Tahtoisin tuoda oman näkökulmani sydänsuruihin, joka toivottovasti tuo lohtua.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli mies, jonka kanssa kykenin jakamaan asioita ja keskustelemaan syvällisemmin kuin kenenkään muun kanssa. Rakastin sitä, kuinka hän kuunteli ja ymmärsi minua, kuinka hän lohdutti, kun olin allapäin ja hänen läheisyytensä teki minut onnelliseksi. Suhteessa oli kuitenkin asioita, jotka saivat minut voimaan pahoin: ajoittain epäilin hänen rakkauttaan, koska hänellä ei ollut tapana osoittaa sitä sanallisesti. Hän oli myös valtavan sosiaalinen ja hänellä oli paljon naispuolisia kavereita, joista olin toisinaan mustasukkainen.
Itse toivoin suhteelta kuitenkin paljon. Että se syvenisi, että jossakin vaiheessa muuttaisimme yhteen, että meillä olisi yhteisiä tavoitteita tulevaisuuden suhteen. Miehelle oma ura ja omat unelmat olivat kuitenkin tärkeämpiä, ja hän kannusti myös minua suhteen alkukuukausista asti panostamaan omiin unelmiini. No, onhan minulla toki niitäkin. En vain saanut häntä ymmärtämään, että oma perhe voi myös olla yksi elämän unelmista. Oma rakas aviomies, ehkä lapsia, ehkä oma koti; niitä tavallisia asioita, joista niin moni muukin haaveilee.
Suhde kesti lähes vuoden. Tuli riitoja, olin pettynyt häneen, hänen kärsivällisyytensä päättyi. Hain tavarani hänen luotaan ja erosimme. Sen jälkeen tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan, syvästä surusta vahvaan toivoon ja luottamukseen paremmasta.
Mies sanoi jo aikoja sitten, että toisen ihmisen läheisyys ja jaetut hetket ovat arvo sinänsä; niiden arvo ei riipu suhteen kestosta. Minulle ne kauniit hetket eivät yksin riittäneet. Toivoin elämääni jotakin pysyvää, jotakin kestävää.
Koimme valtavasti asioita yhdessä, koin hänen kanssaan asioita, joita en ilman häntä olisi koskaan ilmeisesti kokenut. Uskon myös kasvaneeni ihmisenä tämän suhteen myötä, vaikka se päättyikin.
Erosta on reilu kuukausi, olen matkalla eheytymiseen. En ole varma, haluanko koskaan ottaa häneen enää yhteyttä. Hän toivoi, että löytäisimme kuitenkin ystävyyden, jossakin vaiheessa.
Olen muutoksen keskellä, elämässäni tapahtuu tällä hetkellä hyvin paljon. Kun uppoudun tekemisiini, en ajattele häntä. Kun pidän taukoa, hän palaa mieleeni. En tiedä vielä, kuinka saavutan rauhan sydämeeni, mutta minulla on jo vahva tunne, että sen saavutan. On nimittäin hetkiä, jolloin tunnen antavani hänelle anteeksi. Ehkä joskus niistä hetkistä tulee pysyviä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli mies, jonka kanssa kykenin jakamaan asioita ja keskustelemaan syvällisemmin kuin kenenkään muun kanssa. Rakastin sitä, kuinka hän kuunteli ja ymmärsi minua, kuinka hän lohdutti, kun olin allapäin ja hänen läheisyytensä teki minut onnelliseksi. Suhteessa oli kuitenkin asioita, jotka saivat minut voimaan pahoin: ajoittain epäilin hänen rakkauttaan, koska hänellä ei ollut tapana osoittaa sitä sanallisesti. Hän oli myös valtavan sosiaalinen ja hänellä oli paljon naispuolisia kavereita, joista olin toisinaan mustasukkainen.
Itse toivoin suhteelta kuitenkin paljon. Että se syvenisi, että jossakin vaiheessa muuttaisimme yhteen, että meillä olisi yhteisiä tavoitteita tulevaisuuden suhteen. Miehelle oma ura ja omat unelmat olivat kuitenkin tärkeämpiä, ja hän kannusti myös minua suhteen alkukuukausista asti panostamaan omiin unelmiini. No, onhan minulla toki niitäkin. En vain saanut häntä ymmärtämään, että oma perhe voi myös olla yksi elämän unelmista. Oma rakas aviomies, ehkä lapsia, ehkä oma koti; niitä tavallisia asioita, joista niin moni muukin haaveilee.
Suhde kesti lähes vuoden. Tuli riitoja, olin pettynyt häneen, hänen kärsivällisyytensä päättyi. Hain tavarani hänen luotaan ja erosimme. Sen jälkeen tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan, syvästä surusta vahvaan toivoon ja luottamukseen paremmasta.
Mies sanoi jo aikoja sitten, että toisen ihmisen läheisyys ja jaetut hetket ovat arvo sinänsä; niiden arvo ei riipu suhteen kestosta. Minulle ne kauniit hetket eivät yksin riittäneet. Toivoin elämääni jotakin pysyvää, jotakin kestävää.
Koimme valtavasti asioita yhdessä, koin hänen kanssaan asioita, joita en ilman häntä olisi koskaan ilmeisesti kokenut. Uskon myös kasvaneeni ihmisenä tämän suhteen myötä, vaikka se päättyikin.
Erosta on reilu kuukausi, olen matkalla eheytymiseen. En ole varma, haluanko koskaan ottaa häneen enää yhteyttä. Hän toivoi, että löytäisimme kuitenkin ystävyyden, jossakin vaiheessa.
Olen muutoksen keskellä, elämässäni tapahtuu tällä hetkellä hyvin paljon. Kun uppoudun tekemisiini, en ajattele häntä. Kun pidän taukoa, hän palaa mieleeni. En tiedä vielä, kuinka saavutan rauhan sydämeeni, mutta minulla on jo vahva tunne, että sen saavutan. On nimittäin hetkiä, jolloin tunnen antavani hänelle anteeksi. Ehkä joskus niistä hetkistä tulee pysyviä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuli vielä mieleeni sanoa tämä: Jokainen meistä on alkujaan kokonainen ihminen. Kukaan toinen ei tee meistä kokonaista. Onnellisuus asuu myös meissä itsessämme, se on vain löydettävä. Parhaimmassa tapauksessa onnelliset kohtaa...