Hei!
Olen 19-vuotias nuori nainen. Olen viime kesästä asti seurustellut minua pari vuotta vanhemman pojan kanssa.
Viime aikoina on tullut ilmi monia asioita, jotka hankaloittavat yhteiseloamme. Esimerkiksi itselläni on huono tapa polttaa kun olen juhlimassa, mitä poikaystäväni ei voi sietää. Hän on sanonut jättävänsä minut, jos saa minut kiinni tupakoinnista. Minusta se kuitenkin on täysin oma asiani. Poltin kun aloitimme seurustelun, joten mitenkään yllätyksenä tämä asia ei hänelle tullut. Sittemmin lopetin vakituisen polttamisen ja olen polttanut vain silloin tällöin, useimmiten esim. baarissa.
Muutenkin poikaystävälläni on paha tapa arvostella minua ja minun tekemisiäni. Aina on tunne siitä, etten osaa tai ole tarpeeksi hyvä, vaikka yritän tosissani.
Toisekseen poikaystäväni loukkaantuu, jos lähden käymään viikonloppuna jossain naispuolisten kavereideni kanssa. Hän itse saattaa olla jossain omissa harrastuksissaan, mutta minun pitäisi olla kotona silloin kun hänkin on. Toisin sanoen, jos lähden käymään jossain ja tulen kotiin tunnin myöhemmin kuin hän, hän loukkaantuu. Ja kun olen pyytänyt häntä mukaan johonkin, hän ei halua lähteä.
Olen viime aikoina alkanut kaivata omaa vapautta. Sitä, että saisin mennä johonkin ja päättää itse mitä teen, ilman pelkoa riidoista ja toisen suuttumisista.
Jotenkin viime aikoina en ole enää tuntenut vetoa poikaystävääni - näen hänet joskus vain esteenä ja tylsänä arvostelijana.
Asioita mutkistaa vielä se, että olen muuttamassa tämän ihmisen luokse, olen jo ehtinyt irtisanoa oman asuntoni jne. Minua ahdistaa muutto, koska minusta tuntuu, ettei tämä ihminen ole minulle se oikea. Kuitenkin vanhempani ja perheeni pitävät poikaystävästäni paljon - hän on älykäs, luotettava ja hänellä on oma asunto ja hyvä työpaikka. Se tuo paineita pitäytyä suhteessa, jota ei kuitenkaan pidä tyydyttävänä.
Ja vielä yksi asia: tapasin muutama viikko sitten pojan, johon ihastuin. Hän tuntuu mukavalta, ajatusmaailmamme menevät yksiin. Hän on myöntänyt olevansa ihastunut minuun. Tavallaan minulla on jopa syyllinen olo siitä, että olen jutellut tämän pojan kanssa ja antanut itseni tykästyä tähän.
Mielipiteitä, kommentteja?
Olen 19-vuotias nuori nainen. Olen viime kesästä asti seurustellut minua pari vuotta vanhemman pojan kanssa.
Viime aikoina on tullut ilmi monia asioita, jotka hankaloittavat yhteiseloamme. Esimerkiksi itselläni on huono tapa polttaa kun olen juhlimassa, mitä poikaystäväni ei voi sietää. Hän on sanonut jättävänsä minut, jos saa minut kiinni tupakoinnista. Minusta se kuitenkin on täysin oma asiani. Poltin kun aloitimme seurustelun, joten mitenkään yllätyksenä tämä asia ei hänelle tullut. Sittemmin lopetin vakituisen polttamisen ja olen polttanut vain silloin tällöin, useimmiten esim. baarissa.
Muutenkin poikaystävälläni on paha tapa arvostella minua ja minun tekemisiäni. Aina on tunne siitä, etten osaa tai ole tarpeeksi hyvä, vaikka yritän tosissani.
Toisekseen poikaystäväni loukkaantuu, jos lähden käymään viikonloppuna jossain naispuolisten kavereideni kanssa. Hän itse saattaa olla jossain omissa harrastuksissaan, mutta minun pitäisi olla kotona silloin kun hänkin on. Toisin sanoen, jos lähden käymään jossain ja tulen kotiin tunnin myöhemmin kuin hän, hän loukkaantuu. Ja kun olen pyytänyt häntä mukaan johonkin, hän ei halua lähteä.
Olen viime aikoina alkanut kaivata omaa vapautta. Sitä, että saisin mennä johonkin ja päättää itse mitä teen, ilman pelkoa riidoista ja toisen suuttumisista.
Jotenkin viime aikoina en ole enää tuntenut vetoa poikaystävääni - näen hänet joskus vain esteenä ja tylsänä arvostelijana.
Asioita mutkistaa vielä se, että olen muuttamassa tämän ihmisen luokse, olen jo ehtinyt irtisanoa oman asuntoni jne. Minua ahdistaa muutto, koska minusta tuntuu, ettei tämä ihminen ole minulle se oikea. Kuitenkin vanhempani ja perheeni pitävät poikaystävästäni paljon - hän on älykäs, luotettava ja hänellä on oma asunto ja hyvä työpaikka. Se tuo paineita pitäytyä suhteessa, jota ei kuitenkaan pidä tyydyttävänä.
Ja vielä yksi asia: tapasin muutama viikko sitten pojan, johon ihastuin. Hän tuntuu mukavalta, ajatusmaailmamme menevät yksiin. Hän on myöntänyt olevansa ihastunut minuun. Tavallaan minulla on jopa syyllinen olo siitä, että olen jutellut tämän pojan kanssa ja antanut itseni tykästyä tähän.
Mielipiteitä, kommentteja?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet tavannut miehen joka tyypillinen mustasukkainen poikaystävä. jos se jo tässä vaiheessa suhdettanne määräilee mitä saat tehdä ja mitä et saa tehdä. Niin ennustan lyhyttä suhdetta. Sun täyttyy tehdä selväksi heti että et siedä mitään mustasukkaisuutta. Sulla pitää olla oma vapaus tehdä kaikee juttui. Tavata kavereita silloin kun haluat. Ja sit kun se arvostelee sua koko ajan
niin kerrot sille suoraan että sellanen saa loppua.. Tyypillistä mustasukkaiselle miehelle on että yrittää muuttaa toista joksikin toiseksi arvostelemalla ja määräilemällä. Mun mielestä toista pitää rakastaa juuri sellaisena kuin on.!
Mikäli vuokra-asunnon irtsanomisest a ei ole pitkä aika, hyvällä onnella voit saada uusittua sopimuksen.
Sepä siinä juuri on, tuntuu pahalle kun toinen ei arvosta minua omana itsenäni.. Hänen mielestään tupakointi ei ole osa minua, se on vain aine. Mutta jos haluan sillointällöin polttaa, niin eikö se ole omassa päätäntävallassani? Kaikki sanoo että lähde suhteesta heti kun voit, mutta se on todella vaikeaa. Asuntooni on jo löytynyt uusi vuokralainen, joten en voi enää perua tätä hommaa. "Turvallisempi" vaihtoehto olisi jäädä taloudellisesti turvattuun ympäristöön. Mutta pitääkö minun olla onneton ja itsetunto nollassa kokoajan? Hän on monta kertaa luvannut muuttaa tapansa, mutta aina tilanne palaa tähän samaan pisteeseen.
Tiedä sitten, muuttaako hän tapojaan, vaikka muuttaisit hänen luokseen.
Tuskin muuttaa tapojaan. Ei mustasukkaisuudesta noin vaan eroon pääse. Ja jos tossa vaiheessa suhdetta jo kontrolloi jo noin pahasti niin menee kyllä vielä pahemmaksi. Nyt vaan kamat kantoon ja vaikka tilapäisesti vanhempien luo. Älä hyvä ihminen miehen luokse muuta. Sitten hänellä on vain vielä enemmän "ammuksia" kontrolloimiseesi. Yhteisessä kodissa hän pystyy tarkkailemaan jokaista liikettäsi tai tietää missä milloinkin olet. Pahissa tapauksissa voi jopa penkoa tavaroitasi tai lukea sähköpostejasi. Ja kun haluat lähteä niin hän voi vedota yhteiseen asuntoonne yms. ja sinun on entistä vaikeampaa muuttaa pois.
Tiedä sitten, onko hän mustasukkainen. Olen joskus asiaa häneltä suoraan kysynyt, ja hän kielsi vakaasti.
Asioita vaikeuttaa vielä syömishäiriö, jota olen sairastanut jo kuusi vuotta. Hetken oireet pysyivät kurissa, mutta joulun tienoilla ne palasivat rajumpina kuin koskaan. Terapeuttini mukaan on mahdollista, että poikaystävä on osasyy taudin uudelleenpuhkeamiseen - hän syyttelee, ei ymmärrä, alistaa ja haukkuu. Saa minut tuntemaan itseni toisarvoiseksi ihmiseksi, joka ei ymmärrä tai osaa mitään. Monesti hän sanoo, että olet typerä kun leikit ruoalla, olet itsekäs ja ymmärtämätön, miksi et vain lopeta tuota hölmöilyä jne. Ihan niin kuin sille nyt itse hirveästi mitään mahtaisi, kyse on kuitenkin vakavasta sairaudesta. On hän joskus pyytänyt sanojaan anteeksi, mutta silti sanomiset jäävät mieleen pyörimään - ja pahentavat asioita. Muistan aikoinaan, miten hän alkoi ennen joulua arvostella syömistäni. Jos söin viikonloppuna karkkia, hän sanoi sen olevan hölmöä ja kielsi sen minulta. Itse hän sen sijaan saa syödä ja tehdä ihan mitä vain. Siitä nämä häiriintyneet ajatukset ovatkin sitten varmaan lähteneet taas rullaamaan.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. En ymmärrä, miten viime kesänä tapaamastani mukavasta ja asiallisesta pojasta on tullut kontrolloiva pirttihirmu. Tuntuu niin käsittämättömän vaikealta jättää hänet, toivon aina vaan, että hän muuttuisi takaisin "omaksi itsekseen". Ja sekin on niin vaikeaa, kun olemme jo tutustuneet toistemme perheisiin, ja olen läheisissä väleissä esim. pojan äidin kanssa. Enkä tiedä miten kertoa pojalle, että haluan erota. Kaikki on niin vaikeaa.
Pojat ovat kuin nenäliinoja. Kun on tarvetta, käytät ja sitten heität pois. (Kuulin tämän juuri 60 vuotiaalta työtoveriltani) Itserakkaus on se jota kannattaa suojella ja hoitaa.
Tsemppiä kovasti hankalaan tilanteeseen!
Erosin pari viikkoa sitten vastaavanlaisesta suhteesta, yhdessä olimme vuoden. Ero tuli miehen puolelta, en olisi osannut irroittautua itse enää. Mutta kuulostaa ihan samalta meiningiltä, kaikesta kertominen ahdisti, kun pelkäsi riitoja tai toisen loukkaantumista. Yritin kaikkeni (loppuajoista aivan liikaa) miellyttääkseni miestä, mutta minä en vain kelvannut, ja kerran riidan aikana mies kävi käsiksikin. Terveellä itsetunnolla varustettu mies antaa naiselle tukensa ja tsemppaa omiin juttuihin, jos taas on mustasukkainen ja heikko itsetuntoinen, ei pysty nauttimaan toisen iloisista hetkistä.
Yritä miettiä sitä, millaista parisuhdetta sinä haluat! Vaikka mies onkin ihana ja mukava, läheisyys tuntuu parhaimmalta, niin mieti haluatko miehen, joka ei ole tukenasi?
Voimia!