllähän mulla ajatukset pyörii ties missä milloinkin ja mietin asioita pääni puhki.. Ja mullahan on siis kaikenmaailman pelkotiloja.. en edes uskalla hakea apua

Jotenkin helpottaa kuulla että ei ole yksin tässä jamassa. Aikaa on kulunut kun kirjoitin tänne tuon viestin, ja samassa jamassa ollaan. Paino heittelee laidasta laitaan kymmenellä kilolla, paastoa, ahmintaa, liikuntaa... kaikki käydään läpi. Mikä siinä vain on että ei voi syödä normaalisti. On aikoja, kun menee paremmin, mutta joku pistää mut ahmimaan. Yritän taistella anoreksiaa vastaan, enkä ole paastonnut kuin ennen, mutta olen päättänyt alkaa parin kuukauden paastolle, oli järkeä tai ei... en voi elää näin, en kestä itseäni!
Mulla on ihan sama juttu, mun paras ystävä on ruoka, muutahan en tarvii. Ei yhtäkään ystävää, mikä on oma syyni. Mä olen luvannut itselleni, että sitten kun olen tarpeeksi laiha, voin alkaa elämään, käydä ulkona ym, mutta nyt en voi tällä ruholla käydä kuin nopeasti kaupassa. VIHAAN ITSEÄNI! Olen mennettänyt niin monta vuotta, harrastukseni, ystävät... miksi juuri minä.
joulu tulee. Mä istun yksin kotona, ja mietin kuinka kaikki juhlivat ja pitävät hauskaa. Niin, mulla ei ole edes ketään kenen kanssa joulua viettäisin.
Kai tuo liika likuntakin olisi parempi. Itse harrastan sitä joskus kunnes alan ahmimaan. Ja nykyään mun ahminta jaksaot ja mätöt ovat tolkuttomia.
Kun on niin monta vuotta yrittänyt ja yrittänyt.... ja viel täs ollaan. Tutut luulee että mulla on kaikki hyvin. Ja ei ole. En vois ikinä kertoo täst kelleen. En voi laskea ketään mun lähelle, vaikka joskus haluaisi.
Toivon sullekin kaikkea hyvää, et oo yksin, vaikka siltä varmasti joskus tuntuukin. Saa myös mailata jos haluaa [email protected]

tsemppiä

Jätä KAIKKI vilja ja sokeri pois. Muutaman päivän päästä ei enää tee mieli.

en oo mikään paras neuvomaan, mutta haluan sanoa että tuosta tilanteesta ei ole mahdollista päästä pois hakematta apua.
sanon tän kokemuksesta, viime kesä oli aivan samanlainen syömisen suhteen ku sulla: paastoan, hetken päästä ahmin itseni ihan täyteen ja tunnen syyllisyyttä, sitten vannon taas ettei ahmiminen tule toistumaan mutta silti se tulee aina uudestaan ja uudestaan. paastoan, ahmin, paastoan, ahmin.
syksyllä mun voimat oli jo niin lopussa että itkin vaan. Mutta kaikkein ratkaisevinta oli että sain kerrottua asiasta eräälle.
Sittemmin pääsin terapiaan, jossa opin että ahmimiseen löytyy aina jokin syy.
esim. jos stressaa sitä, kelpaako sellasena ku on tai on paineita opiskelun suhteen tai mitävaan stressaavaa, nii tietämättään yrittää parantaa oloaan syömällä. siitä seuraa ennen pitkään ahmimista josta seuraa syyllisyydentunne ja paastoaminen..
en tiedä onko sulla sama juttu kun mulla, mutta tulipahan kirjotettua stoori.
mut voimia ja toivon sun puolesta että pääset siitä irti.

jeffff, sun tilasi muistuttaa tyttäreni tilaa - sillä erolla, että hän on vuoden vanhempi ja uskoltaa käydä ulkona. Olen hänen kanssa puhunut asiasta, ja käsitykseni on, että kyse on pääasiassa itsetunto-ongelmasta. Uskoisin, että paras tapa olisi käydä läpi mistä ne johtuu, ja purkaa niitä yksi kerrallaan. Kyse voi olla kumulatiivisista ongelmista aikaisilta kouluvuosilta, ongelmilla on taipumus kertaantua.