Olen kyllä ihan hukassa, kun tänne asti eksyn kirjoittelemaan. Mutta kun en saa omista ajatukista selvää... ehkä tämän kirjoittaminen helpottaa.
Takan on reilun 5 vuoden suhde, on yhteinen asunto ja historia. Jotain kuitenkin puuttuu tai ainakin olen jo pidempään pohtinut olenko tyytyväinen. Toisina päivinä olen toisina en.
Takana on riitoja, joissa on satutettu henkisesti molempia. Olemme todella erilaisia, puoliso rakastaa musiikkia, minä en siitä paljoakaan ymmärrä. Puoliso miettii aina mitä muut miettivät, minä taas en ikinä ole kiinnittnyt huomiota siihen missä vaatteissa vien roskat ulos tai ihmetteleekö ihmiset miten paljon kasseja kannan sisälle tms. Puoliso on perheen ainut lapsi eikä ole tottunut jakamaan mitään. Itselläni on sisarruksia. Tämä ero tulee monessa asiassa ilmi. Puoliso tuijottaa usein vain omaa napaa, vaikka minusta välittääkin. Itse olen oppinut ajattelemaan asioita monelta kannalta, usein viimeisenä omalta.
Nyt kun hän on huomannut, ja olen myös kertonut, mitä mielessäni liikkuu hän on hyvin varovainen ja sanoo joka päivä rakastavansa minua. Jos yritänkin aloittaa keskustelun siihen sävyyn että halusin lähteä hän hätääntyy, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Olin muutaman viikon vanhempien luona tuossa kuukausi sitten miettimässä asioita. Sovimme ettemme pidä yhteyttä, mutta puoliso ei pystynyt olemaan soittamatta. Se oli siis aika thjän kanssa, kun en saanut rauhassa pohtia asioita.
Puoliso on monesti sanonut että kun ollaan niin erilaiset ja että vain ajauduttiin yhteen kun molemmt kaipasi vierelle jotakin. Näin myöhemmin hän on väittänyt ettei tuolloin ole tarkoittanut noita asioita ja että minä muistelen turhaan menneitä. Puolisossani on paljon myös ominaisuuksia joista pidän ja joita arvostan. En tiedä löydänkö niitä kenestäkään muusta. Rakastan puolisoani, mutta en tiedä haluanko jäädä? Onko se oikeaa rakkautta vai vaan kiintymystä vuosien jälkeen?
Iso asia mikä tässä on takana on myös se etten ole aikaisemmin ollut kuin yhden ihmisen kanssa ennen nykyistä puolisoani. Mietin että tässäkö tämä nyt oli? en saa enää kokea sitä ihanaa alkuhuumaa? Haluisin niin kokea vielä sen ja tavata uusia ihmisiä. Tiedän tuossahan oli jo vastaus, mutta olenko tuon takia valmis jätämään puolisoni, myymään vaivalla remontoidun asunnon ja jättämän tämän kaiken taakse. Onko se sen arvoista? On kauhea ajatus että en saisi elämässäni olla kuin vain tämän yhden ihmisen kanssa. Ei se ruoho varmasti vihreämpää ole aidan toisella puolella, mutta silti tuntuu että jään paitsi jostakin tai ainakin että se pitäisi itse todeta.
Tämä enteilee varmasti jotain 30-kriisiä. Ajatukset ovat vaan voimistuneet kun kaverit ovat saaneet lapsia ja olen alkanut miettiä vakavammin omaa elämää. En ole vielä valmis äidiksi, vaan tunnen kaipaavani seikkailua. Kaiken tämän keskellä näen kuitenkin mielessäni minut ja nykyisen puolisoni tulevaisuudessa lastemme kanssa.
Viesti on yhtä sekava kuin koko tilanne :) Tilannetta on vaikea kuvailla sanoin ja kokonaisuutta on vielä vaikeampi koota näihin muutamaan riviin.
Takan on reilun 5 vuoden suhde, on yhteinen asunto ja historia. Jotain kuitenkin puuttuu tai ainakin olen jo pidempään pohtinut olenko tyytyväinen. Toisina päivinä olen toisina en.
Takana on riitoja, joissa on satutettu henkisesti molempia. Olemme todella erilaisia, puoliso rakastaa musiikkia, minä en siitä paljoakaan ymmärrä. Puoliso miettii aina mitä muut miettivät, minä taas en ikinä ole kiinnittnyt huomiota siihen missä vaatteissa vien roskat ulos tai ihmetteleekö ihmiset miten paljon kasseja kannan sisälle tms. Puoliso on perheen ainut lapsi eikä ole tottunut jakamaan mitään. Itselläni on sisarruksia. Tämä ero tulee monessa asiassa ilmi. Puoliso tuijottaa usein vain omaa napaa, vaikka minusta välittääkin. Itse olen oppinut ajattelemaan asioita monelta kannalta, usein viimeisenä omalta.
Nyt kun hän on huomannut, ja olen myös kertonut, mitä mielessäni liikkuu hän on hyvin varovainen ja sanoo joka päivä rakastavansa minua. Jos yritänkin aloittaa keskustelun siihen sävyyn että halusin lähteä hän hätääntyy, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Olin muutaman viikon vanhempien luona tuossa kuukausi sitten miettimässä asioita. Sovimme ettemme pidä yhteyttä, mutta puoliso ei pystynyt olemaan soittamatta. Se oli siis aika thjän kanssa, kun en saanut rauhassa pohtia asioita.
Puoliso on monesti sanonut että kun ollaan niin erilaiset ja että vain ajauduttiin yhteen kun molemmt kaipasi vierelle jotakin. Näin myöhemmin hän on väittänyt ettei tuolloin ole tarkoittanut noita asioita ja että minä muistelen turhaan menneitä. Puolisossani on paljon myös ominaisuuksia joista pidän ja joita arvostan. En tiedä löydänkö niitä kenestäkään muusta. Rakastan puolisoani, mutta en tiedä haluanko jäädä? Onko se oikeaa rakkautta vai vaan kiintymystä vuosien jälkeen?
Iso asia mikä tässä on takana on myös se etten ole aikaisemmin ollut kuin yhden ihmisen kanssa ennen nykyistä puolisoani. Mietin että tässäkö tämä nyt oli? en saa enää kokea sitä ihanaa alkuhuumaa? Haluisin niin kokea vielä sen ja tavata uusia ihmisiä. Tiedän tuossahan oli jo vastaus, mutta olenko tuon takia valmis jätämään puolisoni, myymään vaivalla remontoidun asunnon ja jättämän tämän kaiken taakse. Onko se sen arvoista? On kauhea ajatus että en saisi elämässäni olla kuin vain tämän yhden ihmisen kanssa. Ei se ruoho varmasti vihreämpää ole aidan toisella puolella, mutta silti tuntuu että jään paitsi jostakin tai ainakin että se pitäisi itse todeta.
Tämä enteilee varmasti jotain 30-kriisiä. Ajatukset ovat vaan voimistuneet kun kaverit ovat saaneet lapsia ja olen alkanut miettiä vakavammin omaa elämää. En ole vielä valmis äidiksi, vaan tunnen kaipaavani seikkailua. Kaiken tämän keskellä näen kuitenkin mielessäni minut ja nykyisen puolisoni tulevaisuudessa lastemme kanssa.
Viesti on yhtä sekava kuin koko tilanne :) Tilannetta on vaikea kuvailla sanoin ja kokonaisuutta on vielä vaikeampi koota näihin muutamaan riviin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos kaipaat seikkailua, mihin nykyisesi ei kuulu, teidän kannattaa erota.
Ja tottakai mies on varpaillaan, jos olet häntä varpaillaan pitänyt.
Olen omalla kohdallanikin miettinyt sitä, onko kyse niinkuin läheisriippuvaisuudesta vai tosi rakkaudesta. Tästä olemme poikakaverin kanssa puhuneetkin. Hän silloin ilmaisi, ettei ole varma, rakastaako ja oltiinkin eroamassa. Itse tiesin rakastavani: Pari päivää erossa (puhumattomana, samassa asunnossa tosin), eikä ahdistus ota loppuakseen. Alituinen kaipuu toisen läheisyyttä ja lämpöä, halu jakaa arkipäivän asioita toisen kanssa (ja juurikin vain hänen, ei kenenkään muun). Jos sinulla ei ole rakkauden tunteita nykyistäsi kohtaan, et välttämättä rakasta häntä.
Sitten kun olimme konkreettisesti olleet erossa muutaman päivän ja jutelleet tuhannesti lisää, tajusin mitä poikakaverini ajoi takaa selostuksillaan rakkauden tuntemattomuudesta ja yleisestä tilanteestaan, sekä myöskin uskoin hänen vielä rakastavan minua sanottuaan rakastavansa minua.
Minullekaan tämä ei ole moneskaan parisuhde, mutta en edes osaa kuvitella iseäni kenenkään muun kuin hänen kanssa, vaikka ihastumisia olisikin ollut. Jos sinä sitten taas osaat kuvitella itsesi jonkun muun kanssa, ja vielä olevasi mahdollisesti onnellinen, niin en sanoisi sinulla olevan enää rakkautta häntä kohtaan.
Ei kai auta muu kuin miettiä kunnolla ja mahdollisesti keskustella rehellisesti, suoraan ja perinpohjin nykyisesi kanssa (vaikka se saattaakin olla vaikeaa), jotta teidän molempien tilanne ja tunteet tulevat toiselle selväksi.
Sanoisin, ettei kannata nyt niinkään miettiä sitä materiaalista matskua, kuten sitä yhteistä asuntoa. Olisitko valmis elämään onnettomana vain yhden talon tähden?
Osaan kyllä hieman samaistua sinuun. Olen itsekin aivan eksyksissä...
Minun ajatuksiani on aina mitannut se, että jos pystyn kuvittelemaan ja kuvittelen itseni nykyisen kanssa tulevaisuudessa perheen kera niin vaikeuksista selvitään. Nykyään vaan itselläni en pysty.. Haluan lapsia, mutta en enää mieheni kanssa. Tiedän itsekin, että nyt alkaa olemaan lopun enteet lähellä ja kauan olen asian kanssa paininut. noin 6kk. Olemme puhuneet mieheni kanssa ja olemme päättäneet yrittää. Kohta ei enään pysty.. Haluan olla onnellinen.
Minä olen myös sortunut näihin ajatteluihin talosta ja yhteisestä elämästä. Tai ei voi sanoa sortua, pakkokin se on. Ei voi tehdä mitään heppoista päätöstä kun on paljon pelissä. TAkaisin samaan ei enään pääse. Meillä myös yhteinen talo ja koira. Se mietityttää aivan äärettömän paljon koska rakastan paljon asuntoamme ja taloamme.. Olen nähnyt äärettömän vaivan tätä remontoidessamme. Mutta kuten aiemmin jo sanottiin, se on sitä materiaa ja silloin tarvitsee miettiä että mitä oikeasti haluaa ja millä hinnalla.
Nyt kun luulen, että se ero tulee koittamaan todellisesti, minua on alkanut pelottamaan äärettömästi. Koskaan ennen yksin olo ja uuden löytäminen ei ole pelottanut vaan lähinnä houkuttanut. Nyt on toisin... JA EDELLEEN pelottaa se, että mitä jos teen väärän ratkaisun.. Mitä jos en löydä parempaa ja tämä nykyinen onkin minulle se hyvä ja paras vaihtoehto!?! Mieheni on kyllä hyvä ihminen, mukava jne. mutta ei vain enään palt loksahtele... Tämä kuulostaa ehkä kamalalta mutta... HAluaisin lapsia nyt äärettömän paljon enkä sen takia haluaisi erota koska joudun aloittamaan jonkun kanssa alusta ja odottamaan taas muutaman vuoden kunnes olemme rakentaneet yhteisen elämän. Nyt se olisi valmiina, mutta minä en haluakaan tämän miehen kanssa.
Minä olen melkein toivonut, että kunpa nykyinen mieheni pettäisi, jotta meillä olisi hyvä syy erota. Senkin takia ero mietityttää, että kun ei ole mitään kunnon syytä... Ja että luovutanko liian helposti? Kuinka paljon pitää kestää ja kuinka kauan tarvitsee yrittää? Sinnittelemmekö turhaan? Nyt minut herätti semmoinen asia, kun mieheni oli poissa puolitoista viikkoa, eikä minulla tullut edes ikävä häntä.... Pelottavaa ja äärettömän ahdistavaa !
Hei edelliselle kirjoittajalle, sekä sinulle joka aloitit keskustelun. Itselläni on aivan samanlainen tilanne - hyvä kumppani ja pitkään ollaan oltu yhdessä, monet elämän kriisit koettu ja selvitty, mutta silti se jokin vain puuttuu. Ollaan erottu pitkän suhteen aikana yhteensä 3 kertaa ja palattu aina yhteen, mutta nyt tuntuu että mikään ei vaan auta. Meilläkin on yhteinen asunto ja lemmikkejä, mutta itseään täytyy nyt ajatella. Omaa hyvinvointia. Pelottaa vuokra-asunnon etsiminen, ja toisaalta yksin selviytyminen, kun on niin pitkään ollut toisen kanssa. Mutta vaikka kuinka yrittää, niin tuntuu että aina "se jokin" on tiellä ettei meistä vaan tule mitään
Jos ainoa syy on oma kasvukriisisi, niin keskustele asiasta miehesi kanssa ja yrittäkää keksiä joku muu vaihtoehto kuin eroaminen - myöskään ulkopuoliseen apuun turvautuminen tuossa tilanteessa ei olisi pahitteeksi. Ero on aina rankka juttu kaikille ja etenkin jos jälkikäteen huomaa tehneensä elämänsä virheen.
Eiköhön tuo suunnaton tarve uudelleen alkuhuuman kokemiseen ole hyvin lapsellista ajatusmaailmaa. Sehän kertoo ihmisen kypsymättömyydestä. Jokaisessa suhteessa ajaudutaan aikisempaan suuntaan. Tällaisen alkuhuuman etsijän ei pitäisi koskaan mennä ei avio- eikä avoliittoon särkemään toista ihmistä. Saatikka sitten koskaan hankkia lapsia.
On hirvittävää toimia noin vastuuttomasti.
Kyllä se vaan on niin, että suhde on tehnyt tehtävänsä kasvattaakseen toista henkisesti, mutta jos toinen ei kasva tai pahimmassa tapauksessa taantuu niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Sen vaan tuntee koska yhteinen tie on kuljettu loppuun. Sen jälkeen on kaksi vaihtoehtoa: olla loppuelämä yksin tai löytää oman henkisen kehitysasteen mukainen kumppani.
Vastaan tässä sekä "henkisyys on aarre" kirjoittajalle: olen aivan samaa mieltä kanssasi. ja ketjun aloittajalle ja "kuin myös" kirjoittajalle: olisi kuin olisi omia pohdintojaan lukenut. Nuo sinun esittämäsi kysymykset ovat pyörineet omassa päässäni enempi vähempi, mutta viimeisen vuoden aikana enemmän. viimeisen puolen vuoden aikana olen yrittänyt puhua asiasta puolisolleni, jotta voitaisiin löytää vielä "yhteinen sävel", mutta minusta tuntuu että henkisesti olen tekemässä koko ajan vain eroa enemmän ja enemmän, mutta mitä enemmän puhun puolisolleni erosta, sitä suurempi ikävä minulle tulee häntä ja sitä enemmän ahdistaa ajattelu siitä, että eron jälkeen en tule enää kokemaan niitä ihania hetkiä puolisoni kanssa. Syyllistän myös itseäni siitä että aiheutan kaaoksen, pahan olon kumppanilleni, vaikka toki ymmärrän että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta ja enemmän satutan häntä jos en ole rehellinen itselleni ja hänelle. En tiedä itsekkään olenko riippuvainen puolisosta vai rakastanko aivan oikeasti ja syvästi toista. Mielestäni rakastan, mutta miksi minulla on olo että jotain puuttuu?
En osaa sanoa mitä puuttuu, siksi eroaminen onkin niin vaikeaa, olisi helpompaa, että olisi joku ns. hyvä syy. Toivon että puolisoni kyllästyisi alituiseen suhteen miettimiseeni ja jättäisi minut. Toisen jättäminen on jotain niin kamalaa etten tiedä miten sen kanssa voin elää. Ja pelkään etten pääse syyllisyydestä, ikävästä ym. ikinä eroon ja se tulee vaikeuttamaan uusia suhteita.
Olen miettinyt myös sitä, että miten kauan on "riittävästi" yritetty pelastaa suhde? Ahdistustani lisää se, että tuntuu että vien kallista aikaa niin itseltäni kuin puolisoltani miettimällä erotakko vai ei (esim. lasten hankinnan suhteen). Toisaalta uskon että kun ei lähde ovet paukkuen pois, antaa vielä mahdollisuuden suhteelle, niin että kummallekkin jää mahdollisuus vielä yrittää jatkaa suhdetta.
Sekavia ajatuksia, mutta päässäni ei liiku kyllä mitään selvää tällä hetkellä..
Tätä kirjoittaessani minusta tuntuu, että ketjun aloittaja, "kuin myös" ja minä tiedämme sisimmässämme mitä pitäisi tehdä, koska olemme kuitenkin pohtineet asiaa, emmekä ole yhdestä mielijohteesta eroamassa, se eroaminen on vaan niin pirun rankkaa, kun ei sitä toista kuitenkaan vihaakaan.
mä olen melkein samassa tilanteessa avomies ja pari kissaa on mut silti haluan erota. joka kerta kun yritän jättää kumppaniani niin hän alkaa itkeä enkä voi muuta kuin lohduttaa...haluisin pois paikkakunnalta mut on muutamia velvotteita jotka pitää mut täällä...aikaisintaan syyskuun lopussa voisin vaihtaa paikkakuntaa mut antakaa neuvoja miten saan miehen jätettyä ilman että hän alkaa itkeä
Kiitos "huokaus" ! On oikeesti helpottavaa huomata, että muitaki samas tilantees. JA muille.. olkoon kasvukriisiä, omaa riittämättömyyttä, tyhmyyttä, ihan mitä vain... mutta miksi tyytyä asiaan joka ei tyydytä?
Edelleen kamppailen täällä, lähinnä itseni kanssa. Nyt tunnen jo kamalaa pelkoa.. ehkä se ero vaan alkaa tulemaan jo realistisemmaksi. Yritämme korjata asiat kyllä, mutta kuilu vaan kasvaa välillämme. Nyt olen huomannut, että ne tunteet alkaa katoamaan, tai ehkä vaan nään asiat jo vähä selvemmi. Ollaan hyviä ystäviä, mutta ei kumppaneita, rakastavaisia. EHKÄ? :DD Nyt on jo alkanut ahdistaa se, kun mies yrittää enemmän ja on enemmän sellainen mitä jossain vaiheessa toivoin. Enää sillä ei tunnu olevan merkitystä. Nyt tiedän myös, että teen väärin kun pitkitän asiaa. Mutta kuitenkin se pieni toivon kipinä on...MItä jos kuitenkin? Oot kuitenkin oikeessa huokaus.. ehkä sitä itse kuitenkin tietää mitä pitää tehdä.
Tää on kamalaa.
Sulle pirpana... On kovin vaikea sanoa kyllä.. Itse varmaan yrittäisin selittää asiaa molempien hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta ja kyseenalaistamalla suhteen. Ja haluaisin saada myös miehen itse miettimään suhdetta ja sen tarkoitusta.
Päivittäkää ja kertokaa ihmeessä mielipiteitänne tai lähinnä vaikka erilaista ajattelutapaa asiaan. Sekä miten suhteenne edistyvät. On kiva saada vähän "vertaistukea" :)
Vertaistuki on kyllä aina suotavaa :)
Minuakin tässä suhteessa pidättelee juuri se, "mitä jos kuitenkin saamme suhteen toimimaan", vaikka tuntuu että etäännymme toisistamme kokoajan enemmän. Toivoisin että jos tai kun päätämme erota, olisimme mieheni kanssa yhtä mieltä asiasta, mutta luultavasti epärealistinen toive?
Mun mies on myös muuttanut asioita itsessään toivomaani suuntaan, mutta jotenkin tuntuu että ei se enää merkittävästi muuta tilannetta parempaan suuntaan. Olen sitä pääni puhki pohtinut että miksi näin?
Tää on kyllä todella ahdistavaa, en ole eläessäni ollut näin ahdistunut..
Täällä ollaan nyt asumuserossa ja samankaltaisia ajatuksia kuin ketjussa muillakin. Toisaalta kuitenkin haluaisin vielä yrittää. MIksi luovuttaa nyt, kun jo 10 vuotta olemme jaksaneet olla yhdessä. Uuden kumppanin kanssa saa alkuhuuman, mutta arki alkaa lopulta ja kaikissa on omat epätäydellisyytensä. Lainasin kirjastosta kirjan, jossa puhutaan juuri siitä, kun suhteessa kaikki on oikeastaan hyvin, mutta "jotain puuttuu".
Marshall, Andrew G: Rakastu kumppaniisi uudelleen : seitsemän askelta parempaan parisuhteeseen. Suosittelen!
Taidan kyllä kokeilla tota kirjaa viimeisenä oljenkortena. Jos se saisi minut tajuamaan tai jotain ! Kiitos!
Oon miettinyt tässä nyt et kuinka kamalaa on heittää nää vuodet menemää jos erotaa.. Joutuisin alottaa iha alust jonkun kanssa ja tutustumaan siihen, luomaan uudet yhteiset pelisäännöt jne jne... Nyt ei edes tunnu että jonkun toisen kanssa se upee alkuhuuma korvais ne! tien kyl et siin vaihees ne sitte viimeistää unohtus.
Puhuin taas tänää mieheni kanssa suhteestamme ja kysyin mikä hänen mielipiteensä on meidän suhteesta.. No hänkin oli hieman sitä mieltä ettei tässä mitään järkeä ole. Meillä on vain sinänsä paska tilanne, että olemme yhteisen omistusasunnon hankkineet. Joudumme jotakuinkin sinnittelemään yhdessä kesän loppuun. (siinä ajassa ehtii asiat muuttuakin toivottavasti?:D) Jos aiomme saada talostamme lainamme verran, on meidän laitettava kesällä talo kuntoon. Yksinään ei kummallakaan ole varaa tässä asua. Kaameeta. Luulen, et tänää olis ollu se päivä jollon olisin nyt jättänyt mieheni, jos tätä talo ongelmaa ei olis. Nyt luulen aika varmaksi et se ero tulee tapahtuu täs suht lähitulevaisuudes. Luen kuitenki sen kirjan koska ei se peli iha satasel menetetty oo.
Puhuttiin myös, että molemmat ajatellaan niin, että ollaan äärettömän hyvii ystävii mut siihe se sit jääki. ei oo muuta.
On lohduttavaa kuulla ettei ole ainut joka on tällaisessa tilanteessa, kiitos siitä :) Meidän tilanne on kiristynyt entisestään ja eilen ilmoitin haluavani eron, vaikken mitenkään ole vielä varma onko se oikea päätös, mutta asiaa on jo pitkitetty niin pitkään että aikaa menee hukkaan miettiessä. Enkä enää jaksa henkisesti. No nyt on sitten käynnissä neuvottelut, puoliso yrittää kaikkensa jotta tuo eilinen päätös kumottaisiin. En ole varma olenko tarpeeksi vahva pitämään päätökseni.
Myös oma puolisoni on muuttunut paljon haluamaani suuntaan muutaman kuukauden aikana, mutta vaikka hän kuinka lupailee parannusta ja muutosta, hiipii mieleen ajatus että jos 4,5 vuotta oli toisenlainen niin sellainen hän luultavasti oikeasti on. Tämän hetkinen tilanne on vain keino saada minut jäämään.
Kuitenkin asia on vaivannut jo muutaman vuoden niin jotain on pielessä Puoliso kumoaa kaikki minun väitteeni ja puolustukseni siitä miksi teen näin. Kun sanon että mielstäni hän tuijottaa vaan omaa napaa tai ettei huomio minua niin kuin olisin halunnut hänellä on aivan eri näkemys asiasta. Tulee olo että olenko sittenkin väärässä? Muistanko kaikki asiat väärin? Teenkö elämäni suurimman virheen? Vierelläni on nyt ihana ihminen, joka pitää minua kuin prinsessaa, mutta miksi minulla on tällainen olo? Pikku hiljaa sitä vaan unohtaa ne riidat ja erimielisyydet, miettii vain mitä lähiaikoina on tapahtunut. Kun toinen yrittää kaikin keinoin saada minut jäämään. Poksahtaako tämä asia esille taas syksyllä tai ensi keväänä? Taas olisi vuosi mennyt...
Hei ! tulipas nyt mieleen päivitellä tänne, vaikka en tiedä käykö täällä enää kukaan ! Eli ero tuli muutama viikko sitten. Ja pakko sanoa, että tuntuu aivan äärimmäisen hyvälle. Kun päätettiin asia, se oli kuin kivi olisi pudonnut hartioilta ja tuntu helpottavalta. Luulen, et ollaan erottu tässä pikku hiljaa (vajaan vuoden verran) ja nyt se vaan loppu. Ehkä aika oli vaan nyt kypsä ja vaatiki sitä aikaa et tietää ettei tehny virhettä. Ollaan edellee ystävii ja päätettiin että se ero on parempi tapahtua nyt kun ollaan ja kyetään vielä olemaan väleissä.
Me olemme vielä saman katon alla ja yritämme saada asioita edistymään, eli toinen muuttaa pois. Surullistahan se on kun hyvä ystävä lähtee ja monen vuoden juttu tulee päättymään mutta nyt oikeesti tajuan, et oma onnikin tarvii huomioida. Luulen myös että yksi syy suhteen epäonnistumiseen oli se kun minä (ja luultavasti me molemmat) kadotin itseni. Nyt vasta on tajunnut, että kuinka eksyksissä oon ollut. Ihanaa olla taas täysin oma itsensä ja löytää ne asiat elämästä, joista oikeesti nauttii. Nyt muistan taas pitää niistä kiinni ja saada seuraavan suhteeni onnistumaan unohtamatta oikeasti itseäni !
mut onnea teille kaikille jatkossakin ! tehkää oikeesti kuten parhaalta tuntuu ! ja luottakaa itseenne ! :))
Hei Kuin Myös! Kiinnostaisi tietää vähän miten te selvitittee tuon teidän asuntojupakan? Kirjoitit edellisessä viestissä että teidän pitäis rempata jne. Oletteko pystyneet sopimaan asioita? Itselläni vähän sama tilanne siltä osin että olemme jumissa asunnossa jota emme saa sanoa irti aikasintaan marraskuussa. Meidän tilanteemme jumittaa vieläkin siltä osin ettemme pääse minkäänlaiseen päätökseen. Tai minun kai se päätös täytyy loppupeleissä tehdä sillä mieheni ei halua erota, teeskentelee päivittäin ettei mitään outoa ole tapahtunut ja suojelee itseänsä kieltämällä todellisuuden. Ja juuri tästä syystä tuntuu että minun täytyy erota, miten voin korjata tilannetta jonkun sellaisen kanssa joka kieltäytyy ymmärtämästä ongelmiamme vaikka olen niistä hänelle koittanut useampaan otteesseen puhua.
Ja kiitos tsemppailusta, nauti uudesta elämästäsi :)
No ehkä se on myös sulle siis parempi päätös. Monet sano mulle et ei se ruoho oo vihreempää aidan toisella puolen mut kyl se joskus vaan on ! ja ehkä toisen kanssa asiat sujuu erilailla.
No asunto hommat on vielä hieman kesken mutta tosiaan omistetaan omakotitalo. Mies muuttaa ensi kuussa pois, omaan vuokra-asuntoon ja minä jään koiran kanssa tänne taloon. Minä siis käytännössä hoidan remontit loppuun (hän lupasi kyllä autella, mutta enpä oikeen usko..) Myymme talon sitten vasta ensi vuoden puolella. Sinänsä emme häviä mitään, koska kummankin pitäisi kuitenkin maksaa asunnoistaan ja koska ei ole kiire myydä taloa niin voin ihan yhtä hyvin maksaa lainaa vielä pois ja asustella täällä.
Asiat ovat muutenkin sujuneet hyvin ja sulavasti, eikä meillä ole ollut kauheasti edes erimielisyyksiä. Sen puolesta vähän pelottaakin, että voiko ero muka sujua näin hyvin... Toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että se johtuu siitä kun olemme eronneet jo pitkän ajan kuluessa pikku hiljaa toisistamme. Tavaroiden jakokin on sujunut hyvin. Olemme siis saaneet sovittua kaikista asioista hyvin, suurin on tietysti ollut juuri tämä asunto... mutta mieteimme yhdessä asiaa ja erilaisia vaihtoehtoja ja tämä oli nyt tämä mihin me päädyimme. Lykkyä ! :)