Alkaa vittamaan, ainainen riitely! Itse olen sellaista sorttia, joka ei tosiaan halua riidellä tai muuten kinastella asioista. Tottakai asioista pitää puhuu niinku ne on, mutta eikö milään oikeesti pysty keskustelemaan normaalisti, ilman että molemmilla on pahamieli tappelun jälkeen!?
Voin sanoa että itse en ole aloittanut riitelyä varmaan kun muutaman kerran, aiheesta. Tietty onhan asianiinki että olen antanut toiselle aihetta kiivastua ja sitä kautta aiheen riitelyyn.
Mutta eikö asioista voi keskustella, niin kuin "aikuiset" ilman järjetöntä vittuilua ja riitelyä joka asiasta. Siis ihan turhatkin asiat saa riitelyn aikaan.
Toki se on yksi keino saada asiat perille asti, mutta jossain on vikaa jos pitää vaan tapella. Pitääkö naiselle sitten olla mies joka huutaa ja mesoo ja riitelee? Tuntuu sille että pitää olla!! Huh... Ei kai tässä mitään lapsia enää pitäisi olla...
Tappelut on perseestä!!
Mies!
Voin sanoa että itse en ole aloittanut riitelyä varmaan kun muutaman kerran, aiheesta. Tietty onhan asianiinki että olen antanut toiselle aihetta kiivastua ja sitä kautta aiheen riitelyyn.
Mutta eikö asioista voi keskustella, niin kuin "aikuiset" ilman järjetöntä vittuilua ja riitelyä joka asiasta. Siis ihan turhatkin asiat saa riitelyn aikaan.
Toki se on yksi keino saada asiat perille asti, mutta jossain on vikaa jos pitää vaan tapella. Pitääkö naiselle sitten olla mies joka huutaa ja mesoo ja riitelee? Tuntuu sille että pitää olla!! Huh... Ei kai tässä mitään lapsia enää pitäisi olla...
Tappelut on perseestä!!
Mies!
Vastaukset 6
Vanhimmat
..Eihän kukaan tosiaan ikinä yksin tappele:)
Tosi paha homma jos pitää karjua naamat punaisena ja sitä känää tuppaa tulemaan ihan turhanpäiväisistä jutuista aina...kuten usein tulee itselläkin läheisten ihmisten kanssa.
Miten voisi oppia riitelemään rakentavasti? Onkohan se edes mahdollista? Kai sitä joutuu vaan enempi tutkimaan itseään ja ajatustapojaan että edes joskus malttaisi kuunnella toista ennenkuin rupeaa rähisemään tai loukkaantuu muka "aiheesta" kun usein kyseessä on vaan pakonomainen tarve saada se viimeinen sana tai osoittaa että on oikeassa jossain typerässä pikkujutussa.
minä olen seurustellut nyt yli kolme vuotta tyttöystäväni kanssa ja me vaan ei yksinkertasesti "riidellä". Joskus on ollut masennusta puolin/toisin joka on johtanu tietynlaiseen avautumiseen ja synkkiin keskusteluihin, mutta ei sellasta riitelyä ole ollut ollenkaan.
Tästä mä voin hyvin päätellä, että elämä ilman ainaista riitelyä on todellakin mahdollista. Mä en usko, että onnistuisin elämään tällä tavalla jossain toisessa suhteessa välttämättä, koska meillä ei ole kovinkaan hirveästi erimielisyyksiä asioista ja molemmat ymmärtää millon toinen heittää läppää ja ei ota huumorimielellä "piruilua" vakavasti, joten tappeluita ei synny.
Uskon, että tappelu on kiinni niistä kahdesta ihmisestä ja siitä miten toisiinsa suhtautuu. Eiväthän hyvät ystävätkään tappele kuin ani harvoin! Miksi asian pitäisi olla erilailla rakkaudessa?
- [Li'oN]
Jos ne vaivaavat asiat aina voitaisiinkin puhua ihan rauhassa saman tien kun ne ensimmäisen kerran esiin tulevat, niin ei varmaan tarvitsisi riidellä. Vaatii kuitenkin melkoista kommunikointitaitoa ja itsetuntoa molemmilta osapuolilta pystyä esittämään asiansa toista syyttelemättä ja itse nokkiinsa ottamatta.
Riitely ei aina ole pahasta. Joskus se on jopa tarpeen päästellä vähän höyryjä pihalle korottamalla ääntään. Toista ei tietenkään saa lyödä tai satuttaa muuten fyysisesti, eikä loukata ilkeillä heikkojen kohtien sivaltamisella. Mutta ainakin meillä riita on usein saanut kodin ilmapiirin puhdistettua ja saanut vaikeasta aiheesta keskustelun alulle.
Eri asia jos sovintoa ei sitten tehdä kunnolla riidan jälkeen. Meillä ainakin riidat aina pääättyvät lopulta läheisyyteen ja suukkoihin ja varmistetaan, ettei mitään jää kaihertamaan.
Toki riitely on rankkaa ja fiksumpaa olisi jos pystyisi puhumaan asiallisesti... Sen taidon kun osaisi
ihmistä, asiat joutuu selvittää vähän äänekkäämmin... Kyllä se aikaa myöten tasoittuu, kun kumpikin antaa vähän periksi. Ei riitely ole välttämättä huono juttu... Jos on takana elämää, luottamus pyydetään kovalla äänellä... Jos todella tykkäät ihmisestä, koeta jaksaa...
Kun ei mene mukaan toisen ilkeilyyn tai tarttuu heti kättelyssä tapaan ja asenteeseen, jolla toinen alkaa pahaa oloaan tulostamaan, niin ottaa samalla sen kuuntelijankin vastuun ja ohjaa tapahtumaa heti alusta alkaen muille raiteille.
Omasta kokemuksesta puhun, sillä mun mies on todella tulinen luonne.
Nykyään hän osaa jo hienosti sanoa, että ketuttaa, mutta ei tää susta johdu, joten mä vaan kuuntelen ja olen läsnä kun hän päästää höyryjä pihalle. Hän on oppinut analyyttiseksi oman kiukkunsa syiden suhteen ja pääsee jo suhteellisen nopeasti ulos pahasta olostaan.
Yhteiset erimielisyydet eivät enää karkaa panettelun puolelle vaan pysyvät asiassa, sillä me ei haluta loukata toisiamme tietosesti. Sen verran on opittu tän yhteiselon myötä toisen kunnioittamistakin.