Olimme sopineet hääpäivän. "vaimoni" peruutti häät ja perusteluna oli rimakauhu. Nieleskelyn jälkeen hyväksyin tilanteen. Asiasta juteltu paljon ja parisuhde jatkuu - ainakin toistaiseksi. Pikkasen paljon luottamus meni, mutta haluan luottaa ja uskoa että oikia syy on sanottu "rimakauhu"!
Ajatukset aika jumissa!
Ajatukset aika jumissa!
Vastaukset 47
Vanhimmat
Moi, mulla sama case käsissä. Mieheni perui häät ja järkytys oli suuri. Olemme käyttäneet paljon aikaa asiasta puhumiseen ja sovimme että siitä voi puhua aina. Se, että saan puhua peloistani ja möröistä niin helpottaa. Nyt suhdetta mennään päivä kerrallaan ja jokainen päivä on eräänlainen voitto luottamuksen piikkiin. Vihkisormuskaan ei mennyt hukkaan, sillä huolimatta haluttomuudestaan mennä naimisiin hänelle on tärkeää että pitäisin vihkisormusta. Se sopii minulle ja ei se pahalta tuossa sormessa tunnu.
Haloo....etkäit sinä nyt vihkisormusta pidä kun miehesi perui kerran häät? Mitä järkeä????
Et voi pitää vihkisormusta, jos sinua ei ole vihitty. Se tuo pahaa onnea.
HAISTA PASKA!
Heh! hauskaa!
Mies haluaa näyttää kaikille, että SINÄ olet varattu sormus sormessasi, mutta haluaa silti pitää veräjän itselleen auki..
Pitääkö mies sormustaan.....? ;))))
mieltä kanssasi "ansassa ilmanaamenta".
Kyllä pitää - ainakin kun yhdessä ollaan. Täytyy sanoa että on käynyt mielessä aika monta kertaa: ((((. Kumminkin haluan jotenkin uskoa että ei olisi tuosta kyse. Kauhun hetki olisi se, että noin kävisi. Aika siniset silmät mulla taitaa olla!
Siis nyt mulla lyö tyhjää... Eiks tää nimimerkki "mitenkä eteenpäin" ollut se jonka VAIMO peru häät...ja tää jonka MIES peru häät oli nimimerkillä "tsemppiä vaan" ??
Nyt kuitenkin "mitenkä eteenpäin" vastaa viestiin joka oli tälle "tsemppiä vaan" nickille tarkotettu.
Siis onko tämä nyt yksi ja sama henkilö joka kirjottaa molemmilla nimimerkeillä?? Lohduksi kentis itselleen että löytyy muka toinenkin jolle justiin on käynyt samoten :)))
EIKS KUKAAN MUU HUOMAA TAI IHMETTELE ET MISSÄ MENNÄÄN JA KUKA ON KUKA JA MIKÄ ON MIKÄ ????????????
Onnee vaan kaikille kuitenkin
joo pisti kanssa ja pahasti silmään! selkeesti on yksi ja sama henkilö kyseessä, joka vastailee itse itselleen ja menee itse sekaisin nimimerkeissään. Outoa... mutta ilmeisesti hyvin yleistä täällä suomi24:ssä.
Sanot, että juna meni jo ja uutta matoa koukkuun. Maailma on täynnä naisia - vieläpä sopivia-, jotka haluavat kanssasi avioon ilman tuollaista lapsellista kauhuilua.
Morsiamesi teki kuitenkin periaatteessa ihan oikein. Jos ei ole 100% varma, ei pidä mennä avioon. Tuskin kannattaa enää jahkailla.
Oikein teki, siitä olen erittäin samaa mieltä. Nyt sitten mun vuoro ratkaisun tekemisen suhteen.
Oliko rimakauhun syy avioliiton solmiminen vaiko kahdensadan hengen kirkkohäät kaikkine vaativine ohjelmanumeroineen? Jos jälkimmäinen, oletteko jutelleet mahdollisesta hiljaisesta pikku vihkitoimituksesta vaikkapa maistraatissa, matkoilla tai Lapin erämaakirkossa?
kysymys!
Itsekin ihmettelin kun ei alkanut kosintaa kuulumaan monen vuoden avoliiton jälkeen. Rakkautta kun kuitenkin riitti.
Sitten mies alkoi kyselemään kauttarantain, että onko kirkkohäät pakolliset jos mentäis naimisiin...
Mieheni on oikein sosiaalinen, mutta jostain syystä kirkkohäät kauhistuttivat ajatuksenakin. En olisi edes arvannut, että miehelleni tuo oli kova paikka!
Niinpä meillä oli sitten pienet häät, vaikka itse olisin halunnutkin isot juhlat. Eiköhän minun ollut kuitenkin helpompi myöntyä niihin pikkuhäihin kuin miehen isoihin juhliin vastentahtoisesti?
Oliko esim. hääjärjestelyjä jo tehty?
Olipa tai ei, niin molempi pahempi. Häät ovat sen verran iso juttu, että niitä ei kovin hepposin perustein peruutella. Ja rimakauhu ei ole sellainen peruste!!! Sekään ei muuta asiaa miksikään, vaikka järjestelyjä ei oltu vielä tehty (esim. pelkkä päivä sovittu, kaikki muu vielä auki). Ei mikään rimakauhu ala pelkästään sillä, että lyödään hääpäivä lukkoon. Jos rimakauhua ilmenee, niin kyllä se tulee vasta sitten ennen h-hetkeä, esim. viikko pari ennen häitä.
Siispä tästä voit vetää sellaisen johtopäätöksen, että rimakauhu on täyttä puppua. Kyseinen lyyli ei ole kanssasi tosissaan eli voit hänet heivata kylmästi. Ajanhukkaa koko mimmu, sanon minä!
Hauskaa kevättä kaikille :)
ehkä hän ei vaan ollut vielä valmis
Joko rakastaa toista ihmistä ja haluaa viettää hänen kanssaan loppuelämän tai sitten ei. Kaikki välimallit tarkoittaa sitä, että pitää takaovea auki, entä jos... aidan takana olisi ruoho vihreämpää... Avioliittoon ei voi valmistua? Miten elämään voi valmistua, valmistautua? Elämä on elämää ja ei koskaan tiedä, mitä se tuo - olkoon naimisissa tahi ei.
Oven pitäminen auki on erittäin viisasta toimintaa. Mitä järkeä on lyödä vetoa (siitä että pysyy yhdessä ikuisesti) kun tilastot osoittavat, että melkein puolet vedonlyöjistä häviävät.
On olemassa sellainenkin mahdollisuus, että ihminen haluaa pysyä yhdessä niin kauan kuin rakkautta riittää. Rakkaus ei valitettavasti ole vain tahdon asia. Jos olisi, minäkin tahtoisin rakastua naapuriini, rikkaaseen 80-vuotiaaseen papparaiseen.
Juupa juu, aloittajaa viedään kuin pässiä narussa. Mikäli sovitusta huolimatta
ei partneri, on sitten nainen tai mies, ei lupaustansa pidä. Kannattaa miettiä
koko kuvio uusiksi.
Sinkkuna ei tuota probleemaa ole eikä tule, huh huh.
tällanen nainen haluaa hypätä kukasta kukkaan ei muuta kun seuraavaan naiseen.älä haaska aikaasi! tämä oli mun mielipide!
tarkoitit kait mehiläisestä mehiläiseen...vaikka miksei nykypäivänä noinkin muahahahahaa
Ja mitähän tämä "rimakauhu" nyt sitten oikeastaan on? Sama se millä nimellä asiaa kutsuu, ei se siitä sen paremmaksi muutu. Ei "vaimosi" hääJUHLAA pelkää, tai jos pelkää niin sitten häät maistraatissa olisivat ratkaisu. Kyllä se niin on, että naisesi ei ole sinusta varma. Hän ei tiedä oletko hänen elämänsä mies, vai kannattaisiko vielä katsella parisuhdemarkkinoita. Hän pelkää sitoutua kanssasi, koska hän pelkää sen olevan virhe. Kutsu sitä sitten rimakauhuksi tai miksi lienet, mutta ei tuon suurempaa epäluottamuslausetta kumppanilta paljon pysty saamaan.
Kyllä tuossa todellakin pitäisi käydä syvälliset keskustelut parisuhteen tilanteesta ja mitä molemmat haluavat elämältään. Silti itse en varmaan kykenisi saamaan luottamusta enää toiseen takaisin. Aina jäisi sellainen fiilis, että se vaihtaa mut parempaan heti kun löytää.
Mulla oli rimakauhu. Ennen häitä suhdetta oli mittarissa 5v, josta kihloissa ja yhdessä asuen 4v. Se paniikki alkoi 2kk ennen häitä, samana päivänä kun haimme kutsukorttimateriaalit kaupasta kaasoni kanssa. Kotimatkalla iski järjetön paniikki.
Takana oli ollut erittän raskas vuosi, sisältäen paljon muutoksia kuten mm. muutto, valmistuminen opintojen jälkeen, uusi työ, miehen uusi työ, miehen työsuhteen koeaikapurku, miehen toinen uusi työ... Sanotaan että kaikki edellä mainittujen kaltaiset isot muutokset, myös positiiviset, aiheuttaa stressiä - itse näin jälkikäen tulkitsen niin että isojen kirkkohäiden ja juhlien valmistelut ja ajatus siitä lopullisesta sitoutumisesta olivat se viimeinen korsi joka katkaisi stressinsietokamelini selän.
Toki olimme tuolloin myös riidelleet semi paljon, meillä oli jonkinasteinen pieni arvoristiriitoihin liittyvä kriisi siinä keväällä muutama kk ennen häitä.
Mies oli tuolloin yötöissä eli emme juuri nähneet toisiamme viikolla, kaasoilla oli omat parisuhdekriisinsä, suku asuu kaukana. Tunsin olevani yksin valmistelujen kanssa enkä vaan olisi jaksanut. Äitini ja anoppini olisivat molemmat tahoillaan halunneet sotkeentua valmisteluihin, ja minä taas halusin ehdottomasti omannäköiseni häät (tai siis minun ja mieheni näköiset).
Lisäksi mietitytti myös se, että avioliitto on minulle / meille siinä mielessä "pyhä" asia, että avioon ei mennä romanttisin odotuksin hetken huumassa kattelemaan josko jaksettais pysyä yhdessä, vaan liiton on tarkoitus kestää kuolemaan asti. Suhtaudun sitoutumiseen hyvin vakavasti ja mielestäni siinä ei ole mitään väärää, jos ennen häitä käy itsensä kanssa vielä vuosienkin mittaisen suhteen pohjalta keskustelua myös siitä, olenko minä EHDOTTOMAN varma siitä mitä olen tekemässä.
Oiln itse hilkulla perua häät, mutta en perunut. Paniikki kesti todellakin yhtäjaksoisesti sen viimeiset 2kk ennen häitä, käytännössä se ilmeni niin että en nukkunut, en saanut syötyä, olin itkuherkkä, sydän hakkasi jne jne. Muistan kyseisen kesän aina kamalimpana kesänä ikinä. Paniikki tunki koko ajan mieleen ja kaikkien muiden ajatusten läpi. En kestänyt yksinoloa yhtään, silloin paniikki kasvoi kaikkein pahimmaksi. Jotenkin sitä läpi mentiin, häät saatiin järjestettyä, ja hääpäivänä olin tyyni kuin viilipytty - onnellinen siitä, että paniikki loppuu ja häät saadaan pois päiväjärjestyksestä. Miehelle taas iski perinteinen sulhasen hääpaniikki puoli tuntia ennen vihkimistä.
Pointtini oli kertoa miltä hääpaniikissa tuntuu. Ja mistä se voi johtua. Ja kertoa, että yksisilmäiset tulkinnat ja syyttely sekä käsky jättää panikoiva kumppani eivät ota huomioon paniikin syitä ja taustoja - sisältävät vain oletuksen, että akka / ukko pitää pisää vaihtoon kun ei se oo tosissaan jos panikoi. ehkäpä se panikoi juuri siksi koska on niin tosissaan?
Jälkikäteen olen hyvilläni etten perunut häitä. Harmittaa lähinnä, etten lykännyt häitä, koska seuraavana kesänä olisin ollut vähemmän stressantunut jo valmiiksi ja itse häistä ja häävalmisteluista olisi saattanut saada enemmän iloa irti.
Myytti "onnellisesta häiden valmistelusta ja onnellisesta morsiamesta" on niin vahva, että etenkin juuri morsiamen on paniikin iskiessä helvetin vaikea puhua kenellekään siitä kun pelottaa. Sama asia kuin äidin kielteiset tunteet lastaan kohtaan - niistäkään ei saisi puhua ja niitä ei saisi edes olla.
Puhukaa sen panikoivan kumppaninne kanssa ja antakaa ajan kulua. Ei tilanteelle muuta mahda. Paniikki ei mene pois käskemällä eikä paheksumalla. Aikanaan kaikki ratkeaa, suuntaan tai toiseen. Me puhuimme asiasta tuolloin ennen häitä avoimesti ja mies oli ymmärtäväinen, itse jopa ehdotti pienempiä häitä tai häiden lykkäämistä. Jos emme olisi puhuneet, paniikki olisi varmasti luhistanut minut.
Oma mieheni teki aikanaan saman tempun. Selitys kuului vain: "sorry, hävisit vain ruletissa.", eikä asiasta ole sen koommin keskusteltu. Mies ei tosin ole enää edes Suomessa, mutta ihan sama. Minä en edes harkitse avioituvani enää koskaan.
No hyvä että perui. Naimisiinmeno nyt vaan ei kannata. Kyllä yhdessä voi olla muutenkin. Mikä helvetti siinä avioliitossa viehättää? Pallo vaan kummankin jalassa. Joko pettää tai sitten ei, ei siihen mitkään liitot vaikuta.
Kun ihmiset kuuntelisivat toisiaan edes hetken. Sitä helposti jyrää toisen mielipiteineen, kun ei OIKEASTI kuuntele.
Ovatko omat halut ja toiveet olleet sittenkin kaiken yläpuolella.
Pitääkö sitä olla aina niin musta valkoinen, kaikki tai ei mitään. Naimisiin vaikka väksin tai vaihtoehtona ero. Ei ole ihme, jos ihmissuhteet eivät kestä.
Malttia ja kykyä antaa asioiden kehittyä kaikessa rauhassa, lupulta hyvä tulee.
Miksi ei olla vain avopuolisoja toisilleen? Miksi pitää TUNKEA avioon, kuka painostaa?
Rimakauhua vai rakkautta?
Oma tilanteeni on tämä. Rakastan avovaimoani joka haluaisi naimisiin. Mutta, minä en rakasta häntä niin paljon että haluaisin itse naimisiin. Enkä oikein usko että hänkään rakastaa minua niin paljon kuin haluaisi. Se on myös aiheuttanut minulla rakkauden vähenemistä että hän ei osoita rakkauttaan minua kohtaan, tai vastatessaan rakasstavansa minua, hän ottaa tekohymyn kasvoilleen myrtyneen ilmeen sijaan.
Ongelmani ei ole rimakauhu vaan se rakkauden puute. Kun aloimme suhteen en tuntenut sellaista poltetta kuin mitä muiden kanssa olen tuntenut. Suhteen pitkittyessä se tunne on vain vähenynyt ja voin helposti viettää viikkokausiakin erossa hänestä ilman että kaipaan häntä. Meillä ei ole myöskään paljoakaan yhteistä, eli emme tee mitään yhdessä ja olen huomannut että kun katsomme silmiin, niin aika usein silloin kun sanomme rakastavamme toisiamme, me emme katso silmiin vaan vilkaisemme poispäin.
Mielestäni tämä on sitä hyötyliittoa jossa kumpikin hyötyy toisesta, jossa kumpikin on toisen ystävä, mutta se rakkaus ja intohimo puuttuu. Tietenkin kaipaan häntä ystävänä, mutta en rakkaana. En edes muista milloin hän olisi kiihottanut minua seksuaalisesti, joten sekin puoli on aika heikoissa kantimissa. Enkä muista sitäkään milloin hän olisi tehnyt aloitteen. Yleensä minä olen tehnyt aloitteen.
En minä käytä häntä hyväksi, enkä ole täysin vailla rakkautta, mutta tämä on vain ystävän rakkautta ei aviopuolison rakkautta. Tämä ei ole myöskään sitä arjen astumista suhteeseen, sillä olen vuosien aikana kokenut tuon kaiken.
Mitä tällä haluan sanoa. En tiedä, ehkä sinun kannattaisi tarkastella merkkejä, kuinka usein hän tekee aloitteen seksiin, ehdottaako hän uusia leikkejä, haluaako ja ehdottaako hän uusia pitkän ajanjakson asioita yhdessä tehtäväksi ja kertooko hän rakastavansa sinua ilman tekohymyä ja katsoen sinua rakastavasti silmiin. Yritä pysyä objektivisena ja muista että jos sinä rakastat häntä, niinkuin varmasti rakastat kun haluat naimisiin, että rakastuneet ihmiset kuitenkin katsovat asioita ruusuisten lasien läpi ja silloin helposti ne huonot asiat ja teennäiset teot jäävät näkemättä.
Olen sitä mieltä, että perustellusti on oikeus muuttaa mielipidettä, myös
avioliittoasiassa. Ja oikeastaan on oikeus muuttaa mielipidettä ilman perusteltua syytäkin, tosin silloin ehkä tällaisessa asiassa ei saa mitään tukea sille. Avioliitto ei kuitenkaan ole pakkoavioliitto ja ihmisillä (molemmilla sukupuolilla) on oikeus tehdä ratkaisuja sen suhteen missä vaiheessa hyvänsä.
Avioliitto pitää perustua täysin vapaaehtoisuuteen, muuten se on pakkoavioliitto ja siinä tuskin on mitään rakkautta silloin. Pakkoavioliitto on rakkaudeton avioliitto.
sanois Mooses. Ei ne häät teidän parisuhteen luottamusta olisi mitenkään parantanut. Nythän sinulla on luotettava nainen joka kertoo suoraan mielipiteensä eikä tee asioita hetken mielijohteesta. Eikös se jos jokin ole kunnioitettavaa ja luottamusta herättävää. Naimisiinmeno kun ei takaa yhtään mitään eikä sido mihinkään. Unohda ne häät ja keskittykää siihen suhteeseenne muuten. Eiköhän siinä kumpikin huomaa ajastaan millanen se suhteenne tosiasiassa on, joko hyvä tai huono. Ja jos joskus haluaa naimisiin niin voihan sitä myöhemminkin mennä.
Kyllä naimisiinmenopelkoa on olemassa ihan oikeasti. Meillä ainakin oli aviopuolisoni kanssa molemmilla, vaikka kummallekin oli täysin selvää, että naimisiin mennään ja olemme toisillemme ne oikeat. Menimme salaa todistajien läsnäollessa ja se oli maailman ihanin päätös ja todella henkilökohtainen ja kaunis hetki. Isoista häistä olisimme luultavasti luultavasti jänistäneet ennen alttaria. Peruimme yhteisestä sopimuksesta isot häät.
Toivottavasti teillä löytyy aitoa rakkautta toisianne kohtaan ja jonain päivänä teille sopivalla tavalla voisitte sanoa myös Tahdon-lupaukset :)
Huhuh mitä suoranaista paskaa taas lukea tämmöistä. Nykyään meno menee aina vain hullummaksi ja kihloihin/naimisiin pitää päästä vaikka suhde olis miten retuperällä. Kuinka vaikea se on oppia tai opetella tuntemaan puolisonsa, ennen kuin sen vie alttarille?
Kyllä mua suomeksi sanottuna vituttaa se, että paskoihin parisuhteisiin annetaan siunaus ja näille tuuliviireille syntyy vielä lapsia, joita sitten käytetään aseena riidan tultua. Ennen kuin astutte alttarille tai sadetatte niitä pentuja, niin miettikää nyt saatana kuitenkin minkälaisilla asioilla leikitte. Vitun keskenkasvuiset pennut!
Loppu puolikas oli niin hyvä että oli laitettava peukku ylös. Itse luulin jo vihdoin löytäneeni kumppanin loppu iäkseni. Rakkautta oli paljon ja minulla vieläkin sitä riittää vaikka kuinka. Lapsen tulon jälkeen kaikki rupes menemään päin persettä. Minua syytetään ja syytän kyllä itsekkin, mutta myöskin toista. Pari vuotta syntymän jälkeen erohan siitä kehittyi.
Elatusapua sitten maksamaan hymyissä suin, kun olen mies. Ja turha kenenkään ruveta itkemään, että yhteishuoltajuus olisi ratkaisu. Sosiaalivirkailijoista ei löydy montaa karskia miestä joka pitäisi miehenkin puolta. Naisia siellä kyllä riittää ja puolueellisuus on varma. Mies saa siellä niin kovaa siipeensä, niin exältä, kuin myöskin soskutantalta, ettei voi kun laittaa nimeä paperiin. En ole ollut paha, mikä pitää sisällään kaiken, minkä vuoksi pitäisi erota. Jäin vain tyhjän päälle kun rakkaus sitten hiipuikin minua kohtaan. Tässä näen sen vääryyden. Rakastetaan, tehdään rakkauden lapsi, erotaan kun rakkautta ei riitä miehelle. Naiset, MIKSI NÄIN? Ymmärtäisin jos olisin tehnyt jotain pahaa.
Ennemmin sanoisin, että maailma on täynnä hippejä, jotka eivät halua sitoutua mihinkään... vaan haluavat vain pitää takaoven aina raollaan ja jakaa rakkauttaan avoimesti.
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa yli 10 vuotta. Ei lapsia. Eikä avioliittoa. Mies ei kuulemma halua tehdä mitään lopullista koskaan eläessään... Minä omistan asuntomme. Jokainen esine kuuluu jommalle kummalle... vaikka ruokaa maksetaankin vuorotellen, ei meitä sido yhteen muu kuin päänsisäiset asiamme... ei siis mikään konkeettinen... Itse näin nuorena naisena kaipaisin välillemme jotakin konkreettista, olisi se sitten avioliitto tai lapset... mutta koska nyky-yhteiskunta ei vaadi tämmöisiä... tuskin tulen koskaan semmoisia saamaankaan.
"Vaimosi" ei halua naimisiin, koska ei luota... Kaikki eivät opi koskaan luottamaan.
Minulle tämä on ollut elämäni vaikein tilanne hyväksyä ja ratkaista.
Minä en usko että tässä vaiheessa voidaan enää luoda mitään kestävää
ja pysyvää näistä lähtökohdista. Tunnen sinut ja itseni.
Vaikka en usko siihen, niin uskon vielä sinuun.
Mutta haluaisin taas välillä nähdä niitä asioita, miksi vielä uskon sinuun.
Jos se olisi mahdollista, kulkisin joka päivä kanssasi ja ojentaisin käteni.
Mielessäni teen sen joka päivä, mutten voi tehdä sitä muuten.
Sinun pitää lähteä ja minun pitää jäädä, yritän tehdä sen helpommaksi
(ja yritän vieläkin enemmän). Sinun pitää alkaa taas rakentaa rikkomisen sijaan.
Kun lukee ja tutkii näitä avioliiton solmineita pareja, kuinka suuri prosentti päätyy eroon, niin eipä tarvitse ihmetellä jos rimakauhu yllättää! Tässä tapauksessa saattaa piillä suuri viisaus rimakauhun saaneella, hän vaikuttaa epävarmalle.
Kysehän ei ollut avioliiton hyvistä tai huonoista puolista. Totta, 50% päätyy eroon mutta kysymys kysymysten joukossa, kuinka monta avoliittoa päättyy eroon ?
Meillä mies halusi avioon, itse harkitsin puolisen vuotta ennenkuin lupauduin.
Ehdin punnita moneen kertaan mitä todella tahdon ja tahdoin katsoa sen kortin loppuun. Avioon menimme kuitenkin maistraatissa, vain lasten läsnäollessa.
Mieheni oikeasti kammoksuu kirkkoja ( olin ollut hänen kanssaan kerran aiemmin rippijuhlissa ja tiesin tuon aidon kauhun ), enkä halunnut pilata hänenkin tärkeää päiväänsä, vaikka toki olin haaveillut kirkkohäistä.
Ei meistä kukaan varmaan ole oikea neuvomaan ap:ta tässä asiassa, hän ajan kuluessa tekee sen ratkaisun minkä kokee järkeväksi ja minkä sydän kertoo.
Onnellista loppuelämää, oli päätös mikä tahansa.
Niin,kuin naimisiin menon jälkeen eroaminen. Tuskin kyseessä on rimakauhu,vaan kumppani on huomannut miten onnettoman näköinen ja tapainen olisi tuleva puoliso ja siksi on päättänyt, ettei halua pilata tulevaa elämäänsä.
Sormuksilla ei käytännössä ole mitään väliä, mutta onhan teille molemmille selvää, että ette enää ole myöskään kihloissa?
Laki ei tunne kihlausta. Kihlauksella ei ole mitään juridista merkitystä. Samoin on sormusten kanssa, nekin ovat vain tapakulttuuria, kaunista sellaista, mutta merkityksetöntä.
joillakin häät voi tuottaa kauhua. Esim. pukeutuminen avonaiseen mekkoon, ja 200 ihmistä tuijottaa ruumistasi koko päivän ja arvostelee pursuavia makkaroitasi, ja sitten vielä kuvaavat. Miehellä ei ole samanlaista painetta. Tai entä jos ei osaa järjestää häitä.
Luin jostain, että naimisiinmeno ja puolison valinta on nykyään monimutkainen prosessi ja ihmisille ei riitä se, että viihtyy toisen seurassa ja rakastaa. Tarvitaan muutakin. Parisuhteissa ollaan vähän kun shoppailemassa ja kokeillaan mikä puku sopisi parhaisten. ostetaan sitten verkkarit jos muuta ei löydy, niissä on ainakin kiva lötkötellä kotona. Mutta haluaako kukaan olla verkkareissa aina ja ikuisesti...siinä osalle pulma. Kun haluaa niin paljon, ja sitoutumisella joutuu käymään enää ikkunaostoksilla.
Onneksi minä menin naimisiin jo 20v sitten, ei silloin ollut näitä pulmia. Sitä ostettiin kolttu, sormus ja järjestettiin juhlat ilman hillittömiä hääspektaakkeleja. Mukavaa oli. Toki jännitti, miestä vielä enemmänkin, mutta kaiken tärkeän edessä tuleekin pikkasen jännittää. Rimakauhu on vain tekosyy sille, että ei ole valmis sitoutumaan toiseen.
kyllähän se on alussa ihanaa ja saa sanoa mieheni, mieheni teki sitä sun tätä.
Kunnes, arki koittaa ja ensimmäinen rakastaja soittaa....
kyllä minuakin jännitti ja pelotti mennä naimisiin, mutta s. e oli puhdasta rimakauhua. tiesin kuitenkin koko ajan että tämä on se mies jonka kanssa tahdon elää elämäni. vaikka hiukan ennen h-hetkeä jännitti ja pelotti niin en olisi ikinä voinut perua häitä. ei sellaista voi tehdä rakastamalleen ihmiselle jonka kanssa haluaa elää.
aloittajan vaimo halusi luultavasti nolata miehensä julkisesti jostain syystä. ehkä heillä on käsittelemättömiä ongelmia jotka vaimo näin kosti. itse en jatkaisi suhdetta ihmisen kanssa joka peruu häät. se kertoo todellakin siitä ettei kyseinen ihminen ole valmis "rakastamaan ja kunnioittamaan niin myötä kuin vastoinkäymisissä". mielestäni onnellinen suhde kun rakentuu luottamuksen ja kunnioituksen varaan pikemminin kuin ohimenevän intohimon. en antaisi tuollaista luottamuksen pettämistä anteeksi vaan laittaisin toisen valitsemaan: joko avioliitto tai ero. siinä nähdään kuinka vakavissaan kumppani todella on. paljon mahdollista on myös se että hänellä jo on joku toinen tai sitten hän ei pidä sinua riittävän hyvänä puolisoksi vaan katselee josko joku rikkaaampi/komeampi/parempi sängyssä ilmaantuisi eteen. sama juttu ensimmäisen vastaajan miehellä menossa. noh. joktkut ihmiset jostain syystä roikkuvat puolikuolleissa suhteissa. ilmeisesti yksinelämisen pelosta tai taloudellisista syistä tai tottumuksesta. minä itse olen naimisissa niin kauan kuin rakkautta riittää
Ei se nyt ihan yksinkertaista ole. On otettava rauhallisesti, kuunneltava sopivasti sekä sydäntä että järkeä ja kyllä sen arjessa huomaa että kunnioittaako toinen sinua ja rakastaako vai onko rakastavinaan. Eikä sitä voi kukaan ulkopuolinen sanoa.
Mutta se rakastamisen tahtominen näkyy arjessa, siinä kuuluisassa arjessa. sen voi nähdä ruman harmaana tai helmen harmaana, mutta se tuo tullessaan haastavia asioita joissa kysytään rakastamisen tahtoa.
Ja entäs ne avioerot lasten jälkeen, se on valitettavaa miten usein niin käy ja harmi kun monesti syyt on epäselviä. Lisää pinnaa molemmille osapuolille asioiden selvittelyyn että mistä mikäkin johtuu. Ja hakemaan ammattiapua ajoissa. Ja sitä rakastamisen tahtoa ja kunnioitusta.
Vielä on rakkaus talossa pysynyt vaikka on kolme lasta. ja vaikeuksista selvitty puhumalla ja antamalla toisen virheet anteeksi. Ja on helpompaa nyt kuin aluksi, pahimmat särmät hiottu kymmenessä vuodessa.
Pitäkää toisistanne huolta!
Moneskos kierros on menossa tai sitten en oivalla ajatustas?
Miten nää eroot jos et ole ees naimisissa??? Pikkusen hämmästyttää toi kronologias.
Yleisellä tasolla. En puhunut omasta avioerosta, enkä ole eronnut.
Se nyt on sama, miten menee, ero tulee joka tapauksessa, oli sitten naimisissa tai ei...
Pelkästään yhdessä asuneista ja eron tullessa ei liene tilastoa, niinkuin virallisesti eronneista.