Olen todella kummajainen, ehkä vähän sairas, myös itselleni. Olen kaunis nuori tyttö, seurustelusuhteessa ihanan miehen kanssa. Mutta olen aina rakastanut olla yksin. Minusta seurustellessakin tuntuu hyvin usein siltä että pääsisinpä vaan jonnekin kauas omaan rauhaan olemaan hetken yksinäni, niin kaikki menisi taas paremmin ja olisin paremmalla tuulella.
Minulla ei ole hirveästi ystäviä. Hyvänpäiväntuttuja toki joo. Olen alkanut miettiä että MIKSI niitä ei ole, sillä aina porukassa olen halutessani ihan säkenöivä keskustelija ja kaikkien mielestä hyvä tyyppi! Mutta sitten totesin että en oikein halua tutustua ihmisiin. Ehkä pelkään sosiaalisia tilanteita. En koe tarvitsevani ystäviä kaiken mahdollisen kateuden ja selkäänpuukotuksen jälkeen. Ei, ei minua silti kiusattu ole kovin pahasti.
Poikaystäväni ovat yksi toisensa jälkeen (niitä on ollut 3..) päivitelleet että miksi en esittele heitä ystävilleni, miksi en tule yhteisiin kemuihin tai illanistujaisiin HEIDÄN ystäväpariskuntiensa kanssa jne, että olenko jotenkin sekaisin päästäni. Minulle sellainen yhdessä illanvietto on ihan vierasta! En ole ollenkaan kotonani siellä eikä minulla ole mukavaa siinä tilanteessa. En tiedä miksi. Viihdyn omissa oloissani, lenkillä, harrastuksissa, laitan kotiani mielelläni jne. En usko että osaisin muuttua. Seurustelusuhteessa olen kuitenkin lämmin ja ihana ihminen, välillä vaan kaipaan omaa rauhaa.
Onko tämä tervettä? En hirveästi kaipaa ystäviä, mutta silti minulla on hirveät paineet olla noissa kaveripiireissä mukana, onhan se loukkaavaa myös poikaystävälleni jos aina jättäydyn pois. Onko kohtalotovereita? Nykyään olen aika sekaisin itseni kanssa..
Minulla ei ole hirveästi ystäviä. Hyvänpäiväntuttuja toki joo. Olen alkanut miettiä että MIKSI niitä ei ole, sillä aina porukassa olen halutessani ihan säkenöivä keskustelija ja kaikkien mielestä hyvä tyyppi! Mutta sitten totesin että en oikein halua tutustua ihmisiin. Ehkä pelkään sosiaalisia tilanteita. En koe tarvitsevani ystäviä kaiken mahdollisen kateuden ja selkäänpuukotuksen jälkeen. Ei, ei minua silti kiusattu ole kovin pahasti.
Poikaystäväni ovat yksi toisensa jälkeen (niitä on ollut 3..) päivitelleet että miksi en esittele heitä ystävilleni, miksi en tule yhteisiin kemuihin tai illanistujaisiin HEIDÄN ystäväpariskuntiensa kanssa jne, että olenko jotenkin sekaisin päästäni. Minulle sellainen yhdessä illanvietto on ihan vierasta! En ole ollenkaan kotonani siellä eikä minulla ole mukavaa siinä tilanteessa. En tiedä miksi. Viihdyn omissa oloissani, lenkillä, harrastuksissa, laitan kotiani mielelläni jne. En usko että osaisin muuttua. Seurustelusuhteessa olen kuitenkin lämmin ja ihana ihminen, välillä vaan kaipaan omaa rauhaa.
Onko tämä tervettä? En hirveästi kaipaa ystäviä, mutta silti minulla on hirveät paineet olla noissa kaveripiireissä mukana, onhan se loukkaavaa myös poikaystävälleni jos aina jättäydyn pois. Onko kohtalotovereita? Nykyään olen aika sekaisin itseni kanssa..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei! Täällä on kohtalotoveri, tyttö myös. Olisi kiva jutella asiasta enemmän, onko sulla sähköpostia?
Tutulta kuulostaa!
Minä olen myös "yksinäinen" ihminen. Olen ollut jo useamman vuoden ihanan miehen kanssa suhteessa ja asumme yhdessä. Kerroin hänelle jo alkuvaiheessa, että tarvitsen omaa aikaa ja tilaa ympärilleni jaksaakseni. Hän onneksi ymmärsi minua ja saankin aina silloin tällöin laatuaikaa itseni kanssa, kun hän lähtee monen sadan kilometrin päähän kotiseudulleen tai menee reissuun miesten kesken tms.
Tämä järjestely sopii meille hyvin, eikä millään muotoa vähennä rakkauttamme. Pari työkaveriani ovat ihmetelleet asiaa, kun he ovat kysyneet mitä teen viikonloppuna kun mies lähtee pois kotoa. Ovat pyydelleet baariin jne. Olen sanonut, että vietän aikaa keskenäni. He eivät ole oikein tajunneet pointtia.
Kyse ei ole siitä, että haluaisin hetkeksi eroon miehestäni vaain tarvitsen yksinkertaisesti aikaa olla vain ja miettiä ja tehdä ns. omia juttujani.
Ymmärrän sinua hyvin. Toiset vain ovat erakkoluonteita.
Minullakaan ei ole läheisiä ystäviä monia, tuollaisia "kavereita" muutamia kuten työkaverit. Miehen kaverit ovat tulleet minunkin kavereiksi ja se on ihan ok, mutta en koe että kaipaisin ihmisiä.
Illanistujaisissa käyn mieheni kanssa silloin tällöin, aina ei jaksa vaivautua. Pidän kyllä juhlimisesta hyvässä seurassa ja pelaan jotain seurapelejä pyydettäessä ja olen ihan hauskaa seuraa jopa - en vain koe sen olevan mitään "elämää suurempaa".
Olen myös miettinyt tuota mitä sinäkin, että onko minussa jotain vikaa. Mies on joskus kysynyt miksi minulla ei ole monia kavereita, mutta nykyään tuntee minut ja tietää, että olen vaikea ystävystymään tai päästämään ihmisiä lähelleni.
Heippa, ja mukava että en olekaan yksin! :) Olen oikeasti jo välillä ajatellut että olen tosi outo kun en harrasta tyttöporukassa shoppailua ja kahvittelua niinkuin ilmeisesti "normaalisti" kuuluu, tai tutustaudu paremmin vaikka poikaystävän kavereihin kun tilaisuuskin olisi.
Minäkin tykkään olla viikonloppuna (tai miksei arki-iltoinakin) ihan itsekseni. Joskus lähden käymään kotipaikallani joka on kuitenkin lähellä kaupunkia jossa asun, tai sitten vain kysyn poikaystävältäni että oiskos ok jos pitäisin oman illan. Monesti hän loukkaantuu tästä, vaikka olen sanonut kyllä että se ei meinaa ettenkö hänen kanssaan haluaisi tai tykkäisi olla. Itse en koe että tätä yksinoloa (edes pikku hetken) tarvitsisi mitenkään SELITELLÄ, ja vaivaudun vähän jos joudun selostamaan hänelle tai muille että miksi nyt tahdon olla itekseni. Ihan kuin se olisi tosi poikkeavaa normaalista, ehkä onkin, mistäpä mie tiiän..
Poikaystäväni on todella sosiaalinen, ehkä senkin takia nämä meidän luonteet menee vähän ristiin. Mie en koe sitä ollenkaan ongelmaksi enimmäkseen, hän ehkä toisinaan kokee. Tai siis, hän taas ei tykkää ollenkaan yksinäisyydestä, vaan soittaa heti kavereille ja lähtee vaikka saunomaan tms jos minä olen mieluummin yksinäni. Mikä on minusta hyvä! Kumpikin tavallaan.. Minulle ei vaan olisi mikään ongelma vaikka olla kuukautta putkeen itsekseni, tai että näkisin kyllä ihmisiä mutta asuisin esim. jossain pikku talossa kaukana muista. :)
Mutta joo, onhan minulla sähköposti, [email protected] :) Jutustellaan vaikka siellä jos joku haluaa omia kokemuksia jakaa eikä tässä halua!
Hmm.. olen ihan samanlainen, nainen minäkin. Onkohan tää joku naisten ongelma? Ainakin aiemmilla poikaystävilläni oli aina hirveen tiivistä sosiaalista elämää ja lapsuudesta asti pysyneet kaveriporukat, aina piti olla menossa enkä minä taas jaksanut sitä.
Ihanaa että on muitakin!
Minä vain yksinkertaisesti viihdyn yksin ja omia juttuja tehdessäni. Tietenkin kaipaan myös sitä kultaa viereen mutta välillä on vaan pakko olla itsekseen.
Lukeudun joukkoon. Ainakin osittain. Sinällään pidän kyllä yksinolosta, mutta en kestä sitä kovin kauan. Tarvitsen oikeastaan ihmisä ympärilleni, mutta vain todella tuttuja ihmisiä. Minulla ei ole kiinnostusta eikä haluja tutustua lähemmin uusiin ihmisiin. Minulla ei koskaan ole ollut "parasta kaveria", mitä joskus teinivuosieni jälkeen vähän itsekin pohdin, eli onko tämmöinen normaalia?
En käy ulkona ystävien kanssa koskaan kahdestaan, se on mielestäni jotenkin "hankalaa". Jos lähden ulos ystävien kanssa, heitä pitää olla monta. Näin tunnen jotenkin, etten joudu antamaan itsestäni enempää kuin tahdon.
Olen huono puhumaan tunteistani, ja vaivaannun herkästi tilanteissa, joissa muut puhuvat tunteistaan. En pidä myöskään koskettelusta, minulla on aika laaja fyysinen reviiri. En siis ole mitään halailevaa poskisuudelma-tyyppiä.
Joskus kun on oikein sellainen "itseensä käpertymispäivä", ärsyynnyn poikaystävänikin kosketuksesta. Tarvitsen siis ajoittain paljon tilaa ihan vain itselleni. Saan olla ja mietiskellä ihan rauhassa.
Lohdullista kuulla, että on paljon muitakin, jotka eivät tarvitse lukuisia BFF:iä ollakseen tyytyväisiä oloonsa.
Silti olo on joskus kuin kummajaisella, varsinkin kun en osaa jossain tilanteissa selittää edes itselleni, miksi toimin niin kuin toimin. Poikaystävänikin epäili suhteemme alussa, että minua on käytetty joskus seksuaalisesti hyväksi tai jotain!
Välillä ahdistavat myös aivan typerät asiat, kuten pizzan tilaaminen puhelimitse ja yleensäkin puhelimitse asioiminen. En oikein tiedä, MIKSI se ahdistaa, en kuitenkaan pidä itseäni aivan sulkeutuneena ihmisenä...
Mutta olisi tosiaan mielenkiintoista kuulla lisää elämästänne tämä olon kanssa. Mihin se vaikuttaa jne. Saa oman olon "normaalimmaksi". ;)
Oi mie oon niin yllättynyt että meitä on muitakin, oon oikeasti ajatellut olevani jotenkin vähän sairas tai estynyt ja yksin tämän kaiken kanssa.. Hyvä etten :)
Tuokin pitää kohdallani paikkansa että vierastan kovasti varsinkin tuntemattomien ihmisten lähestymisyrityksiä tai terveyhdyksiä. Poikaystäväni vanhemmat ovat hirmusen kovia halailemaan, ja menin täysin jäihin kun ekan kerran heillä käydessä molemmat rynnistivät halaamaan enkä ollut koskaan heitä nähnyt! :) Ja vieläkin vaivaannuttaa kun aina heillä kyläillessä on pakko halia. Siis onhan se heiltä herttaista ja lämmintä käytöstä toki mutta minä pidän helpommin sen käsivarrenmitan muihin. Voipi olla että jotkut pitää minua täysin kylmänä tyyppinä tämän takia. Halaan kuitenkin appivanhempia ihan kohteliaisuudesta vaikken siitä tavasta juuri pidäkään..
Poikaystäväni läheisyydestä enimmäkseen tykkään, mutta hän on hirmu hellyydenkipeä ja toisinaan minulle tulee juuri tuo mainittu ärsytys siitä "lääppimisestä". :) Lääppimiseksi minä sitä normaalia lähentelyä silloin kutsun, mistä poika kimpaantuu että en minä oo mikään lääppijä! Vaikka tietysti sekin on enimmäkseen ihanaa. Melkein joskus toivoisin että olisi koko ajan sellainen "aah pusuja ja haleja minulle kiitos" -olo. Olisin paljon helpompi ihminen.
Joskus ajattelin että olisipa miulla sellainen kunnon "tyttöily-ystävä", siis jonka kanssa voisi puuhata kaikkea tuosta shoppailusta kauneusvinkkien jakamiseen ja muuhun hömppään! Kunnes totesin että ei minusta itsestäni taitaisi olla siihen, sillä en todellakaan halua shoppailuseuraa jne :D