Tehkää niin kuin me petetyt miehet, ottakaa avioero siitä pettävästä puolisosta. Sillä ja vain sillä loppuu katkeruus ja paha olo. Kokemuksesta puhun.
Petetyt vaimot huomio!
..................
18445
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Näinhän sen pitäisi mennä, mutta kun lukee tätä palstaa, niin petetyt vaimothan on sitä mieltä että syyllinen on se toinen nainen, ja heidän mies väkisin viety. Elikä eiväthän he voi erota miehestä, kuka ei ole tehnyt mitään, polonen reppana.
Onko sun mielestä kaikkien heti erottava, jos toinen pettää? Luehan nuo kirjoitukset tuosta alapuolelta. Syyn ovat niskaan saaneet ne pettäjät, ei se toinen nainen. Hienoa, että noin paljon rakkautta ja halua yrittää jatkaa elämää yhdessä vielä löytyy. Päässeet katkeruudesta ja ovat varmasti entistä vahvempia ihmisinä. Hatunnosto heille!
Sulle sanosin, että sua vaan harmittaa, kun mies valitsikin vaimonsa. Olisitko itse toiminut vastaavassa tilanteessa samoin kuin julistat? Ero on helpompi ratkaisu kuin todellisen ongelman ratkaisu. Menisitkö ali siitä mistä aita on matalin?
Mua petti mun mieheni. Vain mieheni. Se, millä motiiveilla kakkonen oli mukana, oli hänen oma asiansa. En naista edes koskaan nähnyt, joten en arvaile hänen ajatuksiaan sen kummemmin. Mun mieheni oli luvannut olla uskollinen, ja näin ei käynyt. Uskottomaksi heittäytyi. Mutta yhdessä yhä ollaan, ja ihan hyvässä rakkausliitossa. Mun paha olo loppui työstämällä pettämistä yksin, terapeutin ja miehen kanssa, enkä katkeroitunut. Kyllä pettämisestä voi selvitä ilman katkeruutta. Kaikki muu on käytävä vain läpi; pettymys, häpeä, kipu, sattuminen, nöyryytys, riittämättömyys. Mutta kun ne käy rohkeasti ja rehellisesti läpi, niin niistä pääsee kyllä yli. Muitakin vaihtoehtoja lähtemiselle siis on, tosin ne ovat työläitä ja vaativat kanttia ja rohkeutta.Ja isoa määrää rakkautta ja tahtoa. Molemmilta. Itsensä ja oman pettymyksensä aito kohtaaminen tekee kipeää.Sekä pettäjältä että petetyltä. Joten poloinen reppana en koe olevani. Mutta jos joku haluaa niin ajatella, on toki oikeus tehdä niin. Minä kuitenkin tiedän missä menen. Muut luulevat ja kuvittelevat.
Kiitos rohkaisevasta kirjoituksesta. On meitä muitakin, jotka ovat tehneet saman ratkaisun kun sinä. Koville se ottaa ja tekee kipeää, mutta uskon, että joku päivä asiat ovat taas hyvin.
Minullekin on selvää, että juuri mieheni petti minua. Tosin omassa tapauksessani kakkosnainen oli ystäväni ja koen hänen pettäneen ystävyytemme. Varsinkin kun hän kiinnijäämisen jälkeen lähetteli ilkeitä viestejä. Olisi ollut helpompaa jos kakkonen olisi ollut joku tuntematon, vähemmän satuttavaa.
Hienoa, mutta sulla varmaan menikin noin siksi, että tunnustit KUKA sua on pettänyt. Et etsinyt vikaa ulkopuolisista. Uskotko todella, että olisit tuossa pisteessä missä nyt olet -ilman katkeruutta, jos olisit syyttänyt, vihannut ja huoritellut vain sitä toista naista? Myös tietysti puolisosta on aina paljon kiinni. Miehesi ilmeisesti ei petä enää, joten sinun tarvitsi antaa hänelle anteeksi "vain" yhdesti. Uskotko että olisit kyennyt siihen aina uudestaan ja uudestaan? Totta kuitenkin on, että kaikki tapaukset ovat omanlaisiaan ja ei voi, eikä pidä yleistää. Tällä palstalla sitä tapahtuu tosin liikaa.
Olet kyllä naurettava, vielä ystäväsi kanssa, hei haloo, missä on kunniasi? Eikö löydy muualta munaa? MIehesi jatkaa samaa peliä piakoin, usko pois.
Kunniani on siinä, että en luovu parisuhteesta ja rakentamastani elämästä ennenkuin asiat on läpikäyty ja selvitetty. Lopputuloksena oli se, että haluamme molemmat jatkaa yhdessä. Oltaisiin voitu yhtä hyvin päätyä eroonkin, mutta joka tapauksessa asiat on selvitetty.
Alussa nyt tunteet mylläsivät edes takaisin. Siinä ajattelin ihan varmasti, että kakkonen on paska, lunttu ja kaikkea muuta rakentavaa. Tunnemylläkässä järki katoaa. Kuten kuuluukin. Muuten sitä jatkaisi kuin ennenkin, asioiden on ensin mentävä aivan sekaisin, ennen kuin siitä kasasta pystyy alkaa kokoamaan haluamaansa uutta elämää. Varmaan aika moni vaimo/kakkonen kirjoittelee tänne juuri siinä myllerrysvaiheessa.
Minua auttoi alusta lähtien terapeutti, joka auttoi kohdistamaan ajatukseni sinnikkäästi ja määrätietoisesti itseeni ja puolisooni. Ja se helpotti oloa tosi paljon, kun tajusi ja hyväksyi, että tapahtunut on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa tai vaihtaa toiseksi. Selityksiä on maailma pullollaan, mutta ei todellisuus siitä muuksi muutu. Katse suuntautui sen jälkeen isosti tulevaisuuteen ja eteenpäin ja selviämisestä muodostui positiivinen tavoite. Vähän kuin laihdutus. Nyt läski, ensi kesänä tyytyväinen omaan kroppaansa....ja siihen ajatukseen takertuminen, että miksi läskit ovat kasaantuneet, ei laihduta ketään. Todellisuus ja väärät elämäntapavalinnat täytyy todeta ja ottaa opiksi. Läskit roikkuvat vyötäröllä ja pois niistä pääsee vain tekemällä työtä. (En siis laihduta juuri nyt, mutta sitäkin tehnyt;)) Katkeruus on kuin laihaksi haluava, joka ei tee sitä työtä, jota laihtuakseen tarvitsee. Tykkään metaforista...sori.
Eli selviävimen ja parisuhteen ja itsensä rakentaminen on vaikea ja haastava polku. Ja ymmärrän hyvin, että sen kävely on vain joillekin liikaa. Mutta onneksi on niitäkin, jotka siihen pystyvät. Tiedän, että en suinkaan ole ainoa.
Tärkeintä on omien tunteidensa kohtaaminen. Se oli välillä ihan hysteerisen vaikeaa ja kipeää. Varsinkin se tunne, että minä en sitten tietyssä vaiheessa elämäämme riittänytkään miehelleni. Se oli ehkä kamalinta. Mutta sen hyväksyminen ja siitä ylipääsy vapautti isosti. Tajusin myös, että siinä hetkessä jolloin sen ajatuksen hyväksyin, minä riitin kaikkine puutteineni ja ja jopa vaihtoehdon jälkeen. Ja lopulta vain hetkellä tässä ja nyt on merkitystä.
Myös kakkosten on varmaan hyvin vaikea myöntää ja kestää se, että se, mitä on ja tarjoaa, ei sitten riitäkään. Että mies ei jätäkään vaimoaa. Ymmärrän hyvin, miten se tekee kipeää, ja miten helppo on haukkua vaimoa pakottavaksi roikkujaksi ja miestä munattomaksi. Se, että ei riitäkään, tekee pirun kipeää. Oman riittämättömyyden kohtaaminen/pakeneminen on varmaan tällä palstalla monissa ikävissä kirjoituksissa taustalla. Se taas on aika inhimillistä. Eli suhteellisen samassa vaneessä soutavat niin ykköset ja kakkoset. Mutta eivät ne pettäjätkään pääse helpolla.
Lisään vielä. En minä voi mistää tietää, että mieheni ei koskaan ikinä rakastuisi niin isosti toiseen, että haluaisi lopettaa liittomme. Tai minä. Meillä on vain tämä hetki. Mutta sen tiedän, että minä en tule koskaan pettämään. Ja uskon ja luotan, että mieheni ajattelee samalla tavalla. Pettämisen voi taas päättää. Ja siihen päätökseen suhtautuu myllytyksen läpikäyneenä aivan eri tavoin kuin ennen sitä. Ennen se oli vain "en petä hokema" ilman ymmärrystä siitä, mitä se merkitsee. Samaa on mieheni useasti sanonut. Että ei osannut edes kuvitella, miten iso ja rikkova tapahtuma sellainen "viaton juttu" voisi olla. Eli anteeksi annan kerran, toinen kerta ei olisi "virhe". Se olisi tietoista pahan tekemistä minua kohtaan. Samoin minun osaltani miestäni kohtaan.
Sen uskon, että monelle pettäjällä on tullut yllätyksenä se, että miten pahasti pettäminen petettyyn koskee ja se että miten pitkäaikaiset vaikutukset pettämisellä on. Näin on myös oman mieheni kohdalla. Ja jos hän tämän kaiken jälkeen vielä pettäisi uudelleen, niin se olisi juuri kuten sattuvasti sanot pahan tekemistä minua kohtaan. Tälläistä tietoista pahan tekemistä en enää antaisi anteeksi.
Vau! Tämä on lienee älykkäintä tekstiä ikinä tällä palstalla! Kaikki vaimot ja kakkoset voisivat pyrkiä samaan... Ja todellakin -yhden kerran voi antaa anteeksi, mutta jos pettäminen vielä jatkuu, se kertoo pelkästään pettäjän julmuudesta ja piittaamattomuudesta -ei ole tahatonta enää.
No tää mun ukkomies oli jo toisessa suhteessa avioliiton aikana, ja useita syrjähyppyjä, mutta vaimo vain jatkaa liittoa, eli on näitä ihmeellisiä naisia tarpeeksi. Ja kyse ei todella ole vahvuudesta. Sinä voi itse aina jatella , minä en petä, mutta ajatteleeko miehesi, ihan oikeesti, myös niin
Ensinnäkään se ei ole sinun ukkomies, koska on avioliitossa vaimonsa kanssa. Toisekseen ketään ei voi omistaa, et sinä eikä se vaimo. Mitä ihmeellistä on, jos jatkaa liitossa pettämisestä huolimatta? Sunko mielestä vaimo vain jatkaa, ettei kukaan muu nainen saa tuota miestä? Minusta on hienoa, että asioista puhutaan ja molemmat tekee parhaansa korjatakseen liittonsa.
Eikö "sun ukkomiehellä" ole rohkeutta ja vahvuutta lähteä liitosta, jos kerta susta tykkää enemmän kuin vaimosta? Ihan oikeesti, ei taida ainakaan sinua rakastaa.
Toista ei voi tosiaankaan omistaa, mutta jos avioon menee, niin silloin pitää olla uskollinen -se luvataan jo vihkivalassa... Ei ole kyse omistamisesta vaan OMASTA HALUSTA olla uskollinen ja rakastaa. Jos jonain päivänä huomaa, ettei siihen kykene, on ainoa oikea teko lähteä itse ennen kuin alkaa pettämään. Näin toimii ihminen, joka on joskus aidosti rakastanut omaa puolisoaan, ja joka arvostaa omaa puolisoaan. Silloin jos on aitoja rakkauden ja arvostuksen tunteita ollut, ei halua loukata omaa miestään tai vaimoaan tuolla tavalla. Eivät nämä pettäjät jotka liitoissaan pysyvät, rakasta niitä kakkosiaan, mutta eivätpä rakasta sen kummemmin puolisoitaankaan. Liitoissaan nämä petturit kuitenkin pysyvät siksi, että ovat mukavuudenhaluisia. Onhan se niin helppoa, kun ei tarvi alkaa sitä omille leppoisille urilleen muotoutunutta elämäänsä muuttamaan. Ei ole kyse rakkaudesta, ja halusta olla ja elää puolisonsa kanssa, kyse on vain mukavuudenhalusta. Talosta, tavaroista ylipäänsä helposta elämästä... Jopa liian helposta, sillä onhan se heidän kannaltaan aivan mahtavaa, että saavat elää kuin siat pellossa, ja paneskella ympäriinsä ja tietävät ettei siitä mitään seuraamuksia ole sillä puoliso ei potkaise pihalle. Jos olisi pelkona menettää se elämä, ja tietäisivät, että vaimo oikeasti raivostuu pettämisestä sille omalle miehelle -ei toiselle naiselle, niin ehkäpä ne housut pysyisivät paremmin jalassa. Te vaimot olette oikeastaan itse osittain opettaneet nämä ukkonne liian hyvälle. Julmaa sanoa noin, mutta niin se vain on. Pistäkää heidät oikeasti vastaamaan tekosistaan, niin ehkä se pettäminenkin loppuu, tai ainakin vähenee. Eikä se avioero ole ollenkaan paha vaihtoehto, sillä monien vaimojen kirjoituksista uhkuu sellainen katkeruus ja viha, että kyllä kai se on tuhoavaa teille itsellenne. Kannattaako jonkun täysin itsekeskeisen miehen takia tuhota oma itsensä? Kyllä yhden kerran voi antaa anteeksi, mutta jos pettäminen vain jatkuu ja jatkuu siitä huolimatta, että mies tietää kuinka satuttaa vaimoaan, on se merkki siitä ettei mies vaimoaan aidosti rakasta. Silloin kun rakastaa, ei satuta tieten tahtoen.
Minä voin tietää varmasti vain sen mitä minä ajattelen. Luottamusta tarvitaan avuksi juuri siinä, että toisen ihmisen päähän ei pääse. Eli ihan oikeesti, en tiedä, en ole varma. Mutta luotan siihen. Sillä ilman sitä luottamusta meillä ei olisi mitään mieltä jatkaa. En usko, että kukaan pysyy kontrolloituna, kaikista vähiten rakkaus. Elän päivnä ja tämän hetken kerrallanani, ja luotan kunnes toisin käy.
Pettäminen käy juuri siihen luottamukseen, ja sen uudelleenrakentaminen on viheliäistä. Vasta kun oikeasti ymmärtää, että toista ei voi tai saa omistaa, sitä ei edes halua. Minä haluan ainoastaan sen, että minun kanssani ollaan vapaasta tahdosta, rakkaudesta ja halusta jakaa elämä minun kanssani. Jos minun mieheni tahtoo toisin, sitten hän tekee niin. Luotan kuitenkin siihen, että hän kertoo sen, sillä hän tietää, miten pahaa jälkeä pettäminen saa aikaiseksi. Ei ainostaan minulle, hänelle, meille vaan myös lapsille. Pettäminen horjuttaa koko perheen olemista ja elämää, syö voimavaroja ja energiaa myös lapsien hyvästä arjesta. Sivullisia uhreja siis tulee.
Tiedän, että osa ihmisistä ei koskaan kohtaa vastuutaan. Tiedän, että osa ihmisistä pettää uudestaan ja uudestaan. He ovat mielestäni pahoja ihmisiä. Itsekkäitä paskiaisia, joilta puuttuu eväät aidosti rakastaa. En koskaan pystyisi elämään ihmisen kanssa, joka ei kanna vastuuta teoistaan ja virheistään. Viime kädessä jokainen kuitenkin päättää ja valitsee omista tekemisistään. Kukaan, eli ei siis yksikään vaimo, kakkonen tai terapeutti pysty muuttamaan toista tai lopettamaan toisen vahingollisa tekoja. Sama kuin alkoholistit. Vasta kun oma motivaatio on kunnossa juomisen lopettamiseksi, se onnistuu. Sitä ennen tuhotaan vaikka perhe ja lasten elämä. Sellaista se on.
Hienoa, että sinä ed tiedät ja ymmärrät meidät vaimot yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi, jossa ei ole yksilöitä tai erilaisuutta. Olemme massa, jonka tyhmyys tiivistyy vain päivä päivältä. Meistä tavallisista naisista tulee avioliittoon mentyämme kolmas sukupuoli, vaimot, ja me muutumme ja noudatamme aivan eri lakeja ja toimintatapoja kuin oikeat naiset. Meistä tulee parisuhteen myötä henkisen burhan alle kääriytyneitä luusereita, joiden äly ja tietämys jätetään eteiseen kenkien kanssa samaan kaappiin.
Upeaa, että valaisit minua minun ahdigostani ja katastrofaalisesta elämästäni. Suuri kiitos sinulle, kaiken tietäjä.
Niin koin itse vuosia pettämistä lasteni isän taholta. Tosissaan yritimme korjata liittoa myöskin terapeutin avulla ja keskustelemalla, kuitenkin sama jatkui ja jatkuisi edelleenkin jos en olisi lopulta ymmärtänyt sen ettei toiset muutu. Haluni muuttumiseen oli alkuun vahva ja kait se mieskin sitä tosissaan yritti. Kuitenkin uskon niin, että ihminen joka on kerran rajan ylittänyt kokenut sitä kautta elämäänsä saaneen jotakin ihmeellistä ei pysty lopulta siitä tunteesta kuitenkaan olemaan erossa vaikka sillä kuinka loukkaisi ja satuttaisi lähimpiään. Jos joskus joudun vielä saman kokemaan uudelleen vaikka nykyiseltä mieheltäni en uskoisi pyyteettömästi toisen muuttuvan. Enkä usko kokemukseni olevan ainutkertainen sillä olen käynyt ryhmässä jossa on paljon saman kokeneita jotka ovat myöskin yrittäneet uskoa ja luottaan pettäjään joka kuitenkin lopulta on osoittautunut petolliseksi ihmiseksi, näin se vain useimmiten on. jotkut kuitenkin siitä huolimatta jatkavat kliittoaan ja se heille suotakoon, itse en itseäni sellaisesssa suhteessa loppuun jaksaisi enää ajaa ja todellakin niin kuin joku tuolla kirjoitti se on hyvinkin raskasta, mutta harvemmin sen arvoista kuitenkaan.
Minäkin puhun kokemuksesta. MIeheni jota petin, itki ja parkui perääni vuosia ja kerjäsi takaisin. Enpä ottanut.