Kun itsekin olen pyristellyt ihan toivottomassa jamassa vanhan rakkauden kanssa, niin yritän nyt pelastaa edes jonkun toisen...
Kun se vanha rakas alkaa kiinnostamaan joskus, niin istukaa alas ja miettikää sata kertaa oikein realistisesti sitä tilannetta! Ehkä se ero on tuore ja tuoreessa muistissa kaikki ihana. Tai sitten, niinkuin minulla, aika on kullannut muistot ja muistaa vain kaiken hyvän ja sen miten ihanaa oli joskus nuorena.
Mutta ihmisissä on aina se toinenkin puoli; se jota ei oppinut tuntemaan tai joka tuli niin selvästi esille, että piti erota sen takia. Ihmiset muuttuvat, eivät ehkä perusluonteeltaan, mutta niin, että ne toiset puolet tulevat vanhemmiten esiin. Pitkässä suhteessa tottuu muutoksiin, mutta jos välissä on ollut ihmisikä, niin se voi olla iso yllätys miten erilainen ihminen siellä on vastassa.
Ja sitten pitäisi vielä muistaa se, että ei se toinen ihminen ole kivipatsas, eikä nukke. Ihmisillä on tunteet ja kun ne löytyvät esille, niitä on vaikea vaimentaa. Entä jos itse ei sitten lopulta olekaan kiinnostunut, mutta se toinen on jo herännyt ja menee sitten rikki uudestaan? Onko yhteydenotto viisasta, jos ei ole omista tunteistaan ollenkaan varma, onko valmis sitten auttamaan sitä joka saa päähänsä rakastua uudestaan?
Miettikää sata kertaa, ennenkuin teette mitään konkreettista vanhojen suhteen, miettikää mihin itse olette valmiita. Itse olen pikkuhiljaa selviämässä monen vuoden tunnemyrskystä, vanha rakkaus otti yhteyttä, mutta ei sitten lopulta halunnutkaan mitään kaveruutta kummempaa. Se on ihan ok, kaikkihan me olemme vapaita valitsemaan. Mutta minä olisin mieluummin elänyt siinä alkuperäisessä unohduksessa, kuin tässä uudessa.
Kun se vanha rakas alkaa kiinnostamaan joskus, niin istukaa alas ja miettikää sata kertaa oikein realistisesti sitä tilannetta! Ehkä se ero on tuore ja tuoreessa muistissa kaikki ihana. Tai sitten, niinkuin minulla, aika on kullannut muistot ja muistaa vain kaiken hyvän ja sen miten ihanaa oli joskus nuorena.
Mutta ihmisissä on aina se toinenkin puoli; se jota ei oppinut tuntemaan tai joka tuli niin selvästi esille, että piti erota sen takia. Ihmiset muuttuvat, eivät ehkä perusluonteeltaan, mutta niin, että ne toiset puolet tulevat vanhemmiten esiin. Pitkässä suhteessa tottuu muutoksiin, mutta jos välissä on ollut ihmisikä, niin se voi olla iso yllätys miten erilainen ihminen siellä on vastassa.
Ja sitten pitäisi vielä muistaa se, että ei se toinen ihminen ole kivipatsas, eikä nukke. Ihmisillä on tunteet ja kun ne löytyvät esille, niitä on vaikea vaimentaa. Entä jos itse ei sitten lopulta olekaan kiinnostunut, mutta se toinen on jo herännyt ja menee sitten rikki uudestaan? Onko yhteydenotto viisasta, jos ei ole omista tunteistaan ollenkaan varma, onko valmis sitten auttamaan sitä joka saa päähänsä rakastua uudestaan?
Miettikää sata kertaa, ennenkuin teette mitään konkreettista vanhojen suhteen, miettikää mihin itse olette valmiita. Itse olen pikkuhiljaa selviämässä monen vuoden tunnemyrskystä, vanha rakkaus otti yhteyttä, mutta ei sitten lopulta halunnutkaan mitään kaveruutta kummempaa. Se on ihan ok, kaikkihan me olemme vapaita valitsemaan. Mutta minä olisin mieluummin elänyt siinä alkuperäisessä unohduksessa, kuin tässä uudessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen yksin ja yksinäinen...
Mieheni kuoli syöpään aivan liian varhain, 67-vuotiaana. Takanamme oli 40-vuotinen avioliitto ja monta vuotta yhdessäoloa jo ennen naimisiin menoa. Joten yhteen oli kasvettu ja voitettu kaikki vaikeudet, joita varmaan jokaisessa pitkässä suhteessa vastaan tulee. Oli miehen liiallista alkoholin käyttöä ja pitkää työttömyyttä, sen mukana vaikeuksia toimeentulossa, kun pienehköllä virkanaisen palkallani yksin perheen elatuksesta jouduin huolehtimaan vuosikaudet. Mutta hän oli kiltti, auttavainen, hyväntahtoinen ja monessa asiassa hyvin kätevä ja osaava mies. On myös kaksi upeaa lasta, huippuetevä ja komea esikoispoika ja monta vuotta häntä nuorempi tytär, molemmat jo pitkään omillaan. Lapsenlapsia ei kuitenkaan ole siunaantunut yksinäisyyttäni poistamaan.
Sitten tapasin puoli vuotta sitten aivan sattumalta MIEHEN, johon ihastuin heti ensi silmäyksellä, vaikken sellaista enää tällä myöhäisellä iällä olisi uskonut tapahtuvankaan! Meillä riitti puhumista tuntikausiksi, oli paljon yhteistä niin kummankin "historiassa" kuin nykyelämässäkin. Hän oli kauan sitten eronnut ja siitä lähtien yksin elänyt , kun oli kaksi lastaan, pojan ja tytön, itsenäiseen elämään kasvattanut.
Asumme talvet eri paikkakunnilla, mutta kesät samalla. Olemme molemmat eläkkeellä, hän jo kauemmin ollut ja minä muutaman vuoden. Olisi aikaa yhdessäoloon, mutta hän sanoo, ettei enää pysty luomaan minkäänlaista suhdetta kenenkään kanssa. Hän on liian kauan elänyt yksin. Hän suorastaan säikähti, kun huomasi minun tunteeni häntä kohtaan. Minun luonteelleni ei teeskentely sovi, olen hyvin "läpinäkyvä" ja rehellinen.
Alkuun puhelumme kestivät kauan, joskus tunninkin kerrallaan, vaikka emme ole tavanneet kuin neljä kertaa ja viimeisestä tapaamisestakin on jo neljä kuukautta. Nyt hän ei enää milloinkaan itse ota yhteyttä minuun, ei puheluin eikä tekstiviestein. Minun on vaikea luopua toivosta. Jos tekstiviestiini vastauksen yleensä lainkaan saan, on se kaksi-kolme lakonista sanaa. Tapaamisesta ei minkäänlaista lupausta. Kohta on taas kesä ja olemme samalla paikkakunnalla. Kuinka ihanaa olisi yhdessä soudella järvellä, kalastaa, saunoa, uida ja viettää leppoisia kesäiltoja nauttien Suomen kauniista lyhyestä kesästä!
Miten tuon yksinäisyydestään nauttivan upean miehen saisin tajuamaan, että "kaksin aina kaunihimpi "?
Jospa kiiruhdit hieman liikaa?
ja hän pelästyi juuri tuota "oman rauhansa menettämistä"?
Joskus omat lapsetkin voivat olla vanhempansa uutta ystävää vastaan, mistäpä tietää?
Voittehan olla ystäviä, tavata harvemmin ja soitella useimmin, jospa kertoisit sen hänelle sopivassa tilanteessa, vaikka vähän kierrellen tavallaan omasta tilanteestasi vaikkapa niin, että on kiva olla sellainen ystävä jolle voi silloin tällöin soitella ja antaa ymmärtää että haluat myös sitä omaa rauhaa ja asumista, mutta että ystävtyys olisi kiva juttu.
Tällaista tuli minulla mieleen.. : )
Niin (minä olen tosin hieman nuorempi) Help me.lle. On ihmisiä jotka on valmiina kaikkeen uuteen niin kauan kun ei tarvitse itse antaa itsestään mitään
sen enempää millään ehdoilla! Ajan täyttöä ja mukavia kuulijoita halutaan lähelle niinkauan kun se toinen satunnaisesti sopii kuvioihin.
Älä sure tyyppiä - ei ilmeisesti ole arvoisesi! Suuntaa katseesi uusiin tuuliin ja ihmisiin, jotka ovat valmiita myös antamaan tilaa uusille mahdollisuuksille!
Terv. nainen 49v ja "jotain takana, mutta uutta tilaa edessä"
No voi kamala sentään, mitäs hirveetä tuossa on?
Saattahan se pelkkä ystävyys ..tai ei sitäkään tulla kenen tahansa kanssa, uudessa suhteessa tai vanhan vuosien takaisen tutun.
Jos muistot kultaantuvat, niin pelkääkö sitä että se "kultaus" häviää ja ei voikkaan enää elää siinä ihanassa kullatussa valheessa?
Jos mieli tekee niin ihmeessä ottamaan yhteyksiä, kyllä sen sitten huomaa tuleeko ystävä vai enemmän, vai ei mitään.
Tämä edellinen oli siis aloittajalle.
"jos mieli tekee niin ihmeessä ottamaan yhteyksiä..."
Juuri tästä yritän varoittaa. Jos mieli tekee, niin ainakin voisi odottaa vähän ja miettiä, että mitä seurauksia siitä sokeasta omien mielihalujen toteuttamisesta on. Vastassa on elävä ja tunteva ihminen, joka on ehkä omalla tavallaan jo kärsinyt yhden kerran kaikki tunteet siinä suhteessa joka kerran oli. Ja saattaa nyt kärsiä uudestaan, jos toinen on vain välinpitämättömällä "kalasteluretkellä" katsomassa, että tuliskohan tästä jotain vai ei.
Eihän se ole sanottua, että se aina menisi pieleen. On varmasti onnellisia rakkaustarinoita, joissa vanhat rakastetut ovat uudelleen löytäneet toisensa. Tai hienoja ja ikimuistoisia seksiseikkailuja exän kanssa, joita on kiva vanhainkodissa sitten muistella. Mutta on varmaan muitakin kahdesti särkyneitä sydämiä kuin minun...