Onko todella tarkoitettu

Vaikea sanoa, luulen että on mahdollista, mutta todella harvinaista.
Meillä ois tarkoitus olla yhdessä loppuelämä, mutta takana on vasta 7 vuotta ja onnellisia ollaan. Tulevaisuudesta ei vaan voi tietää, niin paljo elinvuosia pitäis olla jäljellä. Ois kyllä kiva kuulla esim. 40-50 vuotta yhdessä olleilta vastauksia, mutta ne tuskin täällä keskustelupalstoilla liikkuu kirjoittelemassa.

Ei arjen alkaminen parisuhteessa aina väistämättä tarkoita tunteiden viilenemistä, ainakaan omasta mielestäni. On tavattoman surullista, jos näin käy mutta silloin on ongelmat jossain muualla kuin siinä "arjessa".

Mitä onnellisuuteen tulee, niin tuskin sitä pitkässä suhteessa koko ajan aina ja joka päivä on onnellinen, mutta kai se perusonnellisuus (kaikki hyvin, rakkautta riittää jne) on oltava olemassa - miksi sitä muuten toisen kanssa kituuttaa.

Henkinen yhteys ei katoa, jos sen on oikeasti kyennyt toisesta löytämään. Nykypäivänä parisuhde perustetaan muiden asioiden kuin luettelemiesi varaan ja siitä erot johtuu, luulen.

Ei kai kaikki koe olevansa yksiavioisia (jos tätä siis tekstilläsi haet) ja vaihtavat kumppania tai elävät rinnakkaissuhteissa, mutta suurin osa varmaan kokee perus yksi/yksi - asetelman normaaliksi.

Jos taas tarkoitat, että onko saman kumppanin kanssa mahdollista elää elämänsä loppuun asti onnellisena vai tuleeko väistämättä eteen tilanne, että pitää "vaihtaa parempaan" niin se on varmaan ihan tapauskohtaista.........

Kuka sanoo, että pitää väkisin jatkaa?

En tiedä miten on tarkoitettu ja kuka on tarkoittanut, mutta onneksi me itse saamme päättää parisuhteistamme :)

Isovanhempani ovat olleet yhdessä yli viisikymmentä vuotta, ja vaikuttavat kyllä onnellisilta edelleen, toki totuutta en voi tietää. Vanhemmillani yhteistä taivalta on kasassa yli kolmekymmentä vuotta, ja heillä on kyllä ollut kivikkoakin matkan varrella, eivät varmasti ole aina olleet onnellisia juuri siinä hetkessä, mutta kaipa ovat toisiaan rakastaneet kun ovat yhdessä pysyneet myös niinä huonompina hetkinä.

Itse olen ollut puolisoni kanssa 11 vuotta, ja arki on tullut suhteeseen kauan sitten: ihana, turvallinen, vakaa, lämmin ja helppo arki. Joka päivä rakastan miestäni, olen onnellinen suhteestamme, suukotan ja silitän. Joinain päivinä puhutaan enemmän, ja joinain päivinä ollaan enemmän hiljaa. Joskus tehdään yhdessä ja joskus erillään. Tunteet eivät ole viilenneet yhtään mihinkään, vaan miestäni kohtaan tuntemani tunteet ovat lämpimämmät ja vahvemmat kuin mitkään muut tuntemukseni elämäni aikana. Henkinen yhteys on omaa luokkaansa. Mihinkään en luota elämässäni niin kuin meihin. Imelää, kornia, "meidän biisimme" on Metallican Nothing else matters ja se tuntuu ihan yhtä oikealta nyt kuin silloin kauan sitten. Olemme toki muuttuneet, paljonkin - ja sen myötä tulleet lähemmäksi toisiamme. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, MEIDÄN elämämme tilanteet.

Ei ole tarvinnut jatkaa väkisin. Onhan meilläkin riidelty, itketty ja oltu eri mieltä, varsinkin suhteen alkutaipaleella. Ja joskus silloin alussa kun olimme vasta kasvamassa yhteen, olen jopa miettinyt että onko suhteellamme tulevaisuutta, ja tiedän miehenikin epäröineen sitä alkuvuosina - ja pohdinnan päätteeksi olemme tulleet tulokseen, että mitään parempaa emme uskaltaisi elämältäni toivoakaan. En jatkanut väkisin, vaan kevein sydämin ja hyvin varmana. Ja mieheni hymyjen määrästä päätellen ei hänkään suureellisesti kärsi :)

En usko, että väkisin kannattaa aina jatkaa. Mutta en myöskään siihen, että tunteet aina viilenee, henkinen yhteys katoaa tai ihmisten muuttuminen olisi huono asia. Tai että arjessa olisi mitään vikaa!! Sehän riippuu siitä millaiseksi arkensa tekee. Epärealistiset odotukset, empatiakyvyn puute, itsekkyys, lyhytjännitteisyys ja arvoristiriidat koituvat helposti toimivan suhteen kohtaloksi... on huomattavasti järkevämpää opetella ripaus empatiaa kuin yrittää kituuttaa suhteessa väkisin tai vaihtaa kumppania kuin puseroa. Aina se ei riitä, mutta suosittelen kokeilemaan.

Pitkän liiton salaisuus on niin yksinkertainen. Ole oma itsesi alusta saakka, sinun ei tarvitse kenellekään esittää mitään muuta. Kotisi teet omien varojesi mukaan sellaiseksi, että viihdytte siellä. Sinun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa ei ulkonäöstäsi, ei älykkyydestäsi ei niin mistään. Silloin pystyt näkemään kaikissa jotain hyvää ja hyväksyt myös rankkoja aikoja ilman, että heti ollaan eroamassa.
Arvosta puolisoasi ainakin jollakin tapaa, silloin hänkin arvosta sinua ja se seksinkin alue sujuu. Näihin valtaviin orgasmi juttuihin tai muihin pusu pusi juttuihin näillä palastoilla on turha uskoa, ihmiset kirjoittavat paljon puuta ja heinää. Älä lähde nähin vouhkoiluihin mukaan.
40 vuotta on takana, sanoisin hyvää avioliittoa, surut ja murheet ollaan käyty yhdessä läpi, onnen hetket ovat olleet rikkauksia, lasten syntymät, heidän opiskelunsa, vaikeitakin asioita on tullut eteen, joskus emme näe niitä samoin, mutta olemme ymmärtäneet niissäkin antaa oikeuden olla eri mieltä.
Nyt toivoo vain terveyttä itselle ja läheisilleen.
Kyllä elämä kantaa jos ei ole itsekeskeinen pyrkyri. Avoimuus on myös läheisten kanssa hyvä asia. Valheet eivät kauas kanna.

Todella hyvä kysymys! Sitä olen joutunut itsekin miettimään ja pohtimaan monta kertaa oikein Pohjanmaan kautta. Miksi pitäisi? Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Useimmiten kun koko elämän kestävä liitto tarkoittaa paikoilleen jämähtämistä ja kalkkeutumista samoille kulahtaneille urille.

Se, että uskalletaan lähteä huonosta parisuhteesta, perustaa uusi, hakea muunkin laisia ihmissuhteita, elää, mennä, tehdä ... ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki 'sillat poltetaan takana'. Jopa exät voivat pysyä ystävinä, lapset eivät lakkaa olemasta omia lapsia ja rakkaimpia eroperheessäkään ja ero ei tarkoita sitä, että kaikista suhteen tuomista ihmissuhteista pitäisi luopua. Päinvastoin, ne voi kasvattaa aivan uudelle tasolle. Jos pystyy.

Hyvä aloitus.Meikäläisellä kohta 40 vúotta takana avioliittoa.On paljon hyvää ja sitten ei.Se mikä tässä mättää,se vapaus.Haluaisin matkustaa maailmalla,lähteä kotoa silloin kun huvittaa,ei tuntea läheisriippuvuutta.En kaipaa uusia suhteita.

kyllä voi, kun pari vaan oikeasti rakastaa, tekee suhteen eteen työtä ja kunnioittaa toisiaan.
Vaikka se arki tuleekin ja vie ensihuuman pois jää jäljelle rakkaus.
Sanon näin 21 vuoden kokemuksella.

On vaan hyvä että ensihuuma haihtuu. Kuka sitä jaksaisi? Itse ainakin olin onnen huumassani täysin keskittymiskyvytön ja rakastuminen vei kaiken energian. Pitää elämässä olla muutakin.

En usko että oikeaa henkistä yhteyttä voi noin vain kadottaa. Kyllä sen kadottamiseksi täytyy olla tietynlainen asenne.

Uskon että ihmisen on hyvin mahdollista elää yksiavioisesti. Sanoisin että oma aviomieheni on tällainen tapaus, hänellä yksiavioisuus lähtee niin syvältä arvomaailmasta, toiveista ja päämääristä että uskon hänen pysyvän rinnallani hamaan hautaan saakka. Sen vaan tietää... Kun ihminen on todella syvästi päättänyt jotain.

Itse olen epäonnistunut suhteissani, pisimmät ovat kestäneet viitisen vuotta.
Syy siihen on kumppanin valitsemisen väärät kriteerit ja odotukset.
Nyt olen elänyt yksin jo kauan.
Uskon kuitenkin että yhden ihmisen kanssa voi elää kauan jos suvaitsee ja hyväksyy tosiasiat jotka vääjäämättä tulevat eteen.
Parisuhde voi olla myös "sopimusasia", hieman kuin työsuhde, johon pitää antaa molempien oma panoksensa.
Lienee paikallaan myös oppia kestämään niitä vähemmän mukavia aikoja ja muistaa että monesti huonoa jaksoa seuraa hyvä.
Vanhemmiten oppii arvostamaan enemmän sopuisaa kumppanuutta kuin sitä "huumaa".Elämän tasaisuus, mitä nuorempana ajattelee tylsyytenä, on kuitenkin se peruskivi mihin voi turvallisesti nojata.
Jos vielä joskus löydän miehen joka ei juo eikä hakkaa, on samanlaisella huumorilla ja elämänkatsomuksella varustettu kuin minä, olen enemmän kuin tyytyväinen. Edes seksiä en välttämättä suuremmin kaipaa, tärkeintä on sujuva yhteiselo ja parasta huumorintaju, luottamus ja anteeksianto.

Arki tulee kyllä, mutta se ei tarkoita rakastuneisuuden loppumista.

Henkinen yhteys ei katoa, kun sitä vaalii. Ihmiset muuttuvat yhdessä. Ihmiset eivät "kasva erilleen" ihan itsestään.

Avioliitto ei ole liitto, jolla on alkupiste ja loppupiste vaan se on kuin puutarha, jota hoidetaan vähä kerrallaan koko ajan ja saa nauttia kukoistuksesta.

Ylipäätään on kyse siitä, että pidetäänkö yllä romantiikkaa ja osataanko kommunikoida ja pitää huoli siitä, että molempien tärkeimmät emotionaaliset tarpeet tulevat täytetyiksi.

Mä en aina ymmärrä tätä, että miksi se arki on niin hirveä peikko joillekin? Vaikka arki tosiaankin on kaikilla, jotka jotenkin tarvitsevat unta, lämpöä, ruokaa ja vettä elääkseen. Arkea (kaupassakäyntiä, siivousta, töitä, iltasia väsyjä. Sitä että joka päivä se ruoka on hankittava ja syötävä, että seuraavakin päivä nähdään.) se ihmisen elo nyt vaan on. Mutta eihän sen tarvitse olla onnetonta vain koska se elo on arkista. Mitä enemmän sitä arkea eletty, niin päinvastoin tuntuu että se henkinen yhteys lujittuu ja kasvaa. Se ei ole vaan sitä alkuhuumaa ja jännää vaan yhteiselo on ihan oikean elämän makuista. Hellyyttä, keskusteluja jne. on jokatapauksessa, arjesta huolimatta. Ja yleensä ihmiskaaren elämän aikana se elämä tosiaan muuttaa muotoaan. Itse haluan ehdottomasti, että niillä hetkillä minulla on pitkäaikainen kumppanini vierellä, jonka kanssa tunnemme toisemme paremmin kuin muut. Arjen ja yhteisen eletyn elämän myötä oma rakkaus on ainakin muuttunut vakaaksi, hienomuotoisemmaksi. Elämäntilanteet ja arki eivät ole välttämättä tunteiden loppu ja onnettomuuden alku. Tunteet voivat lakata, mutta ne voivat myös syventyä.

Turha sun kitkuuttaa parisuhteessa, jos se on totaalisen onneton etkä rakasta (en tarkoita huumaa vaan rakastamista) kumppaniasi kohtaan. Ei oo pakko jos ei haluu. Ei kannata.

Mutta itse olen kyllä koen, että puolisoni on ehdottomasti se mun turvasatama ja mä hänen kaikkia elämänmuutoksia kohtaan. Ja arkikin on kiva yhdessä jakaa. Luulenpa, että ne arkiset asiat ovat juuri niitä hetkiä, joita kaikkein eniten arvostan.