shokki

Lauantaina riitaa, sunnuntaiaamuna ei nähty ennen mun poikkeuksellisesti töihin menoa ja hänen lintubongaukselle menoa.
Soitin pari kertaa päivän mittaan. Vastasi puhelimeen, kuulosti suht normaalilta, tulin kotiin, hän oli ilmeisesti kerännyt jotain hillitöntä raivoa ja purki kaiken muhun. Halusi erota. En saanut kysellä mitään. En yhtään mitään. Ok, ollaan nyt sitten erottu.

Maanantaipäivä meni ok. Illalla tuli itku autoa ajellessa. Piti pysähtyä, tuntui että pitää rauhoittua. Piti hakea ystävä luokseni. Tiista päivänä tuli itku sillon tällöin auton ratissa. Siellä kerkeää liikaa miettiä. Eilen pistin hänen tavaroitaan ja valokuvia valmiiksi pöydälle että löytää ne helpommin kun tulee hakemaan ne pois. Valvotin itseäni mielestäni tarpeeksi kunnes uskalsin puolikuolleena sänkyyn. Mutta itkinkin antaumuksella. Talo oli niin kamalan hiljainen. Tuuletusventtiili vain humisi. Ei toisen hengitystä, ei tuoksua, ei ihoa. Ihan kun aika olisi pysähtynyt. Sama paikka, tunnelma vaan oli lohduton. Kaikki pysähtyi sunnuntaina kuin seinään. Sen huomaa näköjään vain illalla, kun menee yksin kotiin. Hän ei soita millon on tulossa ja missä milläkin hetkellä on. En voi soittaa hänelle. En mitenkään. Hän haluaa erota. En halua ruikuttaa.

Mutta miten voi edellisenä päivänä kutsua minua tutulla hellittelynimellä, ottaa kasvot käsiinsä ja katsoa silmiin lempeästi... ja toisena päivänä huutaa ja meuhkata. Kohdella kuin olisin hänen vihollisensa. Ihan tosta noin vaan. Se sattuu. Se että minua kohdeltiin kuin vihollista. Työnnettiin ulos toisen elämästä. Ilman varoitusta.

Mä en halua vaipua itsesääliin, kaipuuseen ja kyyneliin. Sitä on tullut harrastettua joskus turhankin takia. Nyt menee ihminen jonka sielunelämästä todella välitin. Turhaan vollottaminen tuntuisi meidän suhteen pyhäinjäännösten häpäisemiseltä. Rienaamiselta. Tuntuu kuin pitäisi olla arvokkaampi tapa menetellä. Mutta miten saan hiljennettyä ajatukseni? Kun käyn läpi niitä tapahtumia, en voi kyynelille mitään. Kun tuntuu että on pakko ajatella mitä tapahtui? Mitä tapahtui!?
101608
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 10

Vanhimmat

käytöstä mieheltä.
Hän ei vain tuntenut, että sinä olisit se, jonka kanssa hän haluaa elää loppuelämänsä, siihen kun ei riitä vain mukavalta tuntuva kumppani, niinkuin sinä kaiketikin olit.
Eroamis tapa on kuitenkin törkeä ja uskon sinunkin huomanneen ajanmittaan, ettei hänkään olisi ollut sinulle sopiva, mikäli ette vielä olisi eronneet, sillä erotapa viittaa siihen, ettei hän ole kovin empaattinen henkilö.

Päivä kerrallaan, niin kyllä se elämä pikkuhiljaa asettuu siedettäviin uomiin.

Äänestä
  • Olet oikeassa. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun saan kuunnella huutoa, enkä itse saa kommentoida kehiteltyä riitaa mitenkään, ja pahoittaessani mieleni, tulee enemmän huutoa, sillä kyyneleeni ovat erittäin epätoivottuja.

    Olen miettinyt semmoisina hetkinä, että jos toinen aikoo lopunelämää kiukutella kuin pieni lapsi ison miehen äänellä (joka on todella pelottavaa) en välttämättä pysy järjissäni ja omana itsenäni. Olen suht rationaalinen mutta toisinaan myös älyttömän herkkä joissain asioissa. Silloin ainut mitä tarvitsen on lämmin halaus ja kaikki yleensä näyttää taas vähän paremmalta.

    En kestä riitoja ja huutaminen saa mut täysin paniikkiin. En voisikaan elää ihmisen kanssa, joka hädän hetkellä kääntää selkänsä tai karjuu omia jyrkkiä mielipiteitään. Itkeminen ei meidän suhteessa ole ollut kovinkaan... "sallittua"

    Olen hyvin empaattinen ihminen ja hän taas ei taida kyetä empaattisuuteen, niinkuin sanoitkin...vaikka toivoin kai hänen jossain vaiheessa hiffaavan että en vaadi mitään suurta. Todellakin pelkkä kädestä ottaminen tai halaus kun on siipi maassa. Mutta ei...

    Mä vaan taidan olla vieläkin aika hämilläni. Ei ollut nimittäin kiva juttu huomata olevansa keskellä taistelutannerta. Päivä oli niin rauhallinen. Luonnon läheisyydessä järven rannalla lintujen laulun keskellä. Oli työn puolesta semmonen tapahtuma mikä oli ulkona. Sen jälkeen mökille ja vielä kiirehdin hieman lähtöä kun tiesin mieheni jo olevan kotona nokosilla. Siellä se nukkui kun tulin kotiin ja menin tietty halimaan ja annoin nukkua rauhassa ja puuhastelin omiani, kunnes se nousi sängystä ja ilta muuttui painajaismaiseksi.

    Mutta kyllä tää iloksi muuttuu... kun vaan saisi käydä tän "prosessin" läpi pikakelauksella.... Mä en tajua miksi niin monesta pitää löytyä se julma ja välinpitämätön puoli?

    Äänestä

  • pupu kirjoitti:

    Olet oikeassa. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun saan kuunnella huutoa, enkä itse saa kommentoida kehiteltyä riitaa mitenkään, ja pahoittaessani mieleni, tulee enemmän huutoa, sillä kyyneleeni ovat erittäin epätoivottuja.

    Olen miettinyt semmoisina hetkinä, että jos toinen aikoo lopunelämää kiukutella kuin pieni lapsi ison miehen äänellä (joka on todella pelottavaa) en välttämättä pysy järjissäni ja omana itsenäni. Olen suht rationaalinen mutta toisinaan myös älyttömän herkkä joissain asioissa. Silloin ainut mitä tarvitsen on lämmin halaus ja kaikki yleensä näyttää taas vähän paremmalta.

    En kestä riitoja ja huutaminen saa mut täysin paniikkiin. En voisikaan elää ihmisen kanssa, joka hädän hetkellä kääntää selkänsä tai karjuu omia jyrkkiä mielipiteitään. Itkeminen ei meidän suhteessa ole ollut kovinkaan... "sallittua"

    Olen hyvin empaattinen ihminen ja hän taas ei taida kyetä empaattisuuteen, niinkuin sanoitkin...vaikka toivoin kai hänen jossain vaiheessa hiffaavan että en vaadi mitään suurta. Todellakin pelkkä kädestä ottaminen tai halaus kun on siipi maassa. Mutta ei...

    Mä vaan taidan olla vieläkin aika hämilläni. Ei ollut nimittäin kiva juttu huomata olevansa keskellä taistelutannerta. Päivä oli niin rauhallinen. Luonnon läheisyydessä järven rannalla lintujen laulun keskellä. Oli työn puolesta semmonen tapahtuma mikä oli ulkona. Sen jälkeen mökille ja vielä kiirehdin hieman lähtöä kun tiesin mieheni jo olevan kotona nokosilla. Siellä se nukkui kun tulin kotiin ja menin tietty halimaan ja annoin nukkua rauhassa ja puuhastelin omiani, kunnes se nousi sängystä ja ilta muuttui painajaismaiseksi.

    Mutta kyllä tää iloksi muuttuu... kun vaan saisi käydä tän "prosessin" läpi pikakelauksella.... Mä en tajua miksi niin monesta pitää löytyä se julma ja välinpitämätön puoli?

    tilanteeseen olet joutunut, vastauksessasi vain sinun empaatisuutesi korostuu ja miehesi vähenee entisestään. Veikkaisinpa niin, mikäli sinä et olisi noin empaattinen ja pystyisit pitämään sanallisesti hyvin puoliasi, hän turvautuisi aika helposti fyysieen väkivaltaan.
    Sellaiset ihmiset joissa esiintyy epmaattisuuden puutetta ja näin ollen ovat myös korostetusti itsekeskeisiä, tuntuvat etsivän kumppanikseen juuri sinun kaltaisiasi empaattisia naisia, jotka helposti alistuvat empaattisuuden nimissä suhteen ylläpitämiseksi melkein mihin tahansa.

    Toisaalta juuri empaattisuus tekee sinusta sellaisen naisen, joka pystyy luomaan todella hyvän ja kestävän parisuhteen, mikäli pystyy kiertämään edellä mainitut luonne häiriöiset.

    Eli sinulla on erittäin hieno ominaisuus, jonka soisi löytyvän ihmisestä paljon yleisemmin mitä sitä löytyy.

    Kunhan saat tosiaan kelattua prosessin läpi, ja vielä pikakelauksella, kuten totesit, vaikka se niin harvemmin onnistuu. Sen jälkeen sinulla on erittäin hyvät lähtökohdat löytää todella hyvin toimiva parisuhde, kunhan vain erottaisit ajoissa em. henkilöt, ennen kuin siitä kehittyy mitään varsinaista suhdetta.
    Kyllä ne on kuitenkin selvänä vähemmistönä, joten uskon sen sinulle oikean kyllä löytyvän paljon helpommin, kuin yleensä.

    Haluan vielä korostaa ettei suhteenne toimimattomuus johtunut pienimmässäkään määrin sinusta, joten itsesyytökset ovat todellakin aivan turhia, et millään pystyisi parantamaan tilannetta toimivaksi hänen kanssaan.

    Äänestä

  • Jaakko kirjoitti:

    Olen melkein ruvennut ajattelemaan, että empaattisuuteni, ja siitä tai jostain muusta johtuva taipumus alistumaan mihin tahansa suhteen ylläpitämiseksi, olisi huono piirre. Ei mikään hieno ominaisuus, vaan toisia jotenkin ärsyttävä.

    Olen yrittänyt tehdä itsetutkiskelua. Miettinyt, olenko läheisriippuvainen, vai onko minulla jokin normaalista poikkeava tarve miellyttää, tai kuvittelenko että mun pitäisi tehdä paljon että ansaitsisin toisen rakkauden.

    En pidä mitään näistä vaihtoehdoista kovinkaan paikkansapitävinä, mutta eihän psykopaattikaan kuulemma tiedä olevansa psykopaatti...

    Sen tiedän että elämäni aikaisemmat vaiheet on saattanut jättää muhun hylätyksi tulemisen pelon.
    Silti, kun niin käy, mä en sekoa tai mitään :)... Sitä vaan sitten ajattelee että jaahas, murhetii aikansa ja yrittää löytää uuden rytmin päiviinsä ja pyrkiä saamaan itsensä ja tunne-elämänsä "normaalitilaan" mahdollisimman pian.

    Ainut vaan että kivutontahan se ei koskaan ole...

    Mutta kiva jos joku pitää piirteitäni jopa toivottavina. Ehkä vaan en ole löytänyt niille sopivaa vastaanottajaa. Olihan semmonen joskus, mutta sen jälkeen onkin ollut mitä ihmeellisimpiä tapauksia. On saanut tuntuvan opetuksen siitä kuinka monenlaisia ihmisiä sitä ympärillä onkaan. Ei kaikki olekaan niin kivoja.

    Tietenkin sitä rupeaa miettimään mitä itse olisi voinut tehdä toisin, ja miettii mitä on tehnyt todellisen väärin. Totuushan on se, että kukaan ei voi olla aina oikeassa ja olla aina se sympatioita keräävä kiltti ihminen joka osaa aina tehdä oikein. Näin ollen, tiedän että olen varmasti itsekin ärsyttänyt tajuamattani toista, mutta eikö se nyt vaan kuulu elämään? Että toinen tekee asiat omalla ärsyttävällä tavallaan. Mä ainakin haluan olla oma itseni....

    itse ottaa psykopaatti nimitystä esille, vaikka tiedänkin, että psykopaatilta puuttuu empaattisuus käytännössä kokonaan.
    Itsetutkiskelua harrastavat nimenomaan empaattiset ihmiset, psykopaatit etsivät vikoja aina muista, eikä itsestään.
    Eli itsetutkiskelua harrastaa ne ihmiset, jotka sitä eivät edes tarvitsisi ja ne jotka tarvitsisivat, eivät pahemmin itseään tutkiskele.

    Ihmiset jakautuvat empaattisiin ja psykopaatteihin siten, että suurin osa ihmisistä on niiden välimaastossa.
    Sinä kuulut aika lähelle empaattiseen päähän ja usko pois se on todella hyvä asia.

    On täysin inhimillistä, että tekee virheitä ihmissuhteissa niikuin kaikissa muissakin asioissa, empaattinen ihminen sentään tajuaa tehneensä väärin ja yrittää korjata tilannetta jos suinkin mahdollista.
    Psykopaatin mielestä hänen toimintansa on aina oikein ja toiset tekevät virheitä.

    Eiköhän kaikilla ole hylätyksi tulemisen pelko, myös psykopaateilla. Tietysti tunne vahvistuu jos on joutunut tilanteen eteen usein.

    Veikkaisnpa sinun joutuneen aiemminkin jonkinasteisen pienen tai vähän suuremmankin psykopaatin uhriksi, koska kuten aiemmin mainitsin, he osaavat luonnostaan käyttää empaattista ihmistä hyväkseen ja alistaa heitä.

    Pari suhde ei saa olla alistamista, vaan empaattisuutta tai suomeksi myötäelämistä tarvitaan puolin ja toisin, tällöin vasta asiat ovat kohdallaan.

    Psykopaattien eroittaminen voi olla hankalaa, koska psykopaatit pystyvät käyttäytymään tarvittaessa hyvinkin inhimillisen tuntuisesti, jotta he pääsisivät tavoitteeseensa, eli alistamiseen.

    Kaiken kaikkiaan ihmiset ovat hyvin erilaisia, niin empaattisuuden, kuin muidenkin luonteenpiirteiden suhteen, joten sen oikean löytyminen on joskun hyvinkin vaikeaa, mutta siihen kannattaa kuitenkin pyrkiä, vaikka se tietääkin pahojakin takaiskuja, toisinaan.

    Parisuhde toimii sitä paremmin mitä enemmän voi olla oma itsensä, kaikkine ominaisuuksineen, niin hyvien kuin huonojen suhteen.

    Kaikilla on varmaan joitain ärsyttäviä piirteitä, mutta ne ei ärsytä toisia ollenkaan ja jotkut voivat pitää niitä jopa hyvinä piirteinä.
    Elikkä moni asia pitää natsata kohdalleen ennenkuin suuri rakkaustarina alkaa.

    Lämpöiset halit sinulle ja onnea tulevaan.

    Äänestä

itselläni ihan sama tilanne 7-v. seurustelun jälkeen avovaimo otti ja lähti. sanoi syyksi lastemme hyvinvointi ja 2 viikon päästä erosta kertoi uudesta miehestään joka on 14-v. vanhempi.
itse itken ja mietin asioita vieläkin päivittäin.
olen yrittänyt pitää yhteyttä ex:ään ja pyrkinyt selvittelemään asioita mutta turhaan!!!
kyllä tässä jonkin verran vituttaa mutta tästä ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin!!!!
koita jaksaa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Äänestä
  • Se oiskin niin kiva jos saisi vastauksia kysymyksiin mitkä tulee mieleen... mutta eipä kai nekään auta loppujenlopuksi. Sitä voisi kysellä ja miettiä loputtomiin, mutta ei se välttämättä tilannetta muuta...

    ...Kun tulee hylätyksi, se sattuu vaikka selitys olisi mikä.

    Sun tilanteesi on kyllä todella surullinen. =o/
    En kyllä haluaisi kuulla kenestäkään toisesta. Pitkään aikaan.

    Äänestä

Pistä ne tavarat paikoileen. Mikä lie kevätpörriäinen pistänyt ukkoas. Kyllä se sieltä takaisin tulee. Kunnon itkut tekee pelkästään hyvää. Vaihtoehtona lenkki sinne järven rannalle!

Jos vaikka sattuu olemaan kilttiä sorttia se ukkos, niin hyvää tekee pienet raivoamiset välillä. Jos vaikka olisit antanut aihettakin, ihan niin kuin huomaamattas...tekevälle sattuu.

Äänestä
  • ukko lähti ekaks viikoks sit toiseks... laitoin tavarat takasin kaappiin mutta eipä kuulu muutto lintua takaisin. on saanut mies raivota ja kertoa mikä harmittaa ja puhumaan on yllytetty.. minut vaan on hyllytetty

    Äänestä

  • Tuskin tulee ja jos niin älä hyvä ihminen ota takaisin

    tuollaisesta suhteesta ei tule kuin turhaa tuskaa kummallekin

    itse empaattisena ihmisenä tiedän mitä on elää tunnekylmän ihmisen kanssa ja kunnon psykopaatiinkin olen ikäväkseni lähipiirissä törmännyt. Ne osaa kyllä aina selittää asiat parhain päin ja kun annat itsesi kuvitella että kyllähän tämä tästä niin uudestaan potkaisevat (henkisesti tai fyysisesti) päin naamaa...

    Arvosta itseäsi enemmän ja rakenna elämä ilman diktaattoreita. Kyyneleet kuuluu elämään siinä missä halaus, nauru ja läheisyys. Ilman niitä on parempi olla vaikka kokonaan yksin. Voi ainakin nauttia tai surra omana itsenään jokaista päivää joka eteen tulee.

    Ja luulisin että kun saa voimaa kulkea pää pystyssä omin jaloin silloinkin niin löytyy ihminen joka kunnioittaa, rakastaa ja arvostaa sellaisena kuin olet.

    Koita jaksaa- äläkä sure selitysten puutetta, ei niissä luultavasti paljon pohjaa olisikaan jos ei ihmisellä ole kykyä empatiaan tai uskallusta kohdata omiakaan tunteita, saati sitten toisten.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

pupu kirjoitti:

Lauantaina riitaa, sunnuntaiaamuna ei nähty ennen mun poikkeuksellisesti töihin menoa ja hänen lintubongaukselle menoa.
Soitin pari kertaa päivän mittaan. Vastasi puhelimeen, kuulosti suht normaalilta, tulin kotiin, hän oli ilmeisesti kerännyt jotain hillitöntä raivoa ja purki kaiken muhun. Halusi erota. En saanut kysellä mitään. En yhtään mitään. Ok, ollaan nyt sitten erottu.

Maanantaipäivä meni ok. Illalla tuli itku autoa ajellessa. Piti pysähtyä, tuntui että pitää rauhoittua. Piti hakea ystävä luokseni. Tiista päivänä tuli itku sillon tällöin auton ratissa. Siellä kerkeää liikaa miettiä. Eilen pistin hänen tavaroitaan ja valokuvia valmiiksi pöydälle että löytää ne helpommin kun tulee hakemaan ne pois. Valvotin itseäni mielestäni tarpeeksi kunnes uskalsin puolikuolleena sänkyyn. Mutta itkinkin antaumuksella. Talo oli niin kamalan hiljainen. Tuuletusventtiili vain humisi. Ei toisen hengitystä, ei tuoksua, ei ihoa. Ihan kun aika olisi pysähtynyt. Sama paikka, tunnelma vaan oli lohduton. Kaikki pysähtyi sunnuntaina kuin seinään. Sen huomaa näköjään vain illalla, kun menee yksin kotiin. Hän ei soita millon on tulossa ja missä milläkin hetkellä on. En voi soittaa hänelle. En mitenkään. Hän haluaa erota. En halua ruikuttaa.

Mutta miten voi edellisenä päivänä kutsua minua tutulla hellittelynimellä, ottaa kasvot käsiinsä ja katsoa silmiin lempeästi... ja toisena päivänä huutaa ja meuhkata. Kohdella kuin olisin hänen vihollisensa. Ihan tosta noin vaan. Se sattuu. Se että minua kohdeltiin kuin vihollista. Työnnettiin ulos toisen elämästä. Ilman varoitusta.

Mä en halua vaipua itsesääliin, kaipuuseen ja kyyneliin. Sitä on tullut harrastettua joskus turhankin takia. Nyt menee ihminen jonka sielunelämästä todella välitin. Turhaan vollottaminen tuntuisi meidän suhteen pyhäinjäännösten häpäisemiseltä. Rienaamiselta. Tuntuu kuin pitäisi olla arvokkaampi tapa menetellä. Mutta miten saan hiljennettyä ajatukseni? Kun käyn läpi niitä tapahtumia, en voi kyynelille mitään. Kun tuntuu että on pakko ajatella mitä tapahtui? Mitä tapahtui!?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu