Joo, en tiedä kuuluuko tämä suhteen lopettaminen kategoriaan...eli olen ollut naimisissa 11v. Mikä on noin kolmasosa koko elämästäni. Suhteessa on ollut ylä ja alamäkiä, pettämisiä molemmin puolin, riitoja ja sopimisia, lupauksia uudesta alusta.
Kaikki tuntui olevan kunnossa vaimon 30v päivään asti. Silloin iski kriisi...öitä kadoksissa, kuitenkin ennen klo 5 yöllä kotona. Aikaa enemmän ystävien kuin minun kanssa, en kuitenkaan usko(tai halua uskoa) pettämiseen tms. tänä aikana.Seuraavaksi alkoi yleinen tyytymättömyys, keskityin kuitenkin opiskeluuni ja ajattelin vaimon tarvitsevan (sitä kuuluisaa) liikkumatilaa. No tilanne ei parantunut, sain hepulin ja mustasukkaisuus kohtauksen...asiasta puhuttiin, sovittiin ja taas yritettiin. Kunnes, sain tekstiviestin: tulen aamulla, olen ajelemassa, silloin kilahti. Vaimo tuli noin viiden aikaan kapusi viereeni ja sai päälleen lastin paskaa, noin kuvainnollisesti...
Asia jälleen sovittiin (oli todellakin ajelemassa), mutta huomasin tapahtuman jälkeisenä parinapäivänä mielestäni omituista käytöstä, kyselin asiasta: ei ole hätää, ei ole vain mitään puhuttavaa. Tätä jatkui paripvää sitten suutuspäissäni kysyin, että jospa ne eropaperit...virhe arvio.(ainakin nyt tuntuu siltä)
Lopputuloksena on 4-lapsen tuleva YH-isi, yritin kyllä selittää olleeni vihainen, yritin kaikkea mitä nyt ihminen yrittää, kun taivaalta sataa sontaa.
Ei vaikutusta, ei pysty syömään, ei nukkumaan(kuten viestin kellonajastakin huomaa). Pelottaa aivan pirusti, miten pärjään muksujen kanssa yksin. Vaimo nukkuu sohvalla, kunnes saa oman kämpän, sekin ahdistaa. No käytännön asiat on onneksi saatu sovittua, vanhemmille lapsille tosin kai pitäisi kertoa, ehkä sitten kun vaimo muuttaa.
saa kommentoida tai vittuilla jos siltä tuntuu, ihan sama. Kunhan nyt pysyisi vaan itsellä pääkasassa...kauankohan näistä kestää yleensä toipua...kuukausia vai vuosia?
Kaikki tuntui olevan kunnossa vaimon 30v päivään asti. Silloin iski kriisi...öitä kadoksissa, kuitenkin ennen klo 5 yöllä kotona. Aikaa enemmän ystävien kuin minun kanssa, en kuitenkaan usko(tai halua uskoa) pettämiseen tms. tänä aikana.Seuraavaksi alkoi yleinen tyytymättömyys, keskityin kuitenkin opiskeluuni ja ajattelin vaimon tarvitsevan (sitä kuuluisaa) liikkumatilaa. No tilanne ei parantunut, sain hepulin ja mustasukkaisuus kohtauksen...asiasta puhuttiin, sovittiin ja taas yritettiin. Kunnes, sain tekstiviestin: tulen aamulla, olen ajelemassa, silloin kilahti. Vaimo tuli noin viiden aikaan kapusi viereeni ja sai päälleen lastin paskaa, noin kuvainnollisesti...
Asia jälleen sovittiin (oli todellakin ajelemassa), mutta huomasin tapahtuman jälkeisenä parinapäivänä mielestäni omituista käytöstä, kyselin asiasta: ei ole hätää, ei ole vain mitään puhuttavaa. Tätä jatkui paripvää sitten suutuspäissäni kysyin, että jospa ne eropaperit...virhe arvio.(ainakin nyt tuntuu siltä)
Lopputuloksena on 4-lapsen tuleva YH-isi, yritin kyllä selittää olleeni vihainen, yritin kaikkea mitä nyt ihminen yrittää, kun taivaalta sataa sontaa.
Ei vaikutusta, ei pysty syömään, ei nukkumaan(kuten viestin kellonajastakin huomaa). Pelottaa aivan pirusti, miten pärjään muksujen kanssa yksin. Vaimo nukkuu sohvalla, kunnes saa oman kämpän, sekin ahdistaa. No käytännön asiat on onneksi saatu sovittua, vanhemmille lapsille tosin kai pitäisi kertoa, ehkä sitten kun vaimo muuttaa.
saa kommentoida tai vittuilla jos siltä tuntuu, ihan sama. Kunhan nyt pysyisi vaan itsellä pääkasassa...kauankohan näistä kestää yleensä toipua...kuukausia vai vuosia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
On tainnut suhde olla aika myrskyisä aikaisemminkin, mä en tuollaista jaksais joten siinä mielessä taidat tehdä aivan oikean ratkaisun. Ei kenenkään tarvi kestää moista suhdetta... Tuskin sun tarvii miettiä että miten selviät lasten hoidosta. Mikset selviäisi? Ja mitä taas vitutukseen yms. tulee niin muista, että jokainen päivä tästä eteenpäin on kuitenkin hieman parempi, kyllä sä vielä nukut jonain yönä ;-)
Sattuu sydämestä kun lukee näistä paskamaisista suhde sotkuista. Mä tiedän kuinka paljon ottaa päähän lukee tämmönen perinteinen fraasi kun " aika parantaa", mutta mä alan itekkin uskoa tohon. Mä en tiedä kauanko se tuska jatkuu, kuinka voi selvitä parhaiten, mutta sen tiedän että älä rankaise itsees sillä että yrität peittää pahan olon, niin kauan anna kyynelien tulla kun ne on tullakseen, joku kaunis päivä niitä ei ehkä enää tulekkaan. Itse en nukkunut, syönyt, tai tehnyt juuri mitään, mutta kumma juttu, hengissä sitä ollaan. Pura sydäntäs ystäville, kyllä puhuminen on se joka auttaa. Ja sullahan on ihanat lapset, ne varmasti auttavat tuskan keskellä, on muutakin ajateltavaa kun huolet. Kyllä sä pärjäät, alhaalta ei ole tie muuta kuin ylöspäin, vai mitä? Jos mäkin nousin, niin varmasti säkin pärjäät! Koitahan jaksaa.
Oli ehkä palvelus naisellesi, että mainitsit eropapereista. Ehkä hänestä ei ollut siihen, mutta odotti että menetät malttisi ja teet sen hänen puolestaan.
Minä uskon että olet loppujen lopuksi itsekin kuitenkin tyytyväinen eroon. Nyt tuntuu pahalle, mutta yritä kääntää asia voitoksi.
Sinä ansaitset parempaa kohtelua. Ei kuulu ns. "normaaliin" liittoon, että vaimo on öitä "ajelemassa?" :(
Sinä selviät, äläkä missään tapauksessa tämän yhden naisen takia menetä luottamustasi muihin naisiin. Ehkä et heti katsele uutta, mutta ehkä jonain päivänä. Ja uskon, että se päivä jolloin löydät vielä sen oikean, on elämäsi parhaita päiviä.
Ajattele, että meillä on lyhyt elämä elettävänä, miksi tyytyä huonoon liittoon. Olet siis tehnyt aivan oikein itsellesi ja myös lapsillesi.
Ja vielä. On aivan eri asia olla yh-isä, kuin yh-äiti. Miehessä yksinhuoltajuus katsotaan lähes poikkeuksetta pulssana ja sympatiaa tulet varmasti saamaan osaksesi.
Nauti lapsistasi. Ja jos arjen pyörittäminen käy yksin liian raskaaksi, niin pidä silmät auki. Maailma on naisia täynnä.
Sylillinen sympatiaa ja voimia sinulle ;)
Kuinka voit naisena edes antaa moisen ohjeen miehelle: Jos arki tuntuu liian raskaalta, silmät auki, maailma on naisia täynnä. Haloo!!!
Haluaisitko olla itse jollekin miehelle vain arjen vaikeuksien/raskauden parannuskeino. Et varmaan, kuten ei moni muukaan nainen. Siihen tarkoitukseen löytyy varmasti ihan oikeaa apuakin ilman, että sitä varten on lähdettävä ns. naisenhakuun. Arjenrutiinien helpottaminen ei ole parisuhteeseen hakeutumisen tai edes sen harkitsemiseen riittävä peruste. Eikö sellaiseen ajatus pidä lähteä ihan sydämen tarpeesta. Siivoojia, kodinhoitajia, lastenhoitajia ja taloudellista tukea voi järjestää kyllä ihan ilman parisuhdeteatteriakin. Esimerkiksi halutessaan voi sosiaalitoimiston kautta järjestyä vaikka tukiperhe, jonka avulla yksinhuoltajalla on mahdollista saada pieniä hengähdystaukoja, jos esimerkiksi toinen vanhempi ei pidä lapsia.
Kannattaa varmaan olla jonkinlaisessa yhteydessä paikallliseen yksinhuoltajien järjestöön. Sellainen on aika monella paikkakunnalla nykypäivinä. Niistä saa monenlaista hyvää tietoa eroon, eroprosessin henkiseen puoleen, jaksamiseen ja yleensäkin yksinhuoltajuuteen liittyvissä asioissa. Samalla on mahdollista saada myös vertaistukea samassa tilanteessa olevilta. Yleensä sosiaalivirastossa, neuvoloissa, terveyskeskuksissa ja jopa päiväkodeissakin ollaan tietoisia onko yksinhuoltajilla yhdistystoimintaa omalla paikkakunnallasi. Paikallinen lastenvalvoja ainakin tietää asian.
Joten ei muuta kuin lykkyä tykö. Tulevaisuus on aina tulevaisuutta, eikä sitä kukaan etukäteen tiedä. Siksi sitä on turha etukäteen murehtia. Nauti tänä päivänä tämän päivän iloista ja sure huomisen suruja vasta huomenna jos niitä silloin oikeesti on olemassa. Ero ja yksinhuoltajuus ei ole maailmanloppu. Se on vaan yksi virstanpylväs elon tiellä. Matka jatkuu ja sinä sen mukana hymyillen aina kun siihen mahdollista. Sillä tavalla ajatellen huomaa auringon paisteen risukasassakin useammin.
hankkii itselleen naisen pyörittämään sitä arkea?
Minusta nainen sinäänsä voi olla se elämän ilo, jonka avulla jaksaa itse pyörittää sitä arkeakin.
Itse ainakin kokisin vain miehen olemassa olon jo sinäänsä olevan tuki, vaikka emme asuisi yhdessä. Apua ja tukea on monenlaista.
"Maailma on naisia täynnä"... tarkoitin, että varmasti löytyy vielä vaimoaan parempikin, en tietenkään sitä, että kenet vaan nappaa.
Itsekin eron kokeneena annan sinulle pari neuvoa:
1. Älä syytä itseäsi tapahtuneesta tai ala jossittelemaan. Älä ajattele, että "jos en olisi sanonut niin, ehkä..." tai syytä itseäsi eroasian esille ottamisesta. Koska toinen siihen niin kevyesti myöntyi, eikä halunnut asiaa paikata, oli hänkin omassa päässään sitä miettinyt uskaltamatta lausua ajatuksiaan julki.
2. Älä mieti tulevaisuutta tai sitä, milloin kipu lakkaa. Se lakkaa jonain päivänä, silloin kun se ei enää ole tarpeellista. Kuten edellinenkin kirjoittaja sanoi; varmaa on, että jonain päivänä ei enää tunnu pahalta ja pystyt nukkumaan rauhallisin mielin. Juuri nyt keskity tähän hetkeen, jokapäiväisiin asioihin, rutiineihin, jaksamiseen. Älä vaadi itseltäsi liikoja. Ihmisestä riippuu, kuinka kauan eron työstäminen kestää...Pahin on ohi ehkä kuukausissa (riippuen eron dramaattisuudesta), asian lopulliseen työstämiseen menee vuosia.
3. Muista lapsiasi ja yritä jaksaa pahimman yli edes heidän vuokseen. Lapsille kannattaa kertoa heti kun tilanne ja asiat ovat selvillä ja mieluusti vaimon kanssa yhdessä. Selittäkää rauhallisesti ja kertokaa, että teidän tunteenne lapsia kohtaan eivät ole muuttuneet. Selittäkää myös käytännön elämään tulevat muutokset lempeästi ja päättääväisesti. Tottakai ero sattuu lapsiinkin, mutta kun he huomaavat käytännössä että isä ja äiti ovat olemassa edelleenkin eron jälkeen, kipu väistyy.
Sinä selviät. Sekunti, minuutti, tunti ja päivä kerrallaan. Keskity vain olennaiseen, unohda muu. Yritä syödä edes vähän ja nukkua vaikkapa mietojen nukahtamislääkkeiden avulla. Jos menee liian vaikeaksi, älä epäröi kääntyä esim. työterveyslääkärin puoleen. Voimia sinulle!*halaa*
Minua helpottivat sanasi, kiitos. Minunkin sydämmeni itkee verta. Haluaisin niin korjata kaikki virheeni jotka olen tehnyt, tuntuu niin pahalta. Tekisi mieli juosta pois....jonnekkin syvälle metsään, jäädä sinne, nukkua.
Välillä epätoivo valtaa mielen, välillä saan vahvuus kohtauksen, sitten mietin mikä syy on elää. Itseäni helpottaa kun saan puhua, puhua, puhua, saa syyttää itseään niin paljon kuin haluaa, sitten syyttää miestä, ja sitten tuntuu taas tyhjältä. Tänä päivänä minulla on parempi päivä, kiitos kauhean työmäärän mutta en tiedä mikä oloni on kun lähden kotiin. Syytän kaikesta itseäni, ehkä ei pitäisi sillä erossa on aina kaksi osapuolta. En tiedä huomisesta mutta sunnuntaina ajattelin että selvisin tämänkin päivän ja nyt elän jo keskiviikkoa....pieni hetki kerrallaan. Olen ajatellut että elämä on kuin kirja, se on kirjoitettu, ja kun se on luettu se suljetaan. Sitä ei voi itse päättää mitä siinä tapahtuu ja milloin se suljetaan sillä sinä olet se lukija...ja luet sen loppuun.
Mielestäni ensin pitää saada rutiinit ja oma elämä jonkinlaiseen kuntoon, sitten miettiä uutta suhdetta, ei ole kovin fiksua sekoittaa muutenkin hämillään olevia lapsia lisää.
Toisaalta...jos joku kuuntelisi, auttaisi pahimman yli ehkä. Tai pahentaisi asioita entisestään. Paha tilanne pää tuntuu tyhjältä, ajatus kiertää kehää mieli sortu siihen kirottuun jossitteluun. No käyn kuitenkin huomenna hakemassa jotain nukahtamiseen. Tämä välitila eli edelleen pakosta yhdessä asuminen on pahasta.
Toisaalta sain puhuttua itselleni tänään (luultavasti)oppisopimuspaikan ja pystyn viemään opinnot loppuun, tämä on mielestäni tärkeää on jotain muutakin ajateltavaa. Illat kun lapset nukkumassa ovat vaikeita, no tilanne ei kuitenkaan tunnu enää niin totaaliselta katastrofilta.
Juuri nyt on vaikeaa, mutta luota itseesi, aivan varmasti selviät!
Itse olen eronnut puolitoistavuotta sitten ja olen viiden pojan yksinhuoltaja, jouduimme muuttamaan paikkakuntaa ja opiskelen - ja silti juuri nyt elämä tuntuu - vihdoin ja viimein - oikein hyvältä (erosimme, kun mieheni eli "kahden perheen elämää" toista vuotta).
Rahaa ei paljon ole, mutta niin lapset kuin minä olemme tukevasti uuden paikkakunnan elämässä kiinni, kukaan ei sairastunut/masentunut ym. -
johtuen ehkä siitä että minä olin pyörittänyt kaikkea mukaanlukien ulkotyöt/autot/viralliset
asiat aina ennenkin. Uutta miestä en ole edes
ajatellut vielä, mutta sekin aika tulee varmasti
joskus.
Kaikesta selviää, kun haluaa.
Kun ilta saapuu tulee tuska, yritän katsoa telkkaria tai lukea niin pitkään kuin nukahdan. Toisaalta minua on helpottanut se että muutin äitini luokse eron jälkeen ( olosuhteiden pakosta, koska minun on lähdettävä syksyllä opiskelemaan ulkomaille ja turhaa on vuokrata uutta asuntoa muutamaksi kuukaudeksi )
ja minulla on koko ajan joka pitää minut järjissäni ja estää minua soittamasta hänelle. En pärjäisi yksin, olen niin rikki. Hän potkii minut töihin ja antaa minun illalla itkeä. Hän on itse käynyt läpi erittäin vaikean avioeron isästäni ja toisaalta näen hänessä niin sitkeän selviytyjän että on minunkin selvittävä. Toisaalta kaikilla ei ole samanlaista olkapäätä mihin nojata. Kirjoittele tänne niin paljon kuin haluat, minua on ainakin helpottanut, tuntuu kuin näkymätön side yhdistäisi kaikkia meitä surkeita....
Minulle pahin tuli vasta sitten kun olimme muuttaneet erillemme, mekin asuimme yhdessä hieman aikaa eron jälkeen. Silloin yksinäisyys iski täysillä tajuntaan ja tuli kyyneleet ja tuska, sitä se on vieläkin, mutta tänään iloitsen siitä ettei ole tarvinnut itkeä työpaikan vessassa, tämä on ensimmäinen päivä kun olen kyyneleittä selvinnyt, mutta ilta tulee taas....
Nukuttu yö takana ja pystyin jopa hieman syömään. Nukkuminen tosin onnistui niiden mietojen lääkkeiden avulla, kunhan tuosta nyt vaan ei sitten tule tapaa.
Kävin eilen puhumassa yhden YSTÄVÄN (jos satut lukemaan, sait ylennyksen tuttavasta...) kanssa tästä asiasta. Tilanteeseen se ei tietenkään sinänsä auttanut tai tarjonnut mitään mullistavaa ratkaisua. Tällä hetkellä kuitenkin se ,että pystyy hymyilemään ja huomaa vatsanpohjan pistelyn loppuvan, edes pariksitunniksi, tuntuu hienolta.
lohduttavaa lukea muiden kokemuksia, itse erosin juuri ja kaikki on vaikeeta. niillä rutiineilla pääsee jo pahimman yli ja kyllä mä ainakin uskon että se on aika mikä auttaa. on vaan maltettava odottaa, niin vaikeeta kun se onkin. VOIMIA KAIKILLE!!