Haluan vain purkaa johonkin tätä pahaa oloani. Kertoa miten puristaa ja ahdistaa enkä elä omaa elämääni.
Olen paska, myönnetään: en jaksaisi järjestää viikonloppuvierailuja miehen lapsille. Aikuisille lapsille. Sitoutunut olen avioliittoomme ja mieheeni, mutta en vaan jaksa sitä pastanjauhantaa mitä on kaikki ne tapaamiset lasten/suvun kesken.
Annan aina tilaa miehelleni kyseisillä tapaamisilla. Mutta! mieheni mielipide ei tosiaan ole minun mielipide. Kiristelen hampaita kun mieheni avaa suunsa ja kertoo valittavia mielipiteitään vaikka sitten s-marketissa vierailustamme (kärjistettynä). Ja-turhaan avaisinkaan suutani - mielipiteelläni ei ole paskankaan väliä. Kenellekään.
Ymmärrän täysin sen että lapset, olivat ne 5 vee tai 25 vee haluavat tulla tapaamaan vanhempiaan. Niinhän teen itsekin. Mutta helvetti kun tulevat kotiimme - pieneen kerrostaloasuntoon- perjantai-iltana ja lähtevät sunnuntai-iltapäivisin. Töröttävät tuossa sohvannurkassa ja juttelevat itsestään ja erinomaisuudestaan. Eivät käy edes baarissa keskenään vaan haluavat viettää aikaa koko saamarin viikonlopun tässä meidän kanssa. Ja jos uskaltaudun lähtemään lenkille (YKSIN!) on heti joku bulimikko lähdössä mukaan...että en edes sitä hetkeä voi hengähtää. Mistä noita takertuvia takiaisia oikein tulee?
Ja jos edes vahtisivat lapsiaan, mutta ei! se vastuu jotenkin unohtuu välittömästi tuulikaappiin. Rukkaset tipahtaa kädestä ja vastuu niiden mukana: Nyt ollaan "mummolassa tai melkein mummolassa, nyt me voidaan vaan syödä ja lukea lehtiä kysellen helvetin typeriä" (ARGGGGH)
Se on aivan sama olenko mukana vai en. Kukaan mitään kuitenkaan minulta kysy. Mutta! miehelleni ei sovi että jäisin tapaamisilta pois. Sinne vaan mukaan kuuntelemaan samoja saatanan juttuja.
Niin ja vastavuoroisuus. Arvatkaa vaan lähteekö mieheni sukulaisteni luokse kyläilemään.
No kaikessa on takana esim. sosiaalisen statuksen tipahtaminen mistä ei mieheni ole kertonut lapsilleen, sukulaisilleen....mutta minun sukulaiset tietää. Ja jos jotkut sukulaiset ovat vierailulle erehtyneet, niin heitä kohtaan mies on koppava, ylimielinen. Helvetti! työ kuin työ...mitä hävettävää työn tekemisessä on?
Joka hemmetin kerta päätän, että "nyt olen jo sen ikäinen, että voin alkaa päättää kenen seurassa viikonloppuni vietän ja sunnuntai-kahvini juon, minun ei tarvitse kestää yhtään ylimääräistä puolituntista pastanjauhantaa"...mutta taas löydän itseni jostain helvetin lasagne-lounaalta kuunnellen "lapsenkonttauksenkehitykstä-maailman paras korkeakouluopiskelija-euroopan toiseksi paras limekakun tekijä" -jorinoita.
Miksi avioliitossa ei vaan saa olla. Miksi pitää sietää ja kuunnella asioita jotka ei kiinnosta, joiden informaatioarvo on nolla.
Ja kuten sanottu: kaikille noille miehen sukulaisille olemiseni tai olemattomuuteni kulloisillakin pakollisilla lasagnepäivällisillä olisi aivan samantekevää. Mies tekee asiasta niin suuren numeron.
Vai minäkö se teen.
Kaksi eri kämppää olisi ratkaisu, jos olisi rahaa.
Elämää ei kannata tuhlata turhiin sanoihin, turhiin jorinoihin.
Mies lukee päiväkirjani ja muut kirjoitukseni. Siksi tämä purkaus. Tänne
Olen paska, myönnetään: en jaksaisi järjestää viikonloppuvierailuja miehen lapsille. Aikuisille lapsille. Sitoutunut olen avioliittoomme ja mieheeni, mutta en vaan jaksa sitä pastanjauhantaa mitä on kaikki ne tapaamiset lasten/suvun kesken.
Annan aina tilaa miehelleni kyseisillä tapaamisilla. Mutta! mieheni mielipide ei tosiaan ole minun mielipide. Kiristelen hampaita kun mieheni avaa suunsa ja kertoo valittavia mielipiteitään vaikka sitten s-marketissa vierailustamme (kärjistettynä). Ja-turhaan avaisinkaan suutani - mielipiteelläni ei ole paskankaan väliä. Kenellekään.
Ymmärrän täysin sen että lapset, olivat ne 5 vee tai 25 vee haluavat tulla tapaamaan vanhempiaan. Niinhän teen itsekin. Mutta helvetti kun tulevat kotiimme - pieneen kerrostaloasuntoon- perjantai-iltana ja lähtevät sunnuntai-iltapäivisin. Töröttävät tuossa sohvannurkassa ja juttelevat itsestään ja erinomaisuudestaan. Eivät käy edes baarissa keskenään vaan haluavat viettää aikaa koko saamarin viikonlopun tässä meidän kanssa. Ja jos uskaltaudun lähtemään lenkille (YKSIN!) on heti joku bulimikko lähdössä mukaan...että en edes sitä hetkeä voi hengähtää. Mistä noita takertuvia takiaisia oikein tulee?
Ja jos edes vahtisivat lapsiaan, mutta ei! se vastuu jotenkin unohtuu välittömästi tuulikaappiin. Rukkaset tipahtaa kädestä ja vastuu niiden mukana: Nyt ollaan "mummolassa tai melkein mummolassa, nyt me voidaan vaan syödä ja lukea lehtiä kysellen helvetin typeriä" (ARGGGGH)
Se on aivan sama olenko mukana vai en. Kukaan mitään kuitenkaan minulta kysy. Mutta! miehelleni ei sovi että jäisin tapaamisilta pois. Sinne vaan mukaan kuuntelemaan samoja saatanan juttuja.
Niin ja vastavuoroisuus. Arvatkaa vaan lähteekö mieheni sukulaisteni luokse kyläilemään.
No kaikessa on takana esim. sosiaalisen statuksen tipahtaminen mistä ei mieheni ole kertonut lapsilleen, sukulaisilleen....mutta minun sukulaiset tietää. Ja jos jotkut sukulaiset ovat vierailulle erehtyneet, niin heitä kohtaan mies on koppava, ylimielinen. Helvetti! työ kuin työ...mitä hävettävää työn tekemisessä on?
Joka hemmetin kerta päätän, että "nyt olen jo sen ikäinen, että voin alkaa päättää kenen seurassa viikonloppuni vietän ja sunnuntai-kahvini juon, minun ei tarvitse kestää yhtään ylimääräistä puolituntista pastanjauhantaa"...mutta taas löydän itseni jostain helvetin lasagne-lounaalta kuunnellen "lapsenkonttauksenkehitykstä-maailman paras korkeakouluopiskelija-euroopan toiseksi paras limekakun tekijä" -jorinoita.
Miksi avioliitossa ei vaan saa olla. Miksi pitää sietää ja kuunnella asioita jotka ei kiinnosta, joiden informaatioarvo on nolla.
Ja kuten sanottu: kaikille noille miehen sukulaisille olemiseni tai olemattomuuteni kulloisillakin pakollisilla lasagnepäivällisillä olisi aivan samantekevää. Mies tekee asiasta niin suuren numeron.
Vai minäkö se teen.
Kaksi eri kämppää olisi ratkaisu, jos olisi rahaa.
Elämää ei kannata tuhlata turhiin sanoihin, turhiin jorinoihin.
Mies lukee päiväkirjani ja muut kirjoitukseni. Siksi tämä purkaus. Tänne
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi että, mä symppaan sua, sä kuulostat olevan tosi väsynyt! Mutta ehkä tilanne ei ole niin toivoton kun sä luulet ja tosiaankaan, sun ei tarvitse olla niillä päivällisillä ja omaa aikaakin saa ottaa. Marttyyrina ei tarvitse aina uhrautua ja sä olet nyt liian kiltti tyttö, siksi sua raivostuttaa.
Ensinnäkin, sanot heti miehellesi siitä, että tiedät hänen rikkovan yksityisyyttäsi ja lukevan päiväkirjojasi, että onpa saa**nan mul**u ja sanot vaan siitä, että olisi kiva omata jotain yksityisyyttä omassa kodissaan. Se on oikein, sillä sinulla pitää olla jotain yksityisyyttä omasssa kodissasi. Hän lukee ne ehkä jatkossakin, mutta oletpahan päässyt sanomaan.
Sitten, ala varata itsellesi omaa aikaa, siis lähde viikonlopuiksi aina pois välillä. Mene omille sukullaisillesi, hotellilomalla, äläkä kysy lupaa: sinun ei tarvitse passata enää miehesi lapsia eikä etenkään aikuisia ihmisiä. Miehesi ei pysty oikeasti määräämään missä olet ja sinulla itselläsi on kyllä päätösvalta näissä asioissa: et voi pakottaa miestäsi tulemaan sukulaisillesi, vastavuoroisuuteen ei voi pakottaa, mutta se sama pätee toisinpäin, ymmärrätkö? Nyt miehesi käyttää valtaansa valita, mutta sinä et. Sinä uhraudut ja sitten olet vihainen.
Lisäksi liikaan kiltteyteen kuuluu tuo ettei uskalla sanoa suoraan, siis aikuisille lapsille, että tästä lähtien se perjantai muuttuu lauantaiksi: että soitat ja sanot suoraan, että olet tässä hommaa miettinyt ja sinä et enää halua kuin poikkeustapauksissa näitä pitkiä vierailuja, että ihan suoraan sanottuna... Ja sitten sanot lapasista, ja että tunnet kotisi hotellliksi: ystävällisesti, asiallisesti, niinkun sinulla on oikeus. Että ymmärrät isän näkemisen, mutta tämä on sinunkin kotisi. Sanot, että olet kertakaikkisen väsynyt, että et halua olla ilmainen päiväkoti ja että säännöt muuttuvat nyt hieman. ÄLÄ ole liian kiltti, lapset toimivat, kuten sinä olet aina antanut heidän tiomia, itsekin sanot, että olet vain hiljaa. Älä ole hiljaa enää.
Miehesi olisi hyvä tietää väsymyksesi ja se, että arvostat häntä työstä riippumatta, että se saamarin työ kuin työ, ei vaikuta sinun rakkkauteesi, sitoumukseesi eikä mihinkään, se on ihan jees, mutta tätä hotelllipalvelua et aijo enää jatkaa. Kirjoita hänelle kirje, hänen olisi hyvä tietää, että olet väsynyt ja koet ettei sinua kuunnella. Kirjoita ja kerro miltä sinusta tuntuu.
Se, että et koe eläväsi omaa elämääsi on varmasti totta, kaikesta tästä päätellen, mutta sinun elämääsi ei voi elää kuin sinä itse. Jos olet ylikiltti, läheisriippuvainen marttyyri, joka uhrautuu eikä tee asioita mitä iitse haluaa, etkä rakenna vielä nytkään elämää, mitä itse haluat, niin kuka tai mikä sitä voi muuttaa? Vain ja ainoastaan sinä itse, ei kukaan muu. Onnellinen ihminen antaa ympäristöönsä onnea, mitä sinä edes pystyt antamaan? Joskus on epäitsekästä olla itsekäs, ja sinun olisi korkea aika oppia se. Vain siitä voi ammentaa, mitä oikeasti itselläään on. Nyt tunnut olevan liian väsynyt, tee jotain.
Voi että, paljon on kerääntynyt sulle sisään ahdistusta tilanteesta. Ja sitä myötä varmasti vielä kasvaneet ne negatunteet. Ei avioliiton todellakaan tarvitse olla jatkuvaa sietämistä. Ja kyllä miehen täytyy osata kuunnella ja huomioida sinunkin mielipiteesi, päädytte sitten millaiseen kompromissiin tahansa.
Teillä nyt aikuiset lapset tosiaan, mutta vaikuttaa vieläkin paljon nuo uusperheskenet. Oletko käynyt uusionni.net/uusionni-palstalla. Jos sieltä tulis ensiapua että saisit purettua pääsi sisältöä samassa tilanteessa olevien kanssa.
Kuulostat kyllä todella väsyneeltä.... ja turhautuneelta, mutta jotenkin myös ilkeältä - anteeksi sanamuotoni.
Itse olen tytär isälle, joka meni naimisiin uuden naisen kanssa erottuaan äidistäni. He olivat tätä ennen 20 vuotta yhdessä ja asuimme kaikki saman katon alla, opimme siis tuntemaan toisemme.
Käymme siskoni (ja mieheni) kanssa vierailulla isäni luona silloin tällöin. Joskus vietämme siellä yön, useimmiten kuitenkin otamme hotellihuoneen, koska arvostamme omaa rauhaa.
Minulle nuo käynnit isäni luona ovat tärkeitä, koska rakastan isääni ja asumme tällä hetkellä toisella paikkakunnallakin, emme siis tapaa niin kovin usein. Tiedän, että myös isälleni nuo hetket ovat tärkeitä, hän on meidät kasvattanut avioeron jälkeen.
Kysymme aina ennen tuloamme myös "äitipuolelta", että sopiiko vierailu. Aina on sopinut.
Jos sinua niin häiritsee tämä asia, niin miksi et sano suoraan? Sinun tulisi kyetä puhumaan aviomiehesi kanssa asiasta. Et kerro ovatko lapset koskaan asuneet kanssanne, mutta epäilisin että eivät.
Oletko kateellinen isän ja lasten hyvistä väleistä? Ei sinun ole pakko osallistua jokaiselle päivälliselle ja lenkillekin voit mennä yksin - kun uskaltaisit sanoa, että niin haluat tehdä.
Vika on osittain myös siis sinussa, kun et aikuisena (?) ihmisenä uskalla sanoa mitä haluat. Yhteinen kotinne on myös sinun, joten sinun pitäisi toki tuntea itsesi hyväksi siellä ja uskaltaa toimia sen mukaan. Miten usein lapset käyvät vierailulla - pystyisitkö kestämään ne vai pitäisikö sinun kenties etsiä itsellesi jotain muuta tekemistä vierailun ajaksi?