Onko kukaan täällä turhautunut sellaisesta ilmiöstä, että tietyssä seurassa mukautuu tiettyyn muottiin - tiettyihin odotuksiin - kuin huomaamattaan?
Jonkin aikaa sitten tapasin (eri kerroilla) pari kouluaikojen ystävää/kaveria, ja on aina masentavaa huomata, että taas kerran löytää itsensä samassa vanhassa "roolissa" kuin monta vuotta sitten. Toisen kanssa roolini oli aina hassunhauska ADHD-höpöttelijä, ja toinen kohteli minua aina nuorempana kuin hieman vajaamielistä mutta hyväntahtoista idioottia. Ja kas kummaa - ensimmäisen kanssa höpötin ja vitsailin taas hermostuneesti joka asiasta, ja toisen kanssa olin sama yksinkertainen kiltti hölmö kuin ennenkin. Tunsin oloni tietysti tyhmäksi, kun minua sellaisena kerran heti alusta alkaen taas kohdeltiin, mutta se ei ollut pelkästään sitä. Minä myös sanoin hölmöjä asioita ja kuulostin kaiken kaikkiaan hölmöltä. Siis hölmömmältä jopa kuin yleensä.
Sehän on selvä, että jokaisella on omat oletuksensa muista ihmisistä. Mutta tyhmimmältä tuntuu se, että itse noihin oletuksiin jostain syystä mukautuu.
Netissä - olen huomannut - tämä ilmiö, kuten moni muukin sosiaalisen tumpelouteni muoto, korostuu entisestään. (En tiedä, päteekö tämä muihin kuin minuun: tosielämässä olen aika yksinäinen ihminen, mutta vasta netissä koen olevani ihan täysin ulkopuolinen.) Jokaisella foorumilla, johon olen elämäni aikana kuulunut, olen heti alusta alkaen päätynyt johonkin tiettyyn tumpelon ihmisen "rooliin" ja sitten pyristellyt loppuajan siitä epätoivoisesti irti. Se on kummallinen omien heikkouksien ja muiden ihmisten ennakko-odotusten summa: aikaisemmin sanomiesi asioiden perusteella sinulta odotetaan aina variaatioita samoista mielipiteistä, sinun sanomisesi tulkitaan niiden perusteella, ja sinä itse - odottaen tätä ilmiötä - pyörit ihan samaa ympyrää, annat muille lisää syitä odottaa aina vaan samaa, ad nauseam. Eikä se voi olla mikään esillepyrkivä perusluonne, koska se "rooli" on aina vähän erilainen.
Huomasin tänään kun kirjoitin muutamaa vastausta palstan aiheisiin, että täsmälleen samaa kuoppaa olen aina kaivanut tälläkin palstalla itselleni. Jätin nämä kaikki vastaukset lähettämättä, kun tajusin yhtäkkiä, että ne kuulostivat ihan "jungfraulta", eikä minulta. Olisin voinut sulkea silmäni, ajatella aihepiiriä ja tietää täsmälleen mitä "jungfrau" aiheesta sanoisi, niin että kirjoitusta vilkaisevat lukijat haukottelisivat ja ajattelisivat mielessään, "Että tuokin jaksaa aina samaa, ketä kiinnostaa, hankkisi elämän..."
Tämän aloituksen tarkoituksena ei kai ole muuta kuin valittaa siitä, että minulla ei ole enää mitään sanottavaa, jos koskaan on ollutkaan. Mutta olisihan se hauska tietää, jos joku kärsii samasta "syndroomasta".
Jonkin aikaa sitten tapasin (eri kerroilla) pari kouluaikojen ystävää/kaveria, ja on aina masentavaa huomata, että taas kerran löytää itsensä samassa vanhassa "roolissa" kuin monta vuotta sitten. Toisen kanssa roolini oli aina hassunhauska ADHD-höpöttelijä, ja toinen kohteli minua aina nuorempana kuin hieman vajaamielistä mutta hyväntahtoista idioottia. Ja kas kummaa - ensimmäisen kanssa höpötin ja vitsailin taas hermostuneesti joka asiasta, ja toisen kanssa olin sama yksinkertainen kiltti hölmö kuin ennenkin. Tunsin oloni tietysti tyhmäksi, kun minua sellaisena kerran heti alusta alkaen taas kohdeltiin, mutta se ei ollut pelkästään sitä. Minä myös sanoin hölmöjä asioita ja kuulostin kaiken kaikkiaan hölmöltä. Siis hölmömmältä jopa kuin yleensä.
Sehän on selvä, että jokaisella on omat oletuksensa muista ihmisistä. Mutta tyhmimmältä tuntuu se, että itse noihin oletuksiin jostain syystä mukautuu.
Netissä - olen huomannut - tämä ilmiö, kuten moni muukin sosiaalisen tumpelouteni muoto, korostuu entisestään. (En tiedä, päteekö tämä muihin kuin minuun: tosielämässä olen aika yksinäinen ihminen, mutta vasta netissä koen olevani ihan täysin ulkopuolinen.) Jokaisella foorumilla, johon olen elämäni aikana kuulunut, olen heti alusta alkaen päätynyt johonkin tiettyyn tumpelon ihmisen "rooliin" ja sitten pyristellyt loppuajan siitä epätoivoisesti irti. Se on kummallinen omien heikkouksien ja muiden ihmisten ennakko-odotusten summa: aikaisemmin sanomiesi asioiden perusteella sinulta odotetaan aina variaatioita samoista mielipiteistä, sinun sanomisesi tulkitaan niiden perusteella, ja sinä itse - odottaen tätä ilmiötä - pyörit ihan samaa ympyrää, annat muille lisää syitä odottaa aina vaan samaa, ad nauseam. Eikä se voi olla mikään esillepyrkivä perusluonne, koska se "rooli" on aina vähän erilainen.
Huomasin tänään kun kirjoitin muutamaa vastausta palstan aiheisiin, että täsmälleen samaa kuoppaa olen aina kaivanut tälläkin palstalla itselleni. Jätin nämä kaikki vastaukset lähettämättä, kun tajusin yhtäkkiä, että ne kuulostivat ihan "jungfraulta", eikä minulta. Olisin voinut sulkea silmäni, ajatella aihepiiriä ja tietää täsmälleen mitä "jungfrau" aiheesta sanoisi, niin että kirjoitusta vilkaisevat lukijat haukottelisivat ja ajattelisivat mielessään, "Että tuokin jaksaa aina samaa, ketä kiinnostaa, hankkisi elämän..."
Tämän aloituksen tarkoituksena ei kai ole muuta kuin valittaa siitä, että minulla ei ole enää mitään sanottavaa, jos koskaan on ollutkaan. Mutta olisihan se hauska tietää, jos joku kärsii samasta "syndroomasta".
Vastaukset 25
Vanhimmat
Sulla on huono itsetunto. Hanki elämä.
Mutta vakavasti ottaen tämähän oli kuitenkin epä-jungfraumainen aloitus. Vaikutat melkein inhimilliseltä. Sinä jäänkylmä nörttineitsyt. Onko kevät alkanut sulattamaan kuuraa yltäsi?
Tottahan se on eri ihmisten kanssa on eri roolissa. Siksi, jos aikoo muuttaa itseään, täytyy vaihtaa myös seuraa. Aika moni ihminen ei myös pidä, jos olet muuttunut. Olet turvallisempi jos olet se höpöttelevät hölmö. Jos et olisi, niin pitäisin sinua leuhkana. Kuka säkin oikein luulet olevas?
Ja niin edelleen.
Kunnes kuolemme.
Miksiköhän muuten epäröinti on inhimillisempää kuin vaikkapa vänkääminen?
"Siksi, jos aikoo muuttaa itseään, täytyy vaihtaa myös seuraa"
Hmm. Tuo taitaa olla yksi viisaimmista huomioista, joita tällä palstalla on tehty.
Minä olen huomannut itselläni sellaisen roolin, joka on haitannut ja vaivannut minua paljon, että ryhmätilanteissa (opiskeluryhmä, ne harvat jotka olleet pakollisia) otin aina roolin, joka oli enemmän pakko kuin minua. Roolina oli se etten puhunut mitään enkä osallistunut. Se vain oli jostain käsittämättömästä syystä pakko. Kuitenkin pystyn helposti kuvittelemaan, että toimisinkin toisin ja jopa että se olisi enemmän "oikeaa" minua. Silti aina hallinnut se pakkorooli.
Ja tulee nyt mieleen, kun olen aikeissa käydä lähtöseuduillani, että siellä en todellakaan ole yhtään mitään siitä, mitä oikeasti olen. Niin, siellä on pakko vetäytyä pois.
Entä netissä sitten, tällä palstalla... Oikeastaan minusta tuntuu, että olen ollut täällä kohtalaisen "minä", paitsi mitä nyt vaikka pikkupöksygallup yms. on varsin paljon rohkeampaa kuin mitä oikeasti olen (vai onko).
Mä tiedän mitä sun täytyy tehdä. Sun täytyy pukea pikkupöksyt housujen päälle eikä alle. Sillä tavalla saat sisimpäsi esiin ja alat huomaamattasi pitämään pikkupöksygallupeja lähikaupassasi tuntemattomilta ihmisiltä. Se on ensiaskel kohti uudenlaista vapautta, uudenlaista sinua!
Pikkupöksygallup oli minulle mitä parhainta roolinhajotusterapiaa. Seuraava vaihe siis että puen pikkupöksyt housujen päälle - selvä, jos kerta anonyymi palstalääkäri määrää.
Toinen hyvä idea on jättää pöksyt kokonaan pois, pukea päälle vain sopiva ohutkankainen mekko ja lähetä kävelylle tuulisella ilmalla.
Olen näköjään taas nettilutkan roolissani...
Olet löytänyt itsesi netistä. Lutkan vaatteissa.
Koetko olevasi ujo, ES? Kun siitä ei oikein saa tällä palstalla hyvää kuvaa. Ymmärrän, että olet "tosielämässä" hiljainen, mutta tuota pakkoroolia ajattelen - että mikä sen "pakon" tekee...
Rooleissani tai persoonanpiirteissäni on tapahtunut suuria muutoksia. Olen nyt varsin eri kuin joskus aikaisemmin, vaikka edelleen olen yksin ja sosiaaliset kuviot puuttuvat. Ihminen voi muuttua ajassa ja olin vuosikausia terapiassa. Tai oikeastaan ei voi sanoa, että olisin "muuttunut" vaan että olen tullut enemmän sellaiseksi kuin oikeasti olen.
"Pakon" tekee ympäristö, se mihin on pakotettu ja myös se mihin on tottunut. Etenkin jos jokin käyttäytymiskuvio on tai on ollut keino selvitä, siitä on vaikea päästä, vaikkei kyse olisi ensisijaisesti luonteenpiirteestä vaan selviytymiskeinosta.
Minulla puuttuu joitain taitoja, kokemus ja itsevarmuus mitä tulee rooliin jossa olisin enemmän esillä ja äänessä. Vanha malli valtaa helposti, vaikka vihaan sitä ja koen sen vääräksi ja jopa vääryydeksi.
Jokainen tekee varmasti tuota jossakin määrin. Otamme helposti roolin minkä toiset ihmiset odottavat meidän ottavan. Pelleltä odotetaan kaksimielistä vitsiä jota kukaan muu ei kehtaa sanoa, ja niin pois päin. Joskus käy myös niin, että ihmiset loukkaantuvat, jos toinen ei alistukaan hänelle varattuun rooliin.
En minä täällä ole huomannut, että olisit mitenkään erityisen tumpelo. Sitkeä väittelijä joka ei luovuta vaikka kaikki muut ovat jo kyllästyneet. XD Mutta osaat tuoda näkökulmasi esiin, jos vain yrität riittävästi.
Ehkä tällä palstalla on eräs piirre, ja se on, että miehet tuntuvat odottavan naiselta tietynlaista käytöstä ikäänkuin vaikkapa yksinäinen nainen loukkaisi heitä jollain tapaa. Olen joskus huomannut samaa naisista. Jos mies ujostelee, nainen loukkaantuu, ja saattaa sanoa jotain halveksivaa.
Netissä sinulla on sosiaalisesti tumpelon rooli? No, välillä tulee tiukkaa asiaa, välillä olet hieman hupsutellut. Varsin erilaiset piirteet. Tarkoitatko sosiaalisesti tumpelolla kokemusta, ettet tule ymmärretyksi? Kyllähän tällä palstalla muutama jankkaaja on, vilkaisevat vain nikin (esim. sinä tai Eino tai minäkin joskus) ja heittävät sitten vaan kommentiksi jotain tolloa.
Eino ja Jungfrau on muuten palstan pahimmat jankuttajat.
"Tarkoitatko sosiaalisesti tumpelolla kokemusta, ettet tule ymmärretyksi?"
Ehkä sitäkin. Tai en tiedä. Yleensä olen aika hukassa siitä, mitä pitäisi sanoa mihinkäkin väliin. Live-elämässä olen äärimmäisen tumpelo, mutta siellä "kuuluukin" olla tumpelo, joten se ei haittaa niin paljon. Kaikki vaan yleensä sanovat, että netissä osaavat olla enemmän oma itsensä, joten tulee sellainen olo että on vieläkin enemmän hukassa. Kun vähänkin pidempiä aikoja netissä keskustelee, niin minulle tulee täysin vieraantunut olo koko hommasta.
Jotenkin minulle tulee nykyään vähän sellainen tunne, että se "todellinen minä" on sellainen joka on ihan täysin hiljaa. Siis vähän päinvastainen kokemus kuin sinun kokemuksesi noista ryhmätöistä sun muista. Live-elämässä kommunikointi stressaa, ja netissä kommunikointi stressaa. Jos nyt yritän kuvitella elämää, joka ei stressaisi, kirjoittaisin kirjoja - fiktiota - enkä yrittäisi omana itsenäni kommunikoida yhtään mitään. Ei olisi mielipiteitä, ei vitsailuja, ei keskustelunaiheita, ei mitään fiktion ulkopuolella. Kaikki olisi vain omassa päässä.
En sitten tiedä, jaksaisiko tuota... mutta sellaistahan elämä loppujen lopuksi onkin. Kaikki vähäisetkin yritykset kommunikoida jotain stressaavat yhä enemmän.
Ehkä kysymys kuuluu, kuinka moni kokee olevansa netissä:
(a) sama oma itsensä kuin live-elämässä,
(b) vähemmän oma itsensä,
(c) enemmän oma itsensä?
Koen olevani netissä b) vähemmän oma itseni. Aivan erityisesti koen persoonan rajoittuvan facebookin ja irc-gallerian ja twitterin kaltaisissa palveluissa, enkä tykkää päivittää tiliäni juurikaan. Toivon, että joskus tulevaisuudessa keksitään jokin viestintämuoto tai -väline nettiin, jossa imagon esittäminen korostuu vähemmän, ja ihmiset pystyvät välineen avulla sisällyttämään ilmaisuunsa paremmin sen hetkisen fiiliksen ja tuomaan mukaan myös kehollisia tuntemuksiaan (sellaisia, jotka live-kommunikoinnissa näkyvät toisesta ihmisestä).
Oikeastaan tuollaisen kommunikointivälineen luonti vaatisi varmaankin hetkellisyyden takaisin tuomista. Keskustelut eivät jäisi säilymään mihinkään. Se ehkä vähentäisi keskusteluista sitä, että kaikki mitä sanotaan rakentaa imagoa suuntaan tai toiseen. En vain tiedä, onko sellainen järjestelmä teknisessä mielessä mahdollinen, että keskustelusta syntynyt rekisteridata tuhotaan lopullisesti ja kokonaisuudessaan reaaliaikaisesti keskustelua käytäessä.
Olitko se sinä Jungfrau, joka kirjoitteli niitä "Me":n juttuja?
No en ollut. En ole kirjoitellut millään muulla nimimerkillä enkä esittänyt yhtään vakiokirjoittajaa. Joskus olen anonyyminä jotain kommenttia laittanut johonkin keskusteluun (mutta en ole huudellut solvauksia puskista enkä ollut itseni kanssa samaa mieltä tms).
Olisikohan sinulla ylikiltteysongelma?
Ylikiltteys väärä sosiaalinen selvitymisstrategia koska silloin et pääse olemaan oma itsesi. Olet tiedostamattasi valinnut sen jo lapsuudessasi.
Ylikiltteys on narsismin vastakohta. Narsistin persoona paisuu ylisuureksi ja murskaa muut alleen. Ylikiltti taas yrittää tekeytyä mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi jolloin hän kuvittelee tulevansa helpommin sosiaalisesti hyväksytyksi.
Kiltteys on hyvä asia mutta ylikiltteys ei. Siitä pitää vain alkaa oppimaan pois. Meillä kaikilla on absoluuttinen oikeus olla oikea todellinen itsemme vaikka joku muu siitä mahdollisesti loukkaantuisi/ahdistuisi.
Hmm, en usko. Tai siis on minulla tietynlainen ylikiltteysongelma tiettyjen ihmisten kanssa (minut on helppo pelata avuttomaksi "olen sairas ja heikompi kuin sinä" -kortilla), mutta yleisesti ottaen en ole ihmisten kanssa mitenkään ylikiltti... joskus ylikohtelias kylläkin, mutta se liittyy enemmän siihen, että olen täysin ulalla enkä osaa muuta kuin olla wanhanaikaisen muodollinen.
Olen kyllä samaa mieltä kanssasi ylikiltteydestä muutoin.
..ok, se on hyvä juttu! Itse olen opettelemassa pois ylikiltteydessä. Jatkossa aion olla ainoastaan kiltti.
Kuvaamasi tuntemukset kuulostavat jokatap. ihan normaaleilta. Ehkä se on vain sitä normaalia itsenä olemisen ja itseksi tulemisen vaikeutta. Syntyminen on kehon syntymä ja elämä on persoonan syntymä. Tuntuu kipeältä syntyä omaksi itsekseen. Se tekee kipeää meille kaikille.
Ajattelen myös että kaikki sosiaaliset suhteet perustuvat osittain valheeseen. Jokaisessa suhteessa ja myös ryhmässä hyväksymme tietyt valheet "totuuksina" jotta tulemme hyväksytyiksi. Minä hyväksyn sinun totuutesi ja sinä hyväksyt minun totuuteni ja sitten voidaan olla jonkin aikaa yhdessä kunnes kolahtaa ja oikea totuus paljastuu. Tämä kuulostaa todella raadolliselta, mutta ainakin minun silmäni tämä teoria on avannut uudella tavalla.
Puhuit aiemmin kirjoittamisesta. Ehdottomasti kannattaa! Kirjoittaminen on kommunikointia sen ihmisen kanssa joka tässä maailmassa parhaiten ymmärtää meitä itseämme. Ei me ihmiset oikeasti voida koskaa täysin ymmärtää toisiamme. Olemme vaan kaikki kertakaikkiaan niin erilaisia. Sielunveljeyttä/sisaruutta on toki olemassa, mutta se on harmittavasti hyvin harvinaista koska nimenomaan edellyttää huomattavaa sielullista samankaltaisuutta. Kahden samankaltaisen kosmoksen kohtaamista.
Yllättävä kommentti tuo että olisit jossain tumpelon roolissa.
Tuollaisia kavereita ja tuttuja tunnistan kyllä, jotka näyttävät suhtautuvan muhun ja moniin muihin ihmisiin jotenkin vähän ylhäältäpäin. Ehkä se on vain heille muodostunut tapa kohdella muita, josta ovat tottuneet saamaan jonkun henkisen stondiksen. Yleensä en kiinnitä heidän käytökseensä sen kummempaa huomiota, vaan jatkan heidän kanssaan hengailua niin kuin ei mitään jos heidän seuransa edelleen muuten kiinnostaa. Saatan antaa jossain vaiheessa palautetta rivien välistä tai suoraankin, jos heidän patsastelunsa on ylittänyt tietyt rajat.
Kyllä olen huomannut täysin saman asian kuin ketjun aloittajakin, ihmiset omaksuvat ryhmissä ja jopa yksittäisten ihmisten kanssa aina tiettyjä rooleja ja vaikka aikaa olisi kulunut paljonkin edellisestä tapaamisesta niin sitä hyvin helposti palaa tuohon vanhaan rooliin kun taas tapaa.
Minulla on muutamia lapsuuden tuttavia joiden kanssa käyttäydyn ja puhun ihan eri tavalla kuin myöhemmin tutustumieni ihmisten kanssa. Toki sitä joskus haluaisi ottaa jonkin toisen roolin kun näkee ihmisiä pitkästä aikaa, mutta se on hyvin vaikeaa. En tiedä miksi, mutta kai sitä jollain tapaa pelkää ettei toinen enää hyväksy minua jos ottaisinkin yhtäkkiä jonkin toisenlaisen roolin tai puhetyylin.
Yksi asia on kiroilu minkä suhteen minulla on aina jokin tietty rooli. Tiedän kyllä että kiroilu on pahatapa ja sitä pitää välttää, mutta tiettyjen ihmisen seurassa saatan kiroilla jopa niin paljon että ihan itseäkin hävettää. Mutta tuo kiroilu on ollut osa sitä kanssakäymistä tiettyjen ihmisen kanssa jo ihan alusta saakka, joten sitä on hieman hankalaa välttää, vaikka niin haluaisinkin kun toinen alkaa kiroilla niin siihen sitten tavallaan vastaa aina automaattisesti samalla tavalla takaisin.
Mä luulen, että kaikki "kärsii" ajoittain samasta ongelmasta, ja kaikenmaailman olemassaolon kriisitkin kuuluvat ihmisen ihan luonnollisen elämään. Kuka olen ja miksi ja mitä teen... Olisihan se toisaalta aika vaikeaa kasvaakin, jos ei koskaan kyseenalaistaisi mitään. Ja se "aitous" muuttuu tottakai, tai siis niillä, ketkä kasvaa, koska ihminen muuttuu. Siis toivoisin ainakin, että jos on jotain mieltä 15-vuotiaana, ei tarvitse olla samaa mieltä 25-vuotiaana, tai jos 20-vuotiaana on ollut enemmän ujo, oppii 35-vuotiaaksi mennessä ottamaan itsensä enemmän huumorilla ja jopa avautumaan vähän.
Itse olen ainakin muuttunut paljonkin kokemusteni myötä ja kaikki muokkaantuu, ajatusmaailma ja oleminen. Se aiheuttaa sitten aina välipysäkkejä ja kriisejä, joita aiheutan kyllä itsekin itselleni... Esim. tyyliä vaihtamalla, koska haluan kokeilla millainen olen, muutunko. Kannattaa muuten, saattaa havaita itsestään yllättäviäkin asioita, toisista puhumattakaan: ulkonäkö, tyyli ja vaatetus saattaa antaa yllättäviä tuloksia ihmisten avoimuudesta, suvaitsevaisuudesta ja mieten "ulkonäön perusteella ei tuomita". Se voi olla hauskaakin :D
Lisäksi, voi joskus treenata oikein, että kirjoittaa jotain aivan muuta, puhuu aivan jollekin muulle, tarkkailee hieman itseäänkin, tiedostaa. Tietty ei kannata jättää sitä päälle: itsetarkkailua täynnä olevana ei ole kivaa kenellekään ;)
Miksi sitten joskus, joittenkin ihmisten kanssa palaa ns. vanhoihin rooleihin.. No, kai se on tottumusta. Ihminen on kuitenkin myös eläin ja noudattaa omia, oman päänsä luonnon lakeja. On vaikeaa itsellekin päästä tutuista rooleista eroon: kuinka monta ihmistä tunnet, jotka lipuu kapinoimatta muutoksesta toiseen, luopuu vaivatta, ja menee oikeasti elämän virrassa... Verrattuna kuinka moni oikeasti, lopultakin, elää aina sitä samaa, samassa uomassa ja niin ettei vaan mikään muuttuisi... Joten yritän selvittää, että päämme ei aina niin helposti sopeudu muutokseen. Vanhat kaverit siis tuovat ehkä esille vanhan uoman mihin on taas helppo ajautua. Mutta muista, että sinä olet silti kuka olet.
Ihminen on eläin, mikä joutuu toimimaan usein monessa ympäristössä, monien eri ihmisten kanssa, ja tässä maailmassa, on monia eri maailmoja, mitkä eivät välttämättä tiedä toisistaan. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja ihmisen sosiaaliseen kanssa käymiseenkin sopeutuminen kuuluu. Siis eri tilaisuuksissa nyt täytyy käyttäytyä usein eri tavalla, ja siis niin ihminen tekeekin. Joten nyt olisit tietty toivonut, että olisit voinutkin toimia toisin, mutta... joskus se jää päälle. Se on inhimillistä.
Monesti sanotaan, että todellisen luonteensa saa selville vasta pahassa kriisissä. Mutta itse sanoisin että useiden eri kriisien myötä enemmänkin, sillä vaikka toisessa tilanteessa pissaisi housuun, voi toisella kertaa kokemuksen turvin, toimia uskomattoman rohkeasti. Olemassaolon eri kokoiset kriisit kuuluvat ajattelevan ihmisen elämään. Sä nyt mietit (varmaan jälleen kerran ihmisen elämässä) mikä on rooli ja mikä on sinä, mikä on joustamista ja mikä ajautumista vaan johonkin rooliin jne. No, mitäs pahaa siinä on? Kokeile! Vedä överiksi, kun rajat tulee vastaan, tietää että keskelle jäävä osa on se oikea. Lisäksi muista, että esimerkiksi kuvitelmat "tumpeloudesta" saattavat olla pitkälti myös omaa kuvitelmaasi.
Elämä on koko elämän kestävä matka, joten mikäs tässä on asioita tutkiessa, eikö niin?
Kyllä minullakin on eri rooleja eri ihmisten kanssa, varsinkin lapsuudenystävien seurassa käyttäydyn ihan eri tavalla kuin esim. työkavereiden seurassa vapaa-ajalla. Onneksi minulla ei ole mitään sen erikoisempaa roolia tai tyyliä joka minun pitäisi omaksua eri ihmisten kanssa, mutta jonkinlaista hienosäätöä sitä aina huomaa tekevänsä kun eri ihmisten kanssa juttelee. Kaikkein ongelmallisinta ovat vanhan inttikaverit, joiden seurassa ei oikein edes kehtaa nykypäivänä näyttäytyä, kun tuli oltua aika pelle intissä.