miten te ihmiset kestätte kaukosuhteissanne?
oma kultani muutti pari kuukautta sitten alle 100km päähän ja suhteemme on mennyt siitä lähtien päin seiniä! näemme toisinaan, kun hän tulee tänne. itse kun olen menossa hänen luokseen ilmaantuu aina jotain muuta. emme ole hänen kaupungissaan nähneet kuin heti muuton jälkeen. tuntuu että hän salaa jotain, ei tahdo näyttäytyä kanssani siellä, ei tahdo minua sinne elämäänsä.
hän on muuttunut myös erittäin räjähdysherkäksi, kaikki mitä kirjotan tekstiviestinä tai sanon muuten on pelkkää v*ttuilua. itse en tarkoita v*ttuilla, minulla on paha olo jota yritän jotenkin purkaa ja johon tahtoisin saada lohdutusta mutta kaiken hän ottaa v*ttuiluna ja saan sen mukaisesti takaisin. ei auta, vaikka kirjottaisin viestiinkin että en tahdo v*ttuilla, että en todellakaan tarkota sanomisiani sillä tavalla mutta silti hän ottaa kaiken v*ttuiluna!
näin hänen puhelinlaskunsa. muihin liittymiin on tekstiviestejä yli 100, mutta minun puhelimeeni ei häneltä ole tullut kuin muutama hassu viesti. ehkä viestit ovat vain kavereille mutta hän suuttui kun mainitsin asiasta. en penkonut paikkoja, hänen laskunsa tulee samassa kuin omani, minun kotiini.
netissä hän edelleen kehuu muita söpöläisiksi mutta minä en saa häneltä mitään huomiota...
koko ajan vain itkettää, ehkä osuvampi nimikin olisi suru- eikä satuprinsessa... pahimmillaan päivä alkaa itkien, päivä menee itkien ja illalla itken itseni uneen. tunnen itseni täysin arvottomaksi, en ymmärrä miksi hän on kanssani. olen kysynyt miksi on kanssani, mutta hän ei vastaa mitään.
tappelimme joskus ja hän oli humalassa. jossain vaiheessa hän tokaisi ettei rakasta minua enää. nyttemmin kun olen kysynyt asiasta hän ei suostunut sanomaan mitään todeten että on aivan sama mitä hän sanoo kun en usko kuitenkaan. =(
en haluaisi erota hänestä, elämäni rakkaudesta. mutta miten jaksan tätäkään? suunnittelimme muuttavamme syksyllä yhteen... kun kysyin häneltä vastaus oli vain kuinka vaikea syksyllä on kaksioita saada! ei mitään muuta... =(
tää taitaa olla vain päämäärätöntä vuodatusta mutta pakko saada välillä purkaa asioita... ystäväni ovat ihania, puhumme vaikka mistä mutta tuntuu että häpeän liikaa kertoakseni tästä tilanteesta heille. en tahtoisi heiltä neuvoja että eroa, koska en halua erota... ja tässä tilanteessa, neuvoisin ketä tahansa eroamaan... jännä vain miten omalla kohdallaan se ei ole niin helppoa! =(
kultanikin on kysynyt miksi en sitten jätä häntä jos hän on niin kamala... en voi, rakastan niin että sattuu. luulen että hän voisi vielä muuttua, takaisin sellaiseksi ihanaksi mitä hän oli!!
eikä tässäkään vielä kaikki. hän vaatii saada tehdä kuten parhaakseen näkee, käyttää vaikka huumeita jos siltä tuntuu. en saisi määräillä häntä, kuten hän sanoo... hän on saanut tarpeekseen määräilevistä akoista eikä tahdo että olisin sellainen. en tahdokaan olla, tahtoisin hänen ottavan minunkin tunteeni välillä huomioon. se vain taitaa olla liikaa pyydetty.
riitamme ovat kauheita. viimeksi sain kuulla olevani... en muista edes. huora en ole ollut mutta kaikkea muuta... vittumaisesta akasta määräilevään ämmään... =( silloin tuntuu todella että parempi olisi lopettaa suhteemme mutta en pysty.
olemme monesti eronneet, pisimmillään päiväksi ja olemme palanneet takaisin yhteen. emme pääse toisistame eroon. vaikka kuinka satutamme toisiamme palaamme aina yhteen. en enää tiedä onko se hyvä vai paha... =(
kun miettii kaikkea näitä pahoja asioita, ihmetyttää miten olemme edes yhdessä. mutta meillä on ollut niin paljon hyvääkin... =) elämäni on ollut parasta -ja pahinta- hänen kanssaan!
ehkä parisuhde ei olekaan parempi kuin pari suhdetta! =(
mutta minä tyhmä olen mennyt rakastumaan häneen. rakastan kaikkea hänessä, hän saa minut hyvälle tuulelle, hän saa minut nauramaan. mutta hän saa minut itkemäänkin...
oma kultani muutti pari kuukautta sitten alle 100km päähän ja suhteemme on mennyt siitä lähtien päin seiniä! näemme toisinaan, kun hän tulee tänne. itse kun olen menossa hänen luokseen ilmaantuu aina jotain muuta. emme ole hänen kaupungissaan nähneet kuin heti muuton jälkeen. tuntuu että hän salaa jotain, ei tahdo näyttäytyä kanssani siellä, ei tahdo minua sinne elämäänsä.
hän on muuttunut myös erittäin räjähdysherkäksi, kaikki mitä kirjotan tekstiviestinä tai sanon muuten on pelkkää v*ttuilua. itse en tarkoita v*ttuilla, minulla on paha olo jota yritän jotenkin purkaa ja johon tahtoisin saada lohdutusta mutta kaiken hän ottaa v*ttuiluna ja saan sen mukaisesti takaisin. ei auta, vaikka kirjottaisin viestiinkin että en tahdo v*ttuilla, että en todellakaan tarkota sanomisiani sillä tavalla mutta silti hän ottaa kaiken v*ttuiluna!
näin hänen puhelinlaskunsa. muihin liittymiin on tekstiviestejä yli 100, mutta minun puhelimeeni ei häneltä ole tullut kuin muutama hassu viesti. ehkä viestit ovat vain kavereille mutta hän suuttui kun mainitsin asiasta. en penkonut paikkoja, hänen laskunsa tulee samassa kuin omani, minun kotiini.
netissä hän edelleen kehuu muita söpöläisiksi mutta minä en saa häneltä mitään huomiota...
koko ajan vain itkettää, ehkä osuvampi nimikin olisi suru- eikä satuprinsessa... pahimmillaan päivä alkaa itkien, päivä menee itkien ja illalla itken itseni uneen. tunnen itseni täysin arvottomaksi, en ymmärrä miksi hän on kanssani. olen kysynyt miksi on kanssani, mutta hän ei vastaa mitään.
tappelimme joskus ja hän oli humalassa. jossain vaiheessa hän tokaisi ettei rakasta minua enää. nyttemmin kun olen kysynyt asiasta hän ei suostunut sanomaan mitään todeten että on aivan sama mitä hän sanoo kun en usko kuitenkaan. =(
en haluaisi erota hänestä, elämäni rakkaudesta. mutta miten jaksan tätäkään? suunnittelimme muuttavamme syksyllä yhteen... kun kysyin häneltä vastaus oli vain kuinka vaikea syksyllä on kaksioita saada! ei mitään muuta... =(
tää taitaa olla vain päämäärätöntä vuodatusta mutta pakko saada välillä purkaa asioita... ystäväni ovat ihania, puhumme vaikka mistä mutta tuntuu että häpeän liikaa kertoakseni tästä tilanteesta heille. en tahtoisi heiltä neuvoja että eroa, koska en halua erota... ja tässä tilanteessa, neuvoisin ketä tahansa eroamaan... jännä vain miten omalla kohdallaan se ei ole niin helppoa! =(
kultanikin on kysynyt miksi en sitten jätä häntä jos hän on niin kamala... en voi, rakastan niin että sattuu. luulen että hän voisi vielä muuttua, takaisin sellaiseksi ihanaksi mitä hän oli!!
eikä tässäkään vielä kaikki. hän vaatii saada tehdä kuten parhaakseen näkee, käyttää vaikka huumeita jos siltä tuntuu. en saisi määräillä häntä, kuten hän sanoo... hän on saanut tarpeekseen määräilevistä akoista eikä tahdo että olisin sellainen. en tahdokaan olla, tahtoisin hänen ottavan minunkin tunteeni välillä huomioon. se vain taitaa olla liikaa pyydetty.
riitamme ovat kauheita. viimeksi sain kuulla olevani... en muista edes. huora en ole ollut mutta kaikkea muuta... vittumaisesta akasta määräilevään ämmään... =( silloin tuntuu todella että parempi olisi lopettaa suhteemme mutta en pysty.
olemme monesti eronneet, pisimmillään päiväksi ja olemme palanneet takaisin yhteen. emme pääse toisistame eroon. vaikka kuinka satutamme toisiamme palaamme aina yhteen. en enää tiedä onko se hyvä vai paha... =(
kun miettii kaikkea näitä pahoja asioita, ihmetyttää miten olemme edes yhdessä. mutta meillä on ollut niin paljon hyvääkin... =) elämäni on ollut parasta -ja pahinta- hänen kanssaan!
ehkä parisuhde ei olekaan parempi kuin pari suhdetta! =(
mutta minä tyhmä olen mennyt rakastumaan häneen. rakastan kaikkea hänessä, hän saa minut hyvälle tuulelle, hän saa minut nauramaan. mutta hän saa minut itkemäänkin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oma kulta asuu lähes 600km päässä. Olemme kuitenkin nähneet melkein joka viikonloppu. Ja rakkaus vain vahvistuu ja vahvistuu.
Kultasi ei kuulosta kovin "kultaiselta". Rakkauttanne voisi epäillä, ainakin hänen osaltaan.
Luin tässä taannoin viisaan runon joks meni jotenkin tällä tavalla:
"Sama tuulenpuuska joka sammuttaa kynttilän saa myös nuotion roihuamaan. Saman voisi sanoa rakastavaisten välisestä etäisyydestä. Suuri etäisyys sammuttaa pienen rakkauden mutta saa suuren rakkauden liekehtimään."
Toivottavasti löydät jonkun joka on oikeasti ihana kokoajan, eikä vain osittain, silloin kuin hänelle parhaiten sopii.
Kaukorakkaus?
Aika hassua, mutta minulla on siitä mieluisia kokemuksia. 150 kilsan ero, ja kuitenkin kaksi ihmistä rakastaa toisiaan kovasti.
Siinä on vain se mutta,että toista näkee harvoin(pyhät,viikonloput ja lomat)
Minulla oli sama juttu,paitsi,että se oli minä joka joutui lähtemään opiskelun takia.
Vuosi on ollut rankkaa ilman toista arkisin,mut parin päivän päästä olemme yhessä kuin liimatut,taas. Ja ikuisesti.
Minusta ja kullan mielestä pitimme tätä vuotta eräänlaisenä kokeena: katsoimme voimmeko rakastaa toisiamme tästä etäisyytestä huolimatta.
Ja voitiinhan! :)
Vain aito rakkaus,luottamus,ymmärrys,totuus ja huoleenpito voivat pitää kahen ihmisen yhdessä välimatkasta huolimatta.
Siihen kuuluivat aineellisesti puhelut,tekstarit,messengerit,bussimatkat,automatkat ja pari suolapisaraa... kallista,mut rakkauden arvoista.
En tietä mikä teillä mättää. Ehkä tosiaan ette tule toimeen. Mustasukkaisuus? Salaisuuksia? Luottamuksen puute?
Joskus on vaikea erota, mutta ehkä se on myös paras keino huomata, mitä oikeastaan haluu.. ja onko elämää myös sen jälkeen.
huokaus... kiitos teille molemmille... viisaita sanoja. ehkä parin viikon tauko tekisi hyvää, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella sitä sen enempää kuin eroakaan.
mutta tänään taas kaikki paremmin. aurinko paistaa risukasaan.
ongelmana on ehkä eniten se kuinka molemmat olemme äkkipikaisia ja tulisia. asiat pitää saada sanottua (vaikka ei ehkä aina olisikaan viisasta) sen suurempia ajattelematta. ja sitten kun on aikaa ajatella huomaa taas kuinka tyhmää oli...
onko hyviä itsehillinnän vinkkejä niin minulle kuin hänellekin...?
Ompa tuttua tekstiä. Joskus vuosia sitten olin itsekin liian kiltti, liian rakastunut, liian naivi... Kunnes heräsin ruususen unestani ja avasin silmäni silloisen seurustelukumppani "pelille", sillä sitähän tuollainen kuvaamasi käytös on. Erosin, vaikka tunteet eivät olleet kuolleet, mutta minuuteni oli jo piilossa kaiken tuskan takana.
Usko pois suhteen toimimattomuus ei johdu sinusta! Kumppanisi ei vain halua samoja asioita ja arvoja kuin sinä! Joten mieti tarkkaan mitä haluat ja etsi parempi.
Itselläni oli onni matkassa ja arvot mielessä. Nykyinen seurustelukumppanini pitää minua kuin kukkaa kämmenellä.
Joskus ero ja etäisyys on ainoa keino nousta pinnalle tunnesuosta, joka pitemmän päälle hukuttaa.
mietintä tauon paikka tässä on, myönnän... :(
en vain osaa erota hänestä. usko pois, omasta halustani ja hänen halustaan olemme eronneet "lopullisesti" monta kertaa... ja tässä taas ollaan. emme vain pääse toisistamme eroon! tai ehkemme yritä tarpeeksi...
vaikeaa... kaikki on muuttunut niin paljon vain viimeisen kolmen kuukauden aikana! pieni ääni pääni pimennoissa on sitä mieltä ettei tämä ole tässä. että jos kaikki oli hyvin ennen ei tällainen ole lopullista.
mutta... pakkohan se on myöntää ettei tämä näin voi jatkua. onneksi näemme pian ja siihen tämä loppuu - tai muuttuu toden teolla.
... mutta joskus se on paras vaihtoehto. kuinka kauan jaksat kiduttaa itseäsi tuollaisessa suhteessa? kun kerran asiat eivät näytä menevän paremmin, olisi parempi molempien kannalta jatkaa elämää jonkun toisen kanssa. ansaitset parempaa. ja minä sain sellaisen kuvan kirjoituksestasi, että poikaystäväsi haluaa erota sinusta, mutta ei tiedä miten sen tekisi. ehkäpä hänellä on toista juttua viritteillä tai haaveissa. jatka elämääsi yksin, vaikka se aluksi onkin vaikeaa. lupaan, että jossain vaiheessa huomaat tehneesi oikean päätöksen ja löydät ihmisen, josta et osannut edes uneksia. niin minäkin tein ja elämä hymyilee.
olemme puhuneet eroamisestakin... jos olet oikeassa, miksi hän sanoo haluavansa olla kanssani? viimeksi kun juttelimme ongelmistamme kasvotusten olin jo valmistautunut eroamiseen. jostain syystä vain hän sanoi haluavansa olla kanssani... no, huomenna uusi yritys.
en tiedä!!! tällä hetkellä meillä menee upeasti, hän on kuin ennenkin... ja sitten muistaa kuinka huonostikin on mennyt ja tulee tunne että kohta menee taas huonommin.
en minä kestäkään tätä enää... ='( vähitellen alkaa voimat loppua, en usko enää parisuhteeseen. en usko enää mihinkään.