Seurustelin kolme vuotta, josta noin kaksi vuotta asuimme yhdessä. Puolisoni oli ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni. Alussa seurustelu oli sitä huumaa. Ettei nähty toisissa mitään huonoja puolia, oltiin vain niin ihastuneita ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Sitten tuli se vaihe, että elämästä tuli niin sanotusti arkista. Mutta siinäkin vaiheessa vielä pidin siitä, ja nautin arjesta miehen kanssa. Vajaa vuosi sitten minulla alkoi kuitenkin hiipiä epäilys, että olikohan tämä sitä mitä halusin loppuelämältäni, olisinko tyytyväinen tämän miehen kanssa hamaan tulevaisuuteen?
Koko ajan yhdellä olomme on ollut mukavaa ja pieniä ailahteluita huolimatta olen ollut melko tyytyväinen elämääni - kaikki osa-alueet ovat olleet kasassa. Kuitenkin vähän väliä suhteemme on mietityttänyt minua ja olen havainnut miehessä sellaisia piirteitä, jotka minua häiritsevät. Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutten ole pystynyt päästä eroon näiden asioiden huomaamisesta ja pohtimisesta. Olen rehellisesti sanottuna miettinyt sitäkin, että entä jos siellä jossain olisikin olemassa joku, joka olisikin minulle vielä parempi kumppani? Minkäänlaista kiusausta ei muiden kanssa ole tullut, mutta mietin tätä asiaa jatkuvasti. Voi olla, että johtuu juuri siitä, että kyseinen mies on ollut ensimmäinen vakava suhteeni, jossa oikeasti olen rakastunut. Ei siis ole juurikaan vertailukohtia.
Nyt muutama päivä sitten päädyin tekemään ratkaisun: halusin erota. Olen ollut nyt nämä päivät poissa kotoamme, enkä ole nähnyt miestä. Suru on valtava, ja tunteet sekavat. Pelottaa, teinkö sittenkin täysin väärän ratkaisun. Nyt muistan vain sen, että yhdessäolo oli mukavaa, vaikka se olisikin tarkoittanut vain sitä arkea, jolloin istuimme yhdessä sohvan nurkassa. Nyt tuntuu todella ahdistavalta, että joskus tulisin tapailemaan jotakin toista - yhtäkkiä mieleeni muistuu vain ne hyvät asiat, joita suhteessamme oli.
Olen aina ollut sellainen, että minun on vaikea tyytyä siihen, mitä minulla on. Tavoittelen aina enemmän ja kaipaan suunnitelmia tulevaisuuteen. Mietinkin nyt ahdistiko suhteemme sen takia, että se oli ns. liian tasaista. Aloinko kaipaamaan sitä alun huumaa? Voisinko kenties vaivannäöllä vielä kokea tällaisia huumaa ja uudenlaista rakastumista myös mieheni kanssa (tai nykyisen ex-puolisoni)?
Toisaalta kuitenkin tiedän, että osa niistä asioista, jotka suhteessamme minua häiritsivät, eivät tule muuttumaan. Eivät luultavasti koskaan. Miehen lapsellisuus häiritsee etenkin tilanteissa, joissa olemme muiden kanssa. Kuitenkin olemme molemmat vielä nuoria, ja tulemme aikuistumaan. Yritänkin nyt saada ajatuksistani selvää - että ovatko suhteen hyvät puolet huonoja puolia suurempia. Haenko liian täydellistä suhdetta? Olin suhteessa suurimman osan kuitenkin onnellinen. Haaveilin yhteisestä perheestä ja omasta talosta. Kuitenkin säännöllisesti toistuva epävarmuus ahdisti ja ajoi tähän ratkaisuun.
Nyt tuntuu siltä, että olen ottanut useita asioita liian itsestään selvyytenä. Mutta toisaalta pelottaa äärettömästi, että jos päättäisimmekin yrittää uudelleen, niin mitä jos päädymmekin jonkin ajan kuluttua samaan ratkaisuun? Nämä päivät ovat olleet minulle todella rankkoja, ja nyt tuntuu sietämättömältä ajatukselta, että tämän kokisin uudestaan.
Koko ajan yhdellä olomme on ollut mukavaa ja pieniä ailahteluita huolimatta olen ollut melko tyytyväinen elämääni - kaikki osa-alueet ovat olleet kasassa. Kuitenkin vähän väliä suhteemme on mietityttänyt minua ja olen havainnut miehessä sellaisia piirteitä, jotka minua häiritsevät. Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutten ole pystynyt päästä eroon näiden asioiden huomaamisesta ja pohtimisesta. Olen rehellisesti sanottuna miettinyt sitäkin, että entä jos siellä jossain olisikin olemassa joku, joka olisikin minulle vielä parempi kumppani? Minkäänlaista kiusausta ei muiden kanssa ole tullut, mutta mietin tätä asiaa jatkuvasti. Voi olla, että johtuu juuri siitä, että kyseinen mies on ollut ensimmäinen vakava suhteeni, jossa oikeasti olen rakastunut. Ei siis ole juurikaan vertailukohtia.
Nyt muutama päivä sitten päädyin tekemään ratkaisun: halusin erota. Olen ollut nyt nämä päivät poissa kotoamme, enkä ole nähnyt miestä. Suru on valtava, ja tunteet sekavat. Pelottaa, teinkö sittenkin täysin väärän ratkaisun. Nyt muistan vain sen, että yhdessäolo oli mukavaa, vaikka se olisikin tarkoittanut vain sitä arkea, jolloin istuimme yhdessä sohvan nurkassa. Nyt tuntuu todella ahdistavalta, että joskus tulisin tapailemaan jotakin toista - yhtäkkiä mieleeni muistuu vain ne hyvät asiat, joita suhteessamme oli.
Olen aina ollut sellainen, että minun on vaikea tyytyä siihen, mitä minulla on. Tavoittelen aina enemmän ja kaipaan suunnitelmia tulevaisuuteen. Mietinkin nyt ahdistiko suhteemme sen takia, että se oli ns. liian tasaista. Aloinko kaipaamaan sitä alun huumaa? Voisinko kenties vaivannäöllä vielä kokea tällaisia huumaa ja uudenlaista rakastumista myös mieheni kanssa (tai nykyisen ex-puolisoni)?
Toisaalta kuitenkin tiedän, että osa niistä asioista, jotka suhteessamme minua häiritsivät, eivät tule muuttumaan. Eivät luultavasti koskaan. Miehen lapsellisuus häiritsee etenkin tilanteissa, joissa olemme muiden kanssa. Kuitenkin olemme molemmat vielä nuoria, ja tulemme aikuistumaan. Yritänkin nyt saada ajatuksistani selvää - että ovatko suhteen hyvät puolet huonoja puolia suurempia. Haenko liian täydellistä suhdetta? Olin suhteessa suurimman osan kuitenkin onnellinen. Haaveilin yhteisestä perheestä ja omasta talosta. Kuitenkin säännöllisesti toistuva epävarmuus ahdisti ja ajoi tähän ratkaisuun.
Nyt tuntuu siltä, että olen ottanut useita asioita liian itsestään selvyytenä. Mutta toisaalta pelottaa äärettömästi, että jos päättäisimmekin yrittää uudelleen, niin mitä jos päädymmekin jonkin ajan kuluttua samaan ratkaisuun? Nämä päivät ovat olleet minulle todella rankkoja, ja nyt tuntuu sietämättömältä ajatukselta, että tämän kokisin uudestaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi ajatukses on niin tuttuja !!!! :D mutta muista se, että maailma on miehiä pullollaan. Ratkaisu voi olla tietysti vääräkin, mutta löydät varmasti ihmisen jonka kanssa sinulla menee vähintään yhtä hyvin ja ehkä vielä paremmin ja olet tyytyväinen elämääsi. ja onnellinen.
Tuo on aivan normaalia, että tulee tuommoinen reaktio, itse ainakin olen kokenut saman. Vaikka tiesin, että erota piti, meni jonkin aikaa "totutellessa", kun sitä toista ei siinä kaikesta huolimatta ollutkaan. Itkut ja ikävät jne. Mutta itse kuitenkin tiesin tehneeni oikein ja aika teki loput, että anna ajan edes jonkin aikaa kulua. Voihan olla että on teidän oikein palata yhteen, mutta ota aikaa ja etäisyyttä, sitten tiedät mikä on oikein. Kauempaa näkee joskus paremmin kuin läheltä.