Salasuhteen päättyminen - miehen näkökulma

Olen vastaavassa tilanteessa, tosin en vielä eroa ukkomieheen tehnyt. Koko kirjoituksesi voisi kertoa minun elämästäni. Ikäeroa meillä tosin ei ole "kuin" 16 vuotta, ei siis vuosikymmeniä, kuten teillä.

En tiedä pystynkö lähtemään. Pitäisi kyllä. Tuntuu se vain niin järjettömältä, kun tuntuu, että tässä on se rakkaus, jota ei kahta kertaa elämässään koe. Tuntuu tuhlaukselta. Ja miehet todellakin tuntuvat olevan tässä asiassa heikkoja, koska ero tulee meidänkin kohdalla tapahtumaan minun aloitteestani.

Pitääkö elämän mennä jonkun kaavan mukaan? Siinäpä kysymys. Lipuuko elämä ohi vai pitäisikö siihen tarttua, vaikka riskit ovatkin isot?

Hulluja te olette, kun heitätte "elämää suuremman rakkauden" pois. Kaikki eivät elämässään tuollaista koe. Miettikää tapa elää yhdessä, joka sopii molemmille. Olkaa molemmat valmiita kompromisseihin. Sopikaa pelisäännöt ja tavoitteet yhteiselle elämälle. Kyllä se voi toimia. Oletko vaimosi kanssa muka onnellisempi, kun suhteenne on ehkä jotenkin yhteiskunnallisesti ja "paperilla" toimivampi ratkaisu? Selvästikään et, kun rakastat toista ihmistä noin syvästi.

Suhteenne päättyi sentään suht kauniilla tavalla! Oma suhteeni varattuun mieheen sai järkyttävän lopun, kun kyseessä olikin loppua kohden tapahtunut ja yhä paheneva kiusaaminen, jota en kestänyt. Suhde kesti n vuoden, alkuaika mahtavaa, viimeinen puolivuotta kiusaamista miehen puolelta. Hyvä kun suhde loppui, mutta jäi miettimään, miksi turhan takia tällaista sieti niinkin kauan. Nyt on 3 kk suhteen loppumisesta, ja pää on hajota vieläkin, vaikea saada itseänsä kokoon kamalien kokemusten jälkeen.
Masennus siitä seurasi, ja ikinä en varattuun enää sorru, ei siinä mitään tulevaisuutta ole. Jos on kyse rakkaudesta, kaikkein suurinta rakkautta on antaa vapaan ihmisen löytää itsellensä vapaa kumppani

Et sinä kakkosta rakastanut, vaan kyse on sinun vanhuuden viimeisistä himoista 8tai niiden rippeistä). Olet tunteiltasi turta, ja siksi voit pettää vaimoasi. Minä en tunne mitään myötätuntoa sinua kohtaan, koska olet itse tiesi valinnut. Koska et kärsi etkä tunne mitään, niin unohda kakkonen ja suuntaa energiasi ykköseen.

Säälittävä olet vaikka yrititkin kovasti jotain lapsellista nyyhkytarinaa kehitellä. Se sinun kakkosesi on vaan tyytyväinen kun pääsi vanhasta ukosta, ja sinun vaan pitää se niellä. Onhan se sinulle sanottukin ihan suoraan.

:) tässä mitään myötätuntoa kukaan ole kerjännyt. Ja ilmeisesti et ole kokenut itse mitään lähellekään vastaavaa, kun puhut "lapsellisesta". Ja mitä tulee himoihin, niin niitä kyllä piisaa, mutta salarakkaani kanssa oli kyse niin paljon syvemmistä asioista kuin himoista. Eläisit, niin tajuaisit, että seksi on parhaimmillaan seurauksena ei itseisarvona.

:) oli pakko pistää vielä toinenkin hymiö, sillä "vanha ukko" olin minä mielestäni hänelle, en minä hänen mielestään hänelle.

Minä en vaan ymmärrä, miksi hylkäätte tuollaisen rakkauden? Mikä on sitä suurempaa? Mitä sinä oikein elämältä odotat? Minkä arvoista se kipu on, pidätkö siitä? Mitä sinä kärsimällä saat? Puhtaan julkisivun?

Minulla oli intohimoinen rakkaussuhde varattuun mieheen. Voin vannoa, että rakkaus oli molemminpuolista ja suurta. Juuri sellaista kuin teilläkin, aavistan. Minun tapauksessani vaan tämä mies ei ilmeisesti ollutkaan sillä tavalla "heikko" kuin sinä väität olevasi. Hän aika yllättäen ja jyrkästi käänsi kelkkansa, perui eroaikeet ja jäi vaimonsa luo. Sieltä toisinaan saan viestiä, kuinka ikävöi ja kaipaa ja kuinka vaikeaa on elää ilman rakkautta.

Mikä teitä kaikkia vaivaa? Itse valitsisin rakkauden ilman muuta. Tässä maailmassa sen suurempaa onnea ei voi saavuttaa. Tämän minä haluan lapsillenikin välittää: rakkautta saa ja pitää tavoitella. Rakkautta ja onnea.

Kyllä on ihminen nätisti sanottuna pikkusen jälkeen jäänyt päästään kun haikailee jotain nuoruuttaan tuolla tavalla.. Hyi helvetti.

On erittäin itsekästä sekottaa toimimattomaan avioliittoon kolmas ihminen. On selvää, että hän polttaa siinä siipensä. Hän on kuin tunkeilija toisen takapihalla: hän ei ole saanut kutsua saapua kylään. Siinä ei ole mitään rohkeutta, että käy vieraissa. Se on miehekästä,että hoitaa parisuhteen ongelmat kasvotusten kumppaninsa kanssa. Tämä kolmas ihminen on kuin käyttöesine: hän on saatavilla, kun toiselle sopii. Hän laittautuu, siivoaa kotinsa ja laittaa tarjottavan. Pyykkää lakanat ja yrittää tukahduttaa ikävänsä ja unelmansa. Hän on tiedostamattaan valinnut elää elämää, jossa ei ole hänelle tulevaisuutta. Vuosien saatossa hän vanhenee eikä kelpaa pian kenellekään. Hän on hyllyttänyt omat tarpeensa ja elää vain toiselle. Vieraissa kulkeva jakaa kaikki pyhänsä perheensä kanssa, maksaa laskunsa ja kasvattaa lapsensa toisen kanssa. Hän nukkuu kumppaninsa vieressä arkena kun kolmas osapuoli menee nukkumaan yksin, selviää arjestaan ilman tukea, tekee kaikki kotityöt itse, maksaa laskunsa yksin, käy kaupassa yksin.

Mistäkö minulla on näkökulmaa asiaan? Olin itse se vieraissa käyvä ja ymmärsin itsekkyyteni. Selittelin itselleni, että kun toinen ei huomioi minua niin minähän kyllä jollekin kelpaan. Kuinka voimia vievää oli valehdella - molemmille rakkaille ihmisille. Kenen onni rakennetaan valheille?

Mikäli puoliso on sairas, niin silloinkaan ei pidä pettää. Ei ole milloinkaan oikeutusta rikkoa sopimusta jonka kaksi ihmistä ovat solmineet. Rohkeutta on rakastaa avoimesti, sitoutua ja jakaa toisen kanssa niin arki kuin pyhäkin.

Tsemppiä sinulle. Rakkaus ei ole itsekkyyttä - se on vapautta: anna siis rakkaallesi mahdollisuus elää tasapainoista elämää parisuhteessa, jossa hänelle avautuu tilaisuus täyttää omia unelmia miehen kanssa, joka sitoutuu häneen rakkaudesta ja halusta pitää huolta hänestä, rakentaa yhteinen koti ja yhteinen tulevaisuus.

Kun koskee kovasti tiedät, että sinä ihmisenä kasvat. Kuuntele rokkia, huuda, käy kävelyllä mutta anna itsellesi armoa. Merkityksellinen ihmissuhde jättää ihania muistoja. Ne ovat sinulle aarre, johon voit palata missä ja milloin vain. Kliseemäisesti sanottuna: on parempi rakastaa kerran kuin olla rakastamatta koskaan.

Olipas hienoa tekstiä sinulta "rajaton rakkaus". Sinä ymmärrät, miltä tuntuu olla kolmas osapuoli. Tuli hyvä mieli kirjoituksestasi, kiitos! Helpotit paljon omaa tunnelmaani, kun kärsin vielä omasta turhasta suhteestani, jossa olin yli vuoden, sain suhteen poikki onneksi..Kärsin siinä valtavasti, eikä se kärsimys mene ohi kovin pian.

Valtavan viisaita sanoja, vielä kerran Kiitos!

En tiedä.. Aina kun tulee esille sana rakkaus salasuhteen yhteydessä, se tuntuu pahalta ja kierolta. Ok, voihan olla että tunnette paljon, miksei, ja rakastatte. En vaan voi käsittää sitä tilannetta, että kumpikin pystyy olemaan "onnellinen" ja "täynnä puhdasta rakkautta", kun tilanne on mikä on.

Petturi, toisen kanssa kumppanuudessa elävä valehtelija, ja nuori sinisilmäinen tyttö joka ei ole ikinä kokenut kunnon seurustelusuhdetta. Tässä kuviossa ei ole mitään kaunista. Miksi mies, suostuit tuohon? Miksi halusit rikkoa tietämättömän ja kokemattoman tytön tunnemaailman? Miksi aloitit sen?

Tiesitkö, että nuori kokematon tyttö kiintyy lähes keneen tahansa mieheen joka osoittaa hänelle kiinnostusta ja hellyyttä, joka saa hänet tuntemaan itsensä maailman erityislaatuisimmaksi? Varsinkin jos sisimmässä on vielä harhailija ja huono-itsetuntoinen, kuten useat. Ja miten jää kiinni toiseen tahtomattaan, kun ruvetaan intiimiin suhteeseen.

Sinä voit ajatella että tarinassasi on jotain kaunista, mutta sille tytölle se oli karhunpalvelus, hyväksikäytit vain häntä ja rakentelit itsellesi jotain haavekuplaa ja tunteiden kaihoa, missä haluat elää.

Et missään tapauksessa ole turvallinen ja järkevä aikuinen, joka ymmärtää maailmaa ja osaa tehdä terveitä ratkaisuja, ja joka ei halua loukata ketään. Kuka tahansa isä tai äiti haluaisi suojella tytärtään sinunlaiseltasi!

Häpeä. Tiedät hyvin miksi, mutta munaasi vain ajattelet, ja hinnan olet maksanut: Et tunne mitään (todellista ja empaattista), omatuntosi on kuollut.

Minäkin olen ollut papparaisen uhri, ja kyllä arvet jäivät. Ihan vaan koska olin naiivi ja kokematon. Kyllä oksetti jälkeenpäin. Ja häpesin... Ja totesin, että se äijä ei ollut oikeasti kaunis sydämeltään, vaikka niin kuvitteli ja uskotteli. Vaan itsekäs haihattelija ja luulottelija. Hyvinpä olet vastuusi kantanut. Milloin meinasit ajatella vaimoasi ja tätä soppaa, jonka olet hänelle keittänyt myrkyttääksesi hänen sydämensä?

Miksi nämä jutut tuntuvat aina menevän niin päin, että miehellä on salarakas? Eikö naisilla ole vai onko se sitten niin, että jos naisella on salarakas, se on eri asia, koska miehet vain etsivät seksiä ja miehen salarakas nainen taas etsii parisuhdetta?

oikeus haaveilla ?
kyllä on !

Salarakkaus on vain " n u s s i m i n e n"!

lapsen kanssa ??

Kyllä vain, omaisuus on se syy miksi jatkan vaimoni kanssa. Meillä ei ole avioehtoa enkä tahdo jakaa omaisuuttani hänen kanssaan. Myös tälle nuorelle tyttöystävälleni tuntui olevan suuri pettymys se, että vaimollani ja minulla ei ole avioehtoa. En tiedä vaikuttiko se hänen tunteidensa hiipumiseen, mutta mahdollista se on. Sen verran voin paljastaa, ettei tämä ollut ensimmäinen syrjähyppyni. Onhan näitä muita naisia ollut tässä matkan varrella. Kiinni en ole jäänyt, koska vaimoni onneksi luottaa minuun ja uskoo kaiken mitä hänelle sanon.

Miksei miehet voisi aidosti kuunnella tunteitaan loppuun saakka? Tämä on kaikkien mielestä varmasti älytön ajatus, mutta minä romantikko uskon rakkauteen niin syvästi, että vastaavassa tilanteessa jättäisin vaimon ja kokeilisin yhteistä elämää salarakkaan kanssa (jolloin hän lakkaisi olemasta salarakas). Vitut omaisuudesta tai ikäerosta tai toisten mielipiteistä, jos rakastaa! Täällä eletään vaan kerran.

Jotain kertoo aloittajasta, että hän koko ajan hokee sitä ettei halunnut loukata tyttöystäväväänsä ja siksi ei halunnut jatkaa. Itse en usko ollenkaan että aloittaja olisi muka niin epäitsekäs ja uhrautuva. Luultavasti hän ei vain halunnut ottaa sitä riskiä, että tyttöystävä ennemmin tai myöhemmin vaihtaisi hänet nuorempaan mieheen. Peluri mikä peluri. Kuvaavaa on myös se ettei aloittaja puhu mitään vaimostaan ja mahdollisten lastensa äidistä, jota on on pettänyt ja jolle on valehdellut päin naamaa pidemmän aikaa. Koko hänen avioliittonsa perustuu nyt valheelle ja petokselle. Kunnon pelurina hän kuitenkin jäi avioliittoonsa, koska ei tahtonut ottaa riskiä että eroaisi vaimostaan tyttöystävänsä takia, mutta tulisi kuitenkin itse jätetyksi tyttöystävänsä taholta eikä vaimonkaan luokse olisi välttämättä paluuta. Joillekin miehillehän on käynyt juuri niin, että ovat lopulta menettäneet sekä vaimonsa että tyttöystävänsä. Kunnon pelimies tietysti ottaa ilon irti, mutta ei ota riskejä, kun haluaa turvata selustansa. Kuten aloittaja.

Olenko sanonut, etten halunnut jatkaa? Toki halusin, mutta eipä paljon ole tehtävissä, kun toinen osapuoli vetäytyy kuoreensa. Ymmärsin asenteensa muutoksen, vaikka se ottikin päähän.

Minulle on selvää, että jos tällainen tilanne syntyy, niin toinen osapuoli ratkaisee jatkon, koska hänellä se elämä pelissä on :) Minähän elän viimeisiä hetkiäni - tässä iässä.

Tottakai olen itsekäs. Minunhan elämäni on. On saivartelua ja tekopyhää väittää olevansa pyyteetön yms. Elän elämääni. Vaimolleni en kerro, koska en halua loukata häntä tiedolla. Kertominen kun ei kuitenkaan poista tekojani. Ja miksi heittäisin sinänsä hyvän suhteen romukoppaan sen vuoksi, että olen tällainen?

Peluri? Ehkä olen, mutta olen sitä siten reilusti, että en lupaa itseäni kenellekään kokonaan, sillä minua ei voi omistaa. Ketään ei voi omistaa. Jos vaimoni saisi päähänsä jättää minut, niin ratkaisu on hänen. Itse olen sotkuni aiheuttanut. Seurausten kanssa pitää osata elää. Tästä tietoisuus ei kuitenkaan poista ikävää, joka nyt kohdistuu salarakkaaseeni. Näin se vaan on. Kauhistelkaa ja moralisoikaa rauhassa :)

No oliko tämä nyt taas joku provoilija vai miksi ketjun aloittaja vaihtoi yhtäkkiä tyyliä? Tosin mitä enemmän aloittajan juttuja luen, sitä enemmän alkaa tuntua ettei kyseessä ole edes mies vaan naisen kirjoittama provo. Kirjoitustyyli on selvästi enemmän naisen kuin miehen. Taitaa olla provoilua alusta alkaen.

Sama tuli itsellekin mieleen. Ap:n kirjoitustyyli on jotenkin merkillisen naismainen. Ei miehen tyyliä ollenkaan. Provo taitaa olla.

:D Nämä kaksi viimeistä olivat ihan riemastuttavia. Olen mies. Ehkä minut sitten tekee naismaiseksi se, että en ajattele alapäälläni.

Tyylilajin muutosta en millään löydä teksteistäni. Ellei sitten kyse ole siitä, että ensimmäinen kirjoitus on syntynyt suuremmassa tunnemyrskyssä kuin myöhemmät?

Lähes kolmen vuoden suhteen jälkeen päätin eilen, että en enää tapaile tuota naimisissa olevaa miestä. Yritin tehdä eroa n. 12 kertaa/vuosi, mutta aina se vaan jatkui. Olin siis aika päättämätön, lisäksi riippuvainen.

Vielä nyt on se vaihe, että mieli ei käsitä kaikkea tapahtunutta, mutta kun on elänyt läpi oikeasti vaikeita asioita elämässään (olen 41v.), niin on olemassa usko siihen että jokainen aamu on tuo helpottavamman olon. Nyt pitää vain kestää, enkä ala ollenkaan pohtimaan asiaa; en omia tunteitani enkä toisen motivaatiota viritelmään,jota hän niin vahvasti ajoi. Kaikkensa eteeni teki, liekö itsensä konkurssin partaalle takiani ajanut.Aina oli saatavilla kun apua tai syliä kaipasin.

Mies oli aikeissa erota, mutta minulta loppui usko siihen. Ja aloin kunnioittamaan itseäni, monestakin syystä. Siksi en enää halunnut jatkaa vaan annan vaimon pitää miehensä.

Kaipaan sitä ihmistä, mutta ehkä tämä ero on helpompi, koska alusta alkaen tiesi,että tähän ei liity tulevaisuuden suunnitelmia; en oman avioeroni lasteni vuoksi halua uusioperhettä enkä yhteistä lasta. Ei ollut unelmia, jotka olisivat romahtaneet , ainoastaan toisen läheisyys ja asioiden jakaminen ovat nyt poissa. Elämä jatkuu, muuta vaihtoehtoa ei ole. :)

Hei.. täällä vielä yks uhri.. tapailen nyt naimisissa olevan miehen, jolla on kaksi lasta... tämä suhde on nyt kestänyt noin 7kk..en tiedä mitä teen...tiedän sen, että kärsin siitä ja stressaannun...yritän miettiä sitä ettei se mies ota ikinä eroa ja jää kuitenkin vaimon kanssa, mutta sisälläni on silti joku toivo...toivo, jota haluan tappaa.. apua.. en tiedä yhtään mitä mun pitää tehdä..??? antakaa vinkkiä... :(((((joka päivä on yhtä helvettiä ja tuskaa kun mietin että se on kotona ja nukkuu vaimon vieressä.,..vaikka laittaakin viestejä ja soitellaan...help help help

Mies on itsekäs! Kotona on kaikki hyvin, on vaimokulta ja sitten salarakas, mikäs sen hienompi asetelma miehen mielestä!? Kysymys on siitä, haluatko olla kakkosena? Tuo asetelma ei koskaan muutu, siitä on lähdettävä. Mies pitää sinua lämpimänä viestein, kuinka kauan sellainen kenellekään riittää..

Salainen elämä tuo mukanaan paljon pimeitä asioita, turhaa stressiä ja jännitystä, omanarvon tunteen katoamista, ja oman elämän kapeutumista. Mitä niin tärkeää saat mieheltä, että kannattaa uhrata oma elämänsä turhan takia? Jos nyt jokin näennäinen pikku reissu, muutaman tunnin vierailu luonasi silloin tällöin, eihän se ole arvoisesi suhde?

Neuvon tuon kaiken kokeneena, että revit itsesi irti kokonaan, älä synnytä mitään draamaa asiasta, niin pääset itse vähemmällä. On parempi olla sekaantumatta millään tavalla avioparin elämään. Ukkomies voi olla tosi sinnikäs, koska hän ei halua luopua saavuttamastaan edusta, ja uuden salarakkaan etsiminen on aina vähän työn takana. Katkaise suhde! Kesä tulossa, sinä olet vielä nuori, ja oikea elämä on toisenlaista kuin olla jonkun ukkomiehen hutsuna.

Minulla on suhteen loppumisesta 4 kk, en ilmoitellut mitään vaimolle, vetäydyin vain pois suhteesta, ja päivä päivältä on ollut hempompaa ja onnellisempaa elämää, kun minun ei tarvitse salailla mitään. Omatunto on nyt palaamassa kohdilleen, ja olen vapaa.

Vaikka olenkin ukkomies, jolla oli suhde nuoreen naiseen, niin siitä huolimatta allekirjoitan nimimerkin "salainen elämä":n ensimmäisen kappaleen lukuun ottamatta sen kahta ensimmäistä virkettä.

Mutta kuvitelma, että ukkomiehen mielestä tuollainen asetelma olisi hieno, on harhaluulo. Oman salasuhteeni päätyttyä olen pikkuhiljaa alkanut kokea tietynlaista vapauden riemua. Stressi salaisten tapaamisten järjestämisestä ja ikävästä on ohi. Ikävä ei kylläkään vielä kokonaan...

Hienoa olivat vain ne hetket, jolloin sain salarakkaani syliini. Muu maailma lakkasi tuolloin olemasta. Tunsin - niin - sanokaa mitä vaan - tunsin syvää rakkautta. En suostu pahoittelemaan sitä. Toisaalta...rakkaus on syvältä.

"Nogamesplease" saat elämäsi takaisin vain repimällä itsesi irti tuosta suhteesta. Se tekee kipeää, mutta surun hälvettyä olet vapaa. Teet palveluksen myös ukkomiehellesi, sillä hän tuskin kykenee päätöstä tekemään. Me retkahtaneet ukkomiehet olemme heikkoja.

kiitos paljon teille tuesta..minä yritän katkaista sitä.. pitää löytää vaan jostain sisäistä piilotettua voimaa, joka saa minut tuntemaan itseäni taas ihmiseksi...heti kun herään niin ahdistun, kun kuulen sen äänen niin ahdostun, muistelen hetkiä- taas ahdistun.. meen nukkumaan- ahdistun.. sillo ku oon sen sylissä niin olen kuin aivoton! hankalaa on...tiedän, että en ansainnut tällästä elämää.. koska olen hyvä, sielultaan rikas ihminen...:((( ja turhan kiltti.

Ahdistus kertoo sinulle siitä, että sisäisesti sinä et tätä suhdetta halua etkä kestä, ja sisäisesti tiedät järjen tasolla, että se ei ole oikein sinua kohtaan, tunne vaan laahaa perässä aika kauan ennenkuin hellittää. Hän sai sinun tunteesi heräämään, ja niitä on vaikea nopeasti kuolettaa, vain aika sen tekee.
Hyvä, kun tiedon tasolla olet selvillä tilanteesta, ja ainahan voi järkeäkin käyttää, ja lopettaa suhde, koska voit huonosti. Sinun ei tarvitse ajatella miestä päätöstä tehdessäsi.
Ihan oikeasti tilanne on se, että suhteen jatkuessa ongelmat vain pahenevat. Alat reagoimaan vielä enemmän, ja nämä tämäntyyppiset suhteet yleensä saavat aika kurjan lopun. Jos reagoit, mies ei pidä sinusta enää, ja siinähän olet siipesi polttaneena. En tiedä, selviätkö tuosta ilman ammatillista tukea? Voisit käydä terveyskeskuspsykologilla, yksikin kerta voi olla hyvä lähtölaukaus omaan uuteen tulevaisuuteen.

Vaikka tuo ukkomies eroaisikin vaimostaan sinun takiasi ja tulisi luoksesi, niin olisiko sekään hyvä pitkällä tähtäimellä? Miten voisit ikinä luottaa tuollaiseen mieheen? Jos hän valehtelee vaimolleen ja pettää häntä, hän luultavasti tekisi sinullekin saman tempun ennemmin tai myöhemmin. Tulisit aina olemaan vähän epävarma hänestä, kun tiedät millaiseen käytökseen hän kykenee. Sellaistako parisuhdetta haluat? Mietihän sitä.

Tuot esiin tuon ikäero asian, jota pitäisi varmasti monesti miettiä, sillä tulevaisuus ei näytä hyvältä suuren ikäeron vuoksi.

Kaikki vanhenevat ja ikäeron tuomata vaivat lisääntyvät, saattaa joutu hyvinkin pian omaishoitajaksi, kestätkö nuori iihminen sen. Elämä voi tällä hetkellä olla hyvää, mutta mikä päivä hyvänsä voi muuttaa kaiken.

Miksi te yleensä paljon vanhemmat miehet hakeudutte nuorten naisten rakastajiksi, mikö on se syy, että ette näe omaa vanhuuttanne.

Erään nuoren naisen läheisenä minuun koskee aivan vietävästi jos voisin tekisin mitä hyvänsä, että saisin vanhan miehen pois tuhoamasta tämän nuoren elämää.

Itseäni on hiukan huvittanut se seikka, että nettikirjoitusten perusteella voisi päätellä, että joka toisella vanhalla ukolla on joko nuori nätti vaimo tai ainakin nuori nätti salarakas, jonka kanssa omaa vanhaa vaimoa petetään. Todellisessa elämässä netin ulkopuolella se on kuitenkin erittäin harvinaista. Suurimmaksi osaksi nuoret tytöt nyrpistävät nenäänsä vanhoille miehille eivätkä suinkaan ryntää heidän kanssaan lemmensuhteeseen. Jos vanhalla miehellä on suhde nuoreen tyttöön, niin yleensä nämä miehet ovat joko erittäin varakkaita tai kuuluisia julkkiksia. Tavallisilla vanhoilla miehillä ei ole juuri nuoria naisia, paitsi ehkä thaimaalaisia ostomorsiamia. Silti nettipalstoilla iso joukko keski-ikäisiä ukkoja kehuskelee nuorella nätillä tyttöystävällä. En nyt ota kantaa siihen, onko aloittajan kirjoitus totta vai vanhenevan miehen fantasiaa, mutta kummastuttaa vain se että tässä asiassa nettikirjoitukset ja reaalimaailma eivät todellakaan kohtaa. Oikeassa elämässä nuoret tytöt nauravat niille vanhoille ukoille, jotka yrittävät epätoivoisesti iskeä heitä. Nettijuttujen perusteella taas nuoret tytöt ovat hulluina vanhusten perään.

Nojaa...todellisuus on tarua ihmeellisempää. Kertomukseni on totta joka sana, vaikka totisesti toivon, että sillä ei olisi ollut vielä loppua. Ikäeromme oli yli 30 vuotta :)

Hah! Niinhän sä väität! Mutta mistä me muut tiedetään, ettei koko stoori ole vanhan ukon toiveunta? Netissähän jengi voi kirjoitella ihan mitä tarinoita vaan ja kirjoittaakin ja monesti ihan provomielessä. Netissä kaikilla vanhoilla kääkillä voi olla nuori rakastajatar/rakastaja. Netissä jokainen läski voi olla hoikka ja urheilullinen. Netissä jokainen työtön voi olla rikas bemarin omistaja. Netissä jokainen voi puhua sontaa sielunsa kyllyydestä eikä kukaan voi tietää, onko se totta vai ei. Ja mäkin voin sanoa sen, ettei jonkun vanhan kävyn romanssi yli 30 v nuoremman mimmin kanssa kuulosta kovin uskottavalta. Varsinkin kun tietää, etteivät nuoret mimmit todellakaan ole kovin kiinnostuneista rupisista vanhoista vaareista. Paitsi jos niillä vaareilla on helvetisti rahaa. Se nyt sattuu olemaan ikävä totuus. Mutta ainahan voi haaveilla ja kirjoitella haavestooreejaan nettiin.

ainaki mun kertomuksessa, jonka kirjoitin (nogamesplease) on mies, joka on 10 vuotta vanhempi ku minä..

Kymmenen vuoden ikäero onkin paljon uskottavampi kuin yli 30 vuoden ikäero. Lukuisilla pareilla on kymmenen vuoden ikäero eikä se edes ole kovin iso ikäero aikuisilla täysi-ikäisillä. Joskus nainenkin saattaa olla miestä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta yli 30 vuoden ikäero on niin poikkeuksellisen harvinainen tavallisilla ihmisillä, ettei se kuulosta enää uskottavalta. Sellaisia ikäeroja löytyy lähinnä julkkiksilta ja miljönääreiltä. Ei muilta. Mutta kuten jo mainittiin, netissä voi kirjoitella mitä vain.

Mutta jos lähdetään siitä että aloittajan kertomus onkin totta, niin herää kysymys, että miten hän suhtautuisi jos paljastuisi, että hänen vaimollaankin on ollut kiihkeä romanssi toisen miehen kanssa? Riittäisikö ymmärrystä ja anteeksiantoa? Vai kuuluuko aloittaja niihin miehiin, jotka sallivat uskottomuuden yksinomaan itselleen? Vaimon syrjähyppy onkin jo ihan eri asia. Tiedän nimittäin tuttavapiiristä miehiä, joilla on itsellään ollut useitakin naisjuttuja, mutta kun vaimo on mennyt tekemään samoin, ollaan tekopyhänä heti hakemassa avioeroa. Onko aloittajakin sellainen?

Eihän tuo mitään kunnon rakkautta ollut. Jos mies todella löytää elämänsä naisen, hän ui vaikka alasti Englannin kanaalin poikki tämän luo. Suhde varmasti teki gutaa, mutta järki pilasi intohimon.

Rapumiehen kanssa samaa mieltä! Jos rakkaus on syvä, niin mitä merkitsee mikään muu??

Ihmiset oletteko miettineet asiaa tältä kannalta?

Jos vaikka tässä tapauksessa, mies on naimisissa ja pitää salasuhdetta toiseen naiseen, suhde etenee hyvin ja lopulta mies jättää vaimonsa ja tekee salasuhteestaan avoimen.
kysymys kuuluukin miten tämä uusi nainen voi luottaa tähän mieheen joka on pettanyt edellistä vaimoaan hänen kanssaan? Miksei mies tekisi sitä uudestaan? Vaikka muutaman vuoden päästä kun salasuhde muuttuukin normaaliksi suhteeksi ja mies löytää uuden ns. kiinnostavamman naisen?

Voiko tollainen suhde, jossa toinen osa puoli on lähtenyt ns. salarakkaansa mukaan olla luotettava?

En usko, itse en ainakaan voisi luottaa mieheen joka on pettänyt edellistä naistaan... Siinä jo huomaa miehen laadun ja moraalin...

Huomaa, että kirjoittajalla on ikää, kokemusta ja näkemystä. Kiintymys on se ydinasia, joka vanhoja suhteita koossa pitää. En kuitenkaan usko, että salasuhteeni päättymisen takana oli niinkään haikailu toisella nuoremman perään kuin haikailu VAPAASEEN.

Viimeinen kappale on just noin!

En koskaan kyseenalaistanut salasuhteeni tilannetta. Ymmärsin ja valmistauduin henkisesti kaiken aikaa siihen, että hän kokee ikäeromme ja tilanteen muutenkin kannaltaan vaikeaksi - mahdottomaksi ja alkaa kaipaamaan nuorempiin kuvioihin; siitäkin huolimatta, että hän koko ajan sanoi viihtyvänsä kanssani paremmin kuin ikäistensä "lapsellisten" poikien kanssa.

Ei suhteen päättyminen käynyt itsetunnolleni, olihan se saanut mannaa kyllikseen nuoren tytön muodossa. Tiesin koko ajan, että hän on minulla vain lainassa.

Mitä kiihkeyteen tulee, niin enpä usko, että hänellä oli sen suhteen valittamista :) Avasin hänelle seksuaalisesti kokonaan uuden maailman, josta uskon hänen olevan ikuisesti kiitollinen. Koimme yhdessä elämää suurempia asioita - kaikilla rintamilla.

Heh heh. Kuka nyt enää uskoo tota juttua? Aivan läpinäkyvä provo tai jonkun vanhan guben fantasiointia. Joku potenssiongelmainen vanhus uskottelee olevansa suuri rakastaja ja saavansa nuoren gimulin ekstaasiin. Jos pidät palstalaisia noin tyhmänä, että noin läpinäkyvä elvistely menee läpi, niin erehdyt. Kirjoita tuo tarinas vaikka pornolehteen.

Elvistely?! Jännää, eipä tullut mieleenkään, että joku voi asian ottaa noinkin. Mutta joo, olen iloinen ja onnellinen, että olen saanut kokea jotain, jota jotkut selkeästi pitävät sulana mahdottomuutena :)

Jospa koittaisin kertoa tekemisistäni,vailla puolusteluja rehellisesti.Olen iäkäs.50v aloitin salasuhteen vajaa kolmekymppisen naisen kanssa.Olin kuin kukko tunkiolla saatuani mielenkiintoa kauniilta nuorelta naiselta.
Suhteen edetessä olin ilkeä vaimolleni,hänelle joka oli synnyttänyt lapset,huolehtinut tuhansista asioista,tukenut liikeyrityksessä,auttanut.,rakastanut.
Olin naisestani mustasukkainen,se rasitti kovasti,sen purin vaimooni.Vaimo ei epäillyt mitään,luotti täysin.
Teimme matkoja naisen kanssa.Maksoin matkat,maksoin monenlaista ja olin mielissäni,että varakkaana miehenä pojannulikat eivät ainakaan siinä minua päihittäisi.Olin joka panosta ylpeä,olin mielestäni todellinen rakastaja.Jouduin käyttämään kylläkin viagraa,josta nainen ei tiennyt.Aloin uupua niihin panemisiin.Nainen odotti ja vaati niitä.Paniikissa söin viagraa,ettei naiseni mene nuorten miesten mukaan,jota aloinkin pelätä kovasti.Alkoi tulla eturauhasvaivoja,joita salasin naiselta.Söin nitroja lopulta.
Jossakin vaiheessa nainen alkoi vihjailla,että haisen vanhalle miehelle.Huomasin inhon sekaista käytöstä.Suhde kesti 2v.Ei nuoren naisen rakkaus kestänyt.Ei ollut kestänyt koko aikana,olinhan perheeni parissa,jolloin nainen kulki omia kulkujaan.Nainen liehitteli minua,kuten myöhemmin sanoi matkojen ja sellaisten asioiden takia,joita oli uupunut isäsuhteeessa.Edustin isähahmoa,pimeässä miestä,jonkinlaista miestä.
Uskoin aikani omaan erinomaisuuteeni,ego oli aika suuri.
Olin sellainen.Suhde loppui.Vaimo antoi tilaa iän karttumiseen,sain olla ikäiseni.Ei tarvinnut syödä viagraa,vaimo tajusi,sai halut hyrräämään omalla lämmöllään.
Olin uskollinen,vaimo oli parasta mitä minulla oli,kuinka paljon yhteistä menneisyyttä.Näin millainen aarre minulla on.Kului kaksi vuotta,ne olivat hyviä.Vaimo sairastui syöpään,joka vei 2kk.Olen ollut yksin senjälkeen.Olen ajatellut monenlaista.Tuskallista ajatella mitä olin tehnyt ja lisäksi olin ollut häijy vaimolleni,joka ei häijy ollut minulle koskaan.
Kerroin vaimoni sisarelle teoistani ja siitä etten ehtinyt hyvittää tekosiani.Sanoin ajattelevani kuitenkin,ettei vaimoni onneksi ollut tiennyt ja kärsinyt salasuhteestani. Sisar sanoi siihen,että kyllä vaimoni tiesi,tiesi naisen nimenkin,mutta eihalunnut sanoa mitään.Oli päättänyt olla hiljaa,että asetun kotiin jos olen asettuakseni,pakottaa ei voi.Voiko olla ymmärtävämpää vaimoa,ja tällaisella miehellä.Sitä suren,suren vaimon kärsimystä.Olen itse ansainnut tuskani.

Niin. Elämä on juuri tätä. Koskaan ei voi tietää, miten asiat menevät. Ikävää, että koet huonoa omaatuntoa. Oikeassa olet, itse olet tekosi tehnyt ja itse myös niiden seurauksista nauttinut/nyt kärsit. Tietoinen varmaan olit aloittaessasi salasuhteen, että tuskaahan se myös tavalla tai toisella tuottaa.

Näin olen itse asian kokenut. En syytä ketään muuta kuin itseäni olotilastani. Olen tietoisesti salasuhteeni aloittanut. Ja aloittaessani hyvin selvillä siitä, että iloa seuraa tuska muodossa tai toisessa.

Mutta en edelleenkään kadu, koska ei se muuttaisi mitään. Rakastin (rakastan paljon edelleen), nyt kärsin ja kohta olen unohtanut (lue: aika tasoittanut tunnemyrskyn).

PS. En ihmettelisi, vaikka vaimosi tietäisi/aavistaisi jotain, mutta hän on viisas. Mitä sitä tässä iässä enää hötkyilemään :)

Ei tiedä miten elämä menee,totta on.Ajattelin.Mietin yöllä huonoa omaatuntoa.Pitää niin paljon sisällään.Katumusta,miten kohtelin vaimoani,sen salasuhteen alettua.Sanoin pahoja sanoja.Lehmäksi sanoin.Ei vaimo sitä ollut,oli hieno nainen.Sanoin rumasti,vaimolla silmät tulivat märäksi,eikä hän pahasti sanonut milloinkaan.
Ajattelin yöllä sellaista,miksi minä niinkuin kostin vaimolle omaa tekoani.
Vielä se jos petin,mutta se pahapuhe hänelle.Se ehkä oli sellaista ylemmyyden tuntoa minulta,jolla oli nuori nainen.Vaimo oli vanhempi häntä,mutta niin olin minäkin,sitä minä en älynnyt.Samalla kun halveerasin vaimoa,olin olevanani kuin joku jumala varmaan.Halveerasi nainenkin minua vanhuuteni takia sitten,ja se oli kova kolaus.Ajattelin,kun vaimo on tiennyt naisesta,että kuinka paljon häneen koski minun sanat,sanoin vanhuudestakin monta kertaa.Niin,muistan,että sanoin vanha lehmä,en pelkästään lehmä.
Olen oppinut,ettei miehen sovi tehdä,kuten minä tein,ei oikean miehen.
Tästä olenkin nyt tullut siihen ajatukseen,että olen sellainen rassukka.
Ajattelin,että on sanottava jo,on sen aika,että tulin naisen luota,kuin koira häntä koipien välissä vaimon luo hakemaan lohtua,kun minä olinkin ukkorähjä,enkä kovin kummoinen rakastaja.En ,en ollut,totuus on niin.

Mietin,kun tytär on samanmoinen,kuin oli äitinsäkin,sellainen lämpöinen,niin jos vävy tekee sen saman minkä tein vaimolleni.Pitäisikö puhua vävylle?

Sitäkin ajattelen,kun vaimo onkin tiennyt tekoni,sanoi ennen kuolemaansa edellis päivänä,että en minä sinua jätä,olen mukanasi,olen vain näkymätön.
Se on ollut minulle suuri asia.Yöllä onkin olo.että nukkuu siinä vieressä,joskus kuin tulisi istumaan sohvalle.Tämä on tämmöstä puhetta,mutta se tuntuu kuitenkin sellaiselle.

Tämä on nyt minulle sellainen,kuin rippi tai synnintunnustus,joku tarve kertoa,en osaa sanoa.Oli tarve kertoa pojalleni,mutta eihän tarkoitus olisi,kuin laittaa tuskaani pojan kannettavaksi ja surtavaksi äitinsä puolesta.Ei se olisi oikein.Se olisi raukan teko.
Olen sanonut kyllä lapsille,että en ollut parhain ihminen äitillenne,ja on paljon asioita,joita tekisin toisin,mutta olen myöhästynyt.Olisin ollut parempi isäkin,jos olisin tajunnut.Oli vain aina niin suuri se ego.

Lapset ovat varsin tarkkanäköisiä hekin. Olet heidän isänsä ja sellaisena ainutlaatuinen. Ei ole mitään mieltä kaataa huonon omantuntosi seurauksia heidän niskaansa. Tekojasi ei saa tekemättömäksi. Sinun on nyt vaan sopeuduttava elämään sitä elämää, joka sinulla vielä on.

Minä olen kahden nuoren naisen ÄITI ja en kyllä tykkäisi jos jompikumpi heistä vetäisi vanhusta perässään joka olisi ehkä minun ikäinen, näin äitinä rakastaa lastaan niin paljon että suo hänelle ikäisensä rakkauden ja jossa on samalla aaltopituudella sen toisen kanssa, itse olen nähnyt erään ystäväni rakastuvan 28 vuotta nuorempaan mieheen joka on vanhempiensa ainut poika, ja tuska mitä äiti tunsi kun hän toi "mummelin " näytölle" oli hirveä sillä ajatus lasten lapsista ,suvun jatkumisesta ja poika paran myöhäinen herääminen aikuiseksi. Sitten tällä naisella on myös omiakin lapsia kolme poikaa sulhasen ikäluokkaa, ja he yrittävät ymmärtää äitinsä valintaa. Kaupassa kun näkee heitä niin luulee että äiti on pojan kanssa liikkeellä. Mini hame tietysti ja valkaistut hiukset ja rypyt kertovat että nuoruus on jätetty taaksepäin. Mutta kun kerra poika näyttää jatkavan suhdetta niin minkäs hänen äitinsä voi. Joten en pitäisi ajatuksesta että minun nuori tyttäreni toisi joidenkin toisten lasten vanhenevan isän näytile ja esittelisi sulhasenaan. Minun tyttäreni pitää saada suhde missä ikäero ei ole niin suuri. Ja sitten että petät vaimoasi luulisi nuoren tytön päässä soivan varoitus kellot, se joka pettää tulee tekemään sitä aina. En moralisoi ja minulla ei ole ikä fobiaa mutta en halua että nuori tyttö lapsellisuuksissaan luulee että sinä olet se oikea, sillä sitä et ole. Älä ota yhteyttä enää häneen vaan anna hänelle mahdollisuus elää ikäistensä parissa. Silloin näytät että todella rakastat häntä ,jättämällä hänet rauhaan.

En ota yhteyksiä naiseen,olen tätänykyä jo vanhentunut lisää,ja ymmärrän jo enemmän.
Se on kummallinen asia meillä miehellä,että ei järki pelaa,kun alapää puhuu,ei pelannut ainakaan minulla.En ajatellut seurauksia,en mitä ajattelisin asioista myöhemmin,että ajatus olisi toisenlainen.En tiennyt häpeäväni joskus, tällätavoin.
Yritin pitää naista lahjoilla.Ostin auton,kaikkea mitä toivoi.
Vaimolle olin vihainen,kun laittoi itselleen jotain joskus,omillaan laittoi,olin kuitenkin vihainen.Pidin häntä huonosti,sitä häpeän.

Ajattelin,että onko meille miehelle itsestään selviä,että juostaan,kuin metsästämässä naista,vaikka sellainen on kotona.Vaimojen vain pitäisi hyväksyä kaikki.
Olen ymmärtänyt,että avioliitossa alussa on intohimoa,joka menettää loistonsa,himmenee.Kuitenkin ajattelen,että sehän muuttuu kiintymykseksi,jos sen ymmärtää,minä en ymmärtänyt.Kaikenlainen intohimon haku mitä se sitten on sen syvän kiintymyksen rinnalla.
Avioliitto sanaa mietin.Sehän on avitusliitto,avitetaan toinen toisiamme.Vaimo teki niin,minä en.

Ei pelannut järki. Eikä vaimo kuollut. Jätti minut.
Tarinani on, että minulla oli nainen , 25 vuotta nuorempi. Ostin auton, kuljetin hotelleissa, ostin lahjoja. Vaimolle selvisi suhde ja hän lähti. Vaimon lähdön jälkeen pian alkoi myös tämä uusi hyljeksimään. Selvästi häntä kiinnosti ikäisensä miehet.
Nyt olen yksin. Äidin lähdön jälkeen poikakin on suhtautunut minuun viileästi. Hän oli jotakin kautta kuullut ostamastani autostakin.
Kuitenkin eniten korpeaa, kun viime viikolla naapuri kaupungissa käydessäni näin vieraan nuoren miehen ajavan ostamaani autoa ja vieressä oli tämä entinen tyttöystäväni. Kusetettu olo.
Sukulaismies lisäksi kertoi että vaimolla on jotain säpinää. Osituksessa kun sai puolet, ajattelin että on hyvityksenä kun tein väärin. Omaisuudesta pieni osa oli hänen hankkimaa. Nyt tietysti sekin menee jonkun oriin hyväksi.
Tämä tästä hurmasta.

Tilanne on juuri samanlainen kuin omani, tosin meillä ei ikäeroa noin paljon, molemmilla lapsia, minä eronnut ja mies järkiliitossa.
Ei hänenkään omatuniot vainannut muuta kuin lapsia kohtaan, vaimoa kohtaan ei ollenkaan,.Emme peitelleet rakkauttamme.
Rakkaus eon sellainen kokemus, ja syvä kiintyminen, että sitä ei ohjailla päällä.
Minä tein ratkkasiun myös meidän tapauksessa, olen ollut koko vuoden surullinen, olen kirjoittanut miehelle monia kirjeitä Emaileja, hän myös minulle, mutta enemmän soittaa tunemattomalla numerolla.
Olemme itkeneet molemmat puhelimessa. Minä ottaisin miehen, koska häntä syväösti rakastan takaisin, mutta vain että hän on eronnut. En halua enää sitä tuskaa ja jakamista, epäilyä että toinen on kotona vaimon kanssa samasa sängyssä. Olimme molemmat mennä rikki, hän kaipuusta ja huonosta omatunnosta että jos eroaa kärsiikö lapset, vauvakin vielä. Itse oma äiti oli ollut yh-äiti, joka roikkui isässä hänen, lapsen vuoksi naimisissa, vaikka isä petti yhtenään.
Kaikella on tarkoitus. Jos tuo nuorempi nainen ei pääse yli, etkä sinä, niin älä etsi esteitä ja kiviä rakkuden tielle.
Ja kyllä sinun täytyy kertoa vaimollesi, olla rehellinen, kantaa seuraamukset teoistasi.
Kyllä minusta teillä on mahdollisuus, koska oikea rakkasu voittaa kaikki esteet, viis ikäerosta jos se ei ole este tuolle naiselle.

Jaa-a Miehen tunteet. En pidä kirjoittamastasi. Jouduin vuosikymmen sitten varatun miehen salarakkaaksi petollisesti. Mies huijasi kylmäverisesti olevansa eronnut ja olosuhteet olivat sellaiset, että huijaus onnistui jonkin aikaa mainiosti. Jäin ansaan koska ehdin rakastua siihen ääliöön.

Kirjoituksestasi paistaa tunteettomuus, joka on varmaan yleistä miehille, jotka hakevat salaseuraa itselleen. Nautinto on tärkeää, viis siitä, millaista tuhoa se aiheuttaa toiselle osapuolelle. Tässä tapauksessa myös ikäeron suuruus tekee asiasta vielä pahemman. Tulee mieleen hyväksikäyttö. Herkkä tyttönen rakastuu helposti ja siinähän on sitten vanhenevalle äijälle nautintoa. Hyi h*tto.

Nuoren naisen elämästä on jo kulunut pitkä pätkä tavallaan hukkaan tunne-elämän suhteen. Ja toipuminen jatkuu. Tämän ajan hän olisi voinut viettää potentiaalisen kumppanin kanssa. Lisäksi tällainen salasuhde on vahingollinen psyykelle. Se kyynistää, alentaa moraalia, lisää välinpitämättömyyttä omien toimien seurauksista toisiin ihmisiin. Uskon,että jossain vaiheessa tämä nuori nainen saattaa tuntea vihaa salarakasta kohtaan. Ainakin itse tunnen vihaa oman juttuni suhteen.

Toivottavasti olet oppinut jotain ja keskityt kotip*ll*si hoitoon tulevaisuudessa.

Viimeinen virkkeesi kertoo sinusta kaiken oleellisen, joten en viitsi sen kummemmin kommentoida.

Tai no...sen verran, että minä en huijannut häntä. Hän oli täysi-ikäinen ihminen, joka tieten tahtoen teki, mitä teki. Hän vastaa itsestään, kuten aikuinen ihminen tekee. Mistä hitosta tulee toi ajatus, että nainen on uhri? Aivot ne on naisillakin.

Millainen nainen ottaa rakastajaltaan vastaan auton? Tai muuta arvokasta. Itse olisin onnellinen vaikka jostain pienestä, joka osoittaa välittämistä, rahasta tai autosta loukkaantuisin.

Samoin ajattelen, että ihan pieni huomionosoitus olisi paras..kerran sain tikkarin, toisella kerralla ruusun, ja kaikesta muusta tietenkin kieltäytyisin kokonaan. Se on varmaan niin, että vanha mies tarjoaa nuorelle naiselle mitä vain saadakseen itsetunnon pönkitystä, ja tietysti myös lahjontamielessä että suu pysyisi kiinni..

Olen ollut itseäni 19 vuotta vanhemman miehen salarakas. Ai että, kuinka minä tuota miestä rakastinkaan, rakastan edelleen. Suhdettamme kesti lähes pari vuotta, ensimmäisen vuoden ajan tapailimme lähinnä salaa seksin merkeissä, sillä itsekin olin varattu. Viimeisen vuoden ajan ainakin minulla oli tunteet pelissä mukana, erosin avomiehestäni (en kuitenkaan varsinaisesti tämän "vanhan" miehen takia) ja vaikka podin tilanteesta huonoa omatuntoa ja tunsin tekeväni väärin "vanhan" miehen vaimoa kohtaan, tapailimme silti. Yritimme lopettaa suhteen lukemattomia kertoja. Yritimme usein sopia asian niin, että mies ottaa minuun yhteyttä jos/kun saa asiansa vaimonsa kanssa hoidettua. Sillä aikaa minä jatkaisin elämääni ja katseltaisiin sitten tulevaisuudessa uudestaan, jos minä olisin vielä vapaana. Reilun ja fiksunkuuloinen suunnitelna, mutta eihän tuo onnistunut vaan olimme silti yhteyksissä.

Juuri aloittajan tavoin mies vetosi ikäeroomme ja siihen, että hänen elämänsä on jo takana tyyliin "hänellä on jo toinen jalka haudassa" ja minulla olisi edessäni loistava tulevaisuus. Usein hän mietti, häpeäisinkö kulkea hänen seurassaan julkisesti, häpeäsinkö esitellä hänet sukulaisilleni, kavereilleni jne. Kuitenkin hän puhui yhteisestä tulevaisuudesta kanssani ja jopa yhteisestä lapsestakin.. Ja että olen hänen elämänsä nainen ja että paljon hän menettää, jos minut menettää. Hän ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti luvannut mitään, tai noh lupasi että tähän tilanteeseen tulee muutos ja että ei tämä loputtomiin voi näin jatkua. Ja vaikka hän löysikin lukemattomia "järkisyitä" suhteemme mahdottomuudelle, niin silti hän osasi kääntää asiat niin ettei suhteellemme olisi kuitenkaan käytännössä mitään estettä.

Tuntuu niin pahalle, kun itse en koe ikäeron olevan ongelma. Ystäväni, sukulaiseni yms. jotka tiesivät suhteestamme eivät tuominneet, päinvastoin olivat onnellisia puolestani kun joku on saanut minut niin elämäniloiseksi ja suorastaan hehkumaan (myöhemmin ovat kyllä olleet myös pahoillaan kun tämä mies on tehnyt minusta maailman surullisimman naisen). Ikäerosta huolimatta tiedän että hän on se elämäni mies. Kaikki vain natsasi niin hyvin yhteen; harrastukset, musiikkimaku, työt, maailmankatsomus, huumorintaju jne... Kaikki olisi ollut täydellistä, itse koin että meillä olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin. Ja tätä minun uskoani vahvisti se, että pyysin miestä lukemattomia kertoja sanomaan minulle että olen vain omassa pienessä mielessäni kuvitellut kaiken ja että yhteinen tulevaisuus on vain minun itseni muodostama "jonniin joutava" utopistinen käsite. Yritin tehdä asian hänelle mahdollisimman helpoksi, mutta ei. Hän ei koskaan suostunut vahvistamaan esittämiäni väittämiä. Hän ei voisi koskaan sanoa minulle mitään, mitä ei tarkoita. Toki hän olisi suostunut sanomaan noin minun mielikseni, mutta kuulema silloin hän ei olisi tarkoittanut sanomisiaan. Uskon että miehellä oli ainakin jossain vaiheessa aitoja tunteita minua kohtaan. Hän sanoi rakastavansa minua.

Monesti pohdin, mikä tässä sitten mättää: mies rakastaa minua ja minä häntä, joten miksi emme vain voi olla yhdessä? Tuntuu että aika menee hukkaan.. En ole missään vaiheessa vaatinut miestä eroamaan, ainoastaan tekemään jonkinlaisen ratkaisun tähän tilanteeseen. En myöskään ole ollut mustasukkainen mahdollisista muista naisista. Ymmärrän ettei avioero ole mikään helppo homma, varsinkin kun yhteistä historiaa on pitkälti takana, on yhteistä omaisuutta jne. Mutta en kyllä halua olla mikään pelinappula - valitettavasti taidan olla juuri sitä. En tiedä.

En osaa sanoa mikä tilanne on nyt. Emme ole olleet yhteydessä viimeisimmän tapaamisen jälkeen mutta emme myöskään ole varsinaisesti lopettaneet suhdetta. Itse en uskalla enää ottaa yhteyttä vaikka ikävä onkin aivan valtava. Ja vaikka itse olen eroni jälkeen tapaillut samanaikaisesti muitakin miehiä, silti tämä yksi on se ainoa, jota rakastan. Tiedän ettei mies ole täydelllinen, en ole itsekään, mutta juuri ne toisen "viat ja puutteet" tekevät miehestä sen, jota rakastan. Voi kun hänessä olisi sen verran munaa että kertoisi minulle missä mennään. Ehkä olen vain hemmetin tyhmä kakkosnainen, joka on jäänyt roikkumaan pelimieheen? En haluaisi ajatella että asia olisi noin.

Yhä edelleen odotan että kuulisin miehestä jotain.. Voi kun vielä joskus tulisi eteen se päivä, jolloin kaikki olisi mahdollista ja voisin olla taas se maailman onnellisin nainen

Itse olen sekä vaimo että salarakas; elän avioliitossa lasteni isän kanssa ja minulla on suhde mieheen joka on myöskin naimisissa.

Salarakkaan kanssa sovimme toisillemme täydellisesti, olemme toisillemme tehdyt ja rakkautemme on elämää suurempaa. Yhdessä emme voi kuitenkaan olla; molemmilla on pieniä (alle kouluikäsiä ja ala-aste ikäisiä) lapsia. Tuska ja kaipuu yhdessäoloon on suunnaton, mutta katsomme velvollisuudeksemme ehjän kodin tarjoamisen lapsillemme, kun arki puolison kanssa kuitenkin sujuu. Emme halua tunnollemme sitä, että tuomitsemme lapsemme 15 vuodeksi elämään jossa kuljetaan kahden kodin väliä.

Tapaamme lyhyesti kahvien tms merkeissä viikoittain, yhteisen yön saamme viettää noin kerran kuukaudessa, yhteyttä pidämme päivittäin. Unelmoimme ajasta jolloin lapsemme ovat sen verran isoja että voimme irrottautua puolisoistamme ja voisimme elää yhdessä.

nautin rakkaudestamme ja joka hetkestä jonka saamme yhdessä, mutta pettämisen tuska on kova, välillä jopa toivon kiinnijäämistä jotta kaikki tulis ilmi eikä enää tarvitsisi rakkautensa tähden pettää ketään.

Tsemppiä kaikille täällä oleville, jotka olette kokeneet samoja tunteita kuin minä.

Salasuhteesta eroamisesta: sanotaan, että jokainen ero on pieni kuolema. Kuolemantapauksissa löytyy yleensä tukijoita ja lohduttajia. Samoin eroissa, jotka tapahtuvat julkisesta suhteesta. Salasuhteen päättyminen on eri asia. Siitä ja sen päättymisestä harvemmin voi juuri kenellekään avautua. Tietoisuus, että "sitä saa, mitä tilaa" ei helpota tuskaa ollenkaan. Toki tiesin, että suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin, ja vaikka tiesin, että surua tulee, niin tämä suru on täytynyt kantaa yksin. Onko se jalostanut minua? Muuttanut? Saanut parantamaan tapani? Tiedoksi kaikille täälläkin minua lyöneille: ei ole :) En kadu.

Salasuhteeni oli mahtava. Hän oli minulle rakas. On vieläkin. Toivon hänelle uudessa elämässään, johon minä en kuulu, kaikkea hyvää. Hän etsi onnellisuutta, jota minä en pidemmällä aikavälillä hänelle kyennyt antamaan. Mitä onnellisuus sitten on? Ehkä hän löytää sen.

Aikuisiässä koettu syvä yhteys, psyykkinen ja fyysinen, jättää aina jäljen sieluun.
Sitä ei voi poistaa, peittää tai tukahduttaa.Se tunne jää kehon muistiin,syvälle sydämen sopukoihin asumaan ja elämään loppuiäksi.
Sitä tunnetta eivät mikään aika, välimatka tai ilkeät sanat tapa.
Välissä voi olla monia ihmisiä, mutta sydän muistaa sydämen.
Joka päivä, joka hetki, sen tunteen muistaa, se on liian suuri unohdetttavaksi.

Tsemppiä teille kaikille, jotka olette sen tunteen kokeneet ja ehkä vastentahtoisesti siitä joutuneet luopumaan.

Ymmärrän sen, miksi aloittaja ei lähtenyt nuoren rakkaansa mukaan. Hän pelkää, ettei pidemmän päälle riittäisi nuorelle naiselle. En usko, että tämä oli mikään epäitsekäs ajatus naisen parasta ajatellen, vaan tilanne olisi ennen kaikkea surullinen vanhenevan miehen näkökulmasta. Toisaalta hän kehui ennen kaikkea ELÄNEENSÄ, mihin se rohkeus loppui? Sama kuvio toistuu näissä jutuissa aina: ei uskalleta lähteä vaimon luota, sillä jos uusi suhde menee pipariksi, jäädään yksin. Olen nähnyt tästä lukemattomia esimerkkejä. Turha siis keulia ainakaan rohkeudella.

Olen itsekin kokenut "elämää suuremman rakkauden" täysin väärään ihmiseen (itse asiassa vanhempaan mieheen, mutta vain 10 vuotta). Se aiheutti minulle niin paljon ongelmia, että käsittelen niitä terapiassa vieläkin. Jälkeenpäin kun ajattelee tuota kuviota, rakkautta oli varmasti molempien puolelta (tässä suhteessa olin itse petetty) ja tuntui hirveältä tuhlaukselta heittää niin suuri tunne pois. Mutta nyt kun suomut silmiltäni ovat lopullisesti tippuneet, näen myös suuren määrän itsepetosta, kummankin puolelta. Jos olisimme jatkaneet, siitä olisi tullut vielä suurempi kärsimysnäytelmä, ihan täyttä helvettiä.

Suhde, joka loukkaa jotakin kolmatta osapuolta, ei ole oikein. Piste. Ihminen, joka tekee väärin tuntematta siitä tunnontuskia, luokitellaan kai jonkin asteiseksi narsistiksi tai psykopaatiksi? Ei ole väliä, tietääkö kolmas osapuoli sen vai ei. Pettäjä tietää syvällä sisimmässään, vaikkei sitä itselleen tunnusta, että on tuhonnut kaiken hyvän ja aidon lopullisesti. Olen itse sekä pettänyt että ollut petetty ja tiedän, että kun pettää itseään, olo on turta. Jos jollekin, niin itselleen kannattaa olla rehellinen. Katso peiliin ja tunnusta, että olet tehnyt väärin. Sen jälkeen voi vielä olla toivoa. Vaimosi elää jonkun aivan toisen ihmisen kanssa kuin luulee. Et arvosta häntä.

"Jos jollekin, niin itselleen kannattaa olla rehellinen" Olen samaa mieltä, olen itselleni rehellinen myöntämällä ITSELLENI olevani tällainen. Ei siitä ole mitään iloa vaimolleni, jos kaataisin likasangon hänen niskaansa.

Vaimoni elää sen ihmisen kanssa,jonka hän kokee ja näkee joka päivä. Se mitä kannan sisälläni on oma asiani...oma taakkani. Minun on se yksin kannettava.

Ja olet väärässä, kun sanot, etten arvosta vaimoani. Arvostan. Siksi en avaudu hänelle asioista, jotka loukkaavat häntä saadakseni itselleni rauhan. Oman rauhani etsiminen avautumalla olisi mitä suurinta itsekkyyttä. Sitä sinä ja moni muukaan ei ymmärrä.

:D oikeesti koko elämä on tekopyhää.

Itsellä oli aikalailla samantyyppinen tilanne. Naimisissa, lapsia ja 20 vuotta nuorempi "humahdus". Kuukausien ajan kamppailin omatuntoni kanssa, toisaalta olisin halunnut antautua tunteiden vietäväksi, toisaalta taas en aiheuttaa monelle kärsimystä, tiedostin realiteetit ja suhteen mahdottomuuden.

Lopulta, pitkään harkittuani, päätin lopettaa suhteen. Yritin tehdä sen mahdollisimman hienotunteisesti puhumalla suoraan. Tiedän satuttaneeni häntä, vaikka hän vakuuttelikin ymmärtävänsä ratkaisuni.

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että olemme samassa työpaikassa ja näin jatkuvassa kanssakäymisessä. Vaikka kaikki näyttää päällisinpuolin olevan kunnossa, jokin on lopullisesti tuhoutunut. Alitajuisesti välttelemme toisiamme ja kun joudumme samaan kahvipöytään, katseet eivät kohtaa.
Muutaman kerran olen huomannut hänen yrittävän ottaa katsekontaktia, olen kääntänyt pääni pois. Kylmyyttäkö? Ei, vaan häpeää ja tietoisuus siitä, että aina kun katson hänen silmiin, sisälläni käy pyörremyrsky, siksi en vain voi.
Suhteen voi lopettaa, tunteita ei.

Viime aikoina, kun erosta on jo kulunut useita kuukausia, olen positiivisena piirteenä huomannut, että pystymme jo puhumaan jotakuinkin normaalisti työhön liittyvistä asioista, jopa silmiin katsoen.
Ehkä vielä jonain päivänä voimme katsella muutenkin toisiamme silmiin, ilman ylimääräistä jännitettä.

Kuten ketjun aloittaja, minäkään en kadu tekoani. Kun tietää itse juoksevansa jo elämän takakaarretta ja loppusuora häämöttää, on hienoa saada kokea vielä kerran tunne, että on haluttu...

Olisipa minunkin tuntema mies ollut sinun kaltainen -kumpaakin naista rakastava jne. Miten musta tuntuukaan, että oot ihan harvinaisuus.

Mun tarinan tukipilarit ovat samat kuin sinulla, itse olen vain se yli 30 vuotta nuorempi nainen. Mun tarina on kestänyt jo useamman vuoden. Meidän tarina saa lopun piakkoin, sillä oloni on tarpeeksi surkea ja kurja että nyt jaksan päästää irti.

Ketjussa todella oli monenmoista viestiä, mitkä huvitti minuakin. Ihmisten on vaikea uskoa, että jotkut nuoret naiset osaavat arvostaa ikäistäänsä vanhempaa miestä -näkevät sen charmikkuuden, seksikkyyden, komeuden ja ihanuuden. Mies yksinkertaisuudessaan komistuu vanhetessaan, mutta sen olen huomannut että pieniä poikia he luonteeltaan ovat ikuisesti :)

Voimia sulle väsynyt nainen. Ymmärrän tilanteesi todella hyvin. En kuukausienkaan jälkeen tunne katkeruutta salarakkaalleni suhteemme päättymisestä. Vaikka rakastimmekin, meidän oli päästettävä irti. Hänelle irti päästäminen oli tärkeämpää, koska hänellä oli vielä elämä elämättä. En olisi halunnut luopua, mutta en voinut myöskään estää häntä toteuttamasta itseään.

Kaipaan häntä. Joka päivä.

Muitakin tälläisiä siis on, ensimmäisen kirjoittajan tarina on suoraan kuin kirjoittamani. ikäeroa 17 vuotta.
Se tässä itseasiassa rupeaa mietityttämään että kun puhutte suuresta ja mahtavasta rakkaudesta sitä salarakasta kohtaan, onko se tosiaan aina sitä ? vai onko kyse ja koko homman tunnepuoli sellainen että siihen liittyy jännitystä, kaipausta ja ikävää. Oletteko koskaan miettineet että millaista elämä olisi jos yhtäkkiä saisittekin toisenne. Minä mietin ja totesin että en varmaan pystyisi elämään "normaalia" elämää hänen kanssaan.

Seksi on loistavaa ja kaipaus suuri mutta ei se rakkautta voi olla, tilannehan on suorastaan absurdi. Tykkäämistä / ihastumista, sitä kaipuuta mitä aina uuden suhteen alussa koetaan, luulen omalta osaltani sen olevan juuri sitä.

kymmenen vuoden, varmaankin sitten tuo "järkiavioliitto" takana, arki menee hyvin, ollaan hyviä kavereita ja muutenkin ok, jotain siitä puuttuu kuitenkin.
3-pientä lasta, talovelat ja muut käytännön järkiasiat nyt vaan estävät lähtemästä yhtään mihinkään.

Voi olla että osa on suuriakin rakkaustarinoita mutta melko paljon pelkkää haihattelua suurista suurimman rakkauden perään koska tilanne ei ole todellinen. Sellaiseksi se muuttuu vasta kun asutaan yhdessä ja eletään normaalia elämää ja totuus voi olla karua.

Itse eksyin yhden kerran varatun, vanhemman miehen sänkyyn ja nyt on niin kova syyllisyys ja paha mieli, että tulee itsetuhoisia ajatuksia mieleen.

Jotakin minulta puuttuu. Kun tiedän, että toinen osapuoli on naimisissa, hän vain muuttuu minulle "persoonaksi", ei lainkaan mieheksi tai naiseksi. Ei tule mitään hinkua ihastua, ei suinkaan se ihastuminen nyt niin vaan pukkaa, jos ei sitä itse vokottele. Jos ihastuisinkin, niin sisälläni pitäisin, se menee ohi parissa vuodessa, mikä aika se on elämässä. Kyllä ihmettelen vapaita naisia, jotka ukkomiehiin sekaantuvat ja päinvastoin. Siis ihmettelen - en tuomitse! En oikein tiedä minultako joku kyky puuttuu vai salasuhteisiin osallistuneilta. Kyllä parisuhteessa yhden kassa kerrallaan on riittävästi.

Nimim. Minäitte36 kertoi viestissään kaikki olennaiset syyt siihen, miksi itse katkaisin suhteeni "rakkaimpaani". Miksi uhraisi kaiken ulospäin näkyvän (lapset, talovelan yms. kulissit)?

Kun aloitin suhteeni, olin 44, toinen 20. Tottakai se imarteli vanhemman miehen itsetuntoa. Monelle miehelle se on märkä päiväuni, minulle ei.
Seksi oli luonnollisesti erilaista, kuin yli 20 vuotta saman naisen kanssa. Olin kuin opettaja, saaden itsekin kokea jotain uutta.

Uskon, että moni asemassani oleva olisi ollut valmis jättämään kaiken vanhan taakseen ja panostamaan täysillä "suureen rakkauteen". Itsekin sitä pitkään harkitsin, vaan onneksi järki voitti. Asioita täytyy ajatella hieman pidemmällä perspektiivillä.

Alkuhuumassa tuntuu, että rakkaus voittaa kaikki arjen murheet, vaan kun laitetaan muutama vuosi tiivistä yhteiselämää, eiköhän ikäero ala jossain näkymään, ja sitten ruusuissakaan ei tunnu muut kuin piikit...

Kuten aiemmin viestiketjussa kerroin, olen edelleen samassa työpaikassa "humaukseni" kanssa. Vaikka edelleen on havaittavissa pientä jännitettä, olemme silti menossa normaalimpaan suuntaan, ilman menneisyyttä, tai tulevaisuutta.

Kiitos "Ap. Miehen tunteet", On ollut mukava lukea kirjoituksiasi, ja voimia kaikille, jotka ovat kokeneet/ kokevat vastaavanlaista. Miettikää todella, mitä elämä on muutaman vuoden päästä...

Kiitos Dark Shadow kiitoksistasi. Viestistäsi huomaa, että asian todella ymmärtää sellainen, joka on ollut vastaavassa tilanteessa.

Ei minullakaan ollut missään vaiheessa ajatuksena, että voisimme olla yhdessä lopullisesti. Eron tuleminen oli vääjäämätön, mutta sitä vaan halusi lykätä, koska luopumisen tuskan tiesi olevan hirveä - niinkuin se sitten olikin.

Olen edelleen työni vuoksi ajoittain tekemisissä salarakkaani kanssa. Jokainen kohtaaminen tuntuu, mutta toimii myös jonkinlaisena siedätyshoitona.

Kerroitko hänelle koskaan välittäväsi tai rakastavasi? Uskotko, että hän tietää sinun oikeesti välittäneen?

Kyllä, ja se nyt on karu totuus että vaikka ikä on numeroita ja monet naiset ovat kypsiä ikäisekseen, rohkenen väittää että keskustelun aiheet ja mielikuvat maailmanmenosta on aikatavalla erilaiset 20 vuotta nuoremmalla ihmisellä.

Katkaistiin tämä salasuhde reilu viikko sitten, oli paha olla mutta yllätyksekseni löysin uudelleen perheeni ja sen ilon mitä lapseni ja vaimonikin minulle tuovat.

Päivääkään en kadu tapahtuneita. Olen vasta 36 mutta kyllä se imartelee kuten Dark Shadow totesi, saada jakamaton ihailu 18v naisenalulta.

Minä sanon vielä tässäkin ketjussa, että TE TODELLA KADUTTE KAIKKEA TEKEMÄÄNNE, kun se viimeinen etappi elämässä sattuu kohdalle..!

Vaikka itse en ole pettänyt enkä tehnyt muutakaan kovin sopimatonta, mieheni kuukauden takainen kuolema aiheuttaa minulle siltikin kovia omantunnontuskia; osoitinko hänelle riittävästi rakkautta, ymmärsiköhän hän sen; KERKESIKÖ hän sen ymmärtää ja uskoa!?

Ylä ja alamäet ovat normaalia elämää, mutta miettikääpä kohdallanne, mitä teette kun/jos se yhteinen elämä katkeaakin varoittamatta, tai lyhyellä varoitusajalla?? Silloin pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat jäljelle jääneelle kovia tuskia, surua ja kaipausta. Näin sanoo 42 vuotias, juuri leskeksi jäänyt nainen.

Kaiku1,
Otan osaa kohtaamasi surun johdosta, läheisen menetys on aina musertava, ja varsinkin silloin, kun se tulee varoittamatta.
Olen jäävi antamaan sinulle ohjeita, kun en sinua tunne. Kirjoituksestasi päätellen omatuntosi on kuitenkin puhdas suhteessa edesmenneeseen mieheesi, joten voinet tehdä surutyötäsi ilman suurempia moraalisia pohdintoja. Kokemuksesta tiedän, että suru ei koskaan katoa, se vain haalistuu. Siinäkin olet oikeassa, että jokainen meistä joutuu joskun kasvokkain sen totuuden kanssa, miten kukin on elämänsä elänyt. Tämä ei liity välttämättä tuonpuoleiseen, vaan näitä asioita voi joutua pohtimaan jo ennen sitä lopullista tuomiota. Yritä jaksaa eteenpäin, päivä päivältä huomaat, että elämällä on kuitenkin edelleen sinulle jotain annettavaa.

Väsynytnainen,
Ymmärsin, että edellinen, hieman katkeraan sävyyn kirjoittamasi viesti oli suunnattu minullekin. En tiedä, mitä sinulle on tapahtunut suhteessasi vanhempaan mieheen, mutta itsekkäästi olettaisin kirjoitustyylistä päätellen, että sinä rakastat, toinen "leikkii".

Aiemmassa viestissäni kerroin, että nuoren naisen huomio imartelee vanhemman miehen itsetuntoa. Totta se onkin, tapauksessani vaan se ei ole niin mustavalkoista, efekti oli molemminpuolinen, ja alussa täysin päinvastainen.

Suhteemme alkoi työkaveruutena, en aluksi edes noteeranut häntä muuna, kuin työyhteisön jäsenenä. Nuoren naisen itsetuntoa nosti (myöhemmin kertoi itse) se, että työyhteisön arvostetuin henkilö ei käsitellyt häntä "tyttönä", kuten yleensä vasta työelämän aloittavia, vaan tasavertaisena muiden kanssa, antaen hänelle aina vaan suurempia töihin liittyviä haasteita.

En siis todellakaan hakeutunut suhteeseen, vaan kun työhön liittyvissä asioissa tuli välillemme molemminpuolinen luottamus, johti se pian siihen, että myös henkilökohtaiset asiat tulivat mukaan keskusteluihin. Lopulta luottamus ja ymmärtämys oli molemminpuolin niin syvää, että se johti läheisempään kanssakäymiseen.

Alusta alkaen molemmille oli selvää, ettei meistä tule pariskuntaa, pidimme hauskaa, nautimme toistemme seurasta ja opimme toinen toisiltamme.

Lopetin suhteen, kun alkoi tuntua (molemmista) siltä, että olisi aika ottaa seuraava askel kohti yhteistä tulevaisuutta, tunteet alkoivat olla jo liian syviä. Ei se helppoa ollut, mutta kokonaisuutta ajatellen (Perhe, ikäero, työyhteisö yms) paras ratkaisu. Juttelin hänelle toki asiasta, perustellen ratkaisuni, eikä hänellä ollut siihen mitään vastaansanomista, vaikka huomasin sen häneen sattuvan.

Nyt suhteemme jäähdyttämisestä on kulunut jo useita kuukausia (edelleen samassa työpaikassa), ja ratkaisuni vaikuttaa aina vain paremmalta, "saattohoito" on lähenemässä loppuaan, ja suhteemme on jo lähes pelkästään työhön liittyvä. Toivottavasti myöhemmin VAIN.

Ei yhteistä historiaa voi, eikä tarvitsekaan unohtaa, siksi samassa työpaikassa oleminen voi ollakin vain hyväksi, kun ei vain haikaile menneiden perään. (siedätyshoitoa, kuten "Ap.Miehen tunteet", asian ilmaisi)

Hyvä "väsynytnainen", Vaikka ratkaisun tekeminen ei ole helppoa, tiedät kuitenkin itse sisimmässäsi, mikä on sinulle parasta. Toimi sen mukaan, aikansa koskee, vaan takuulla helpottaa...

Salasuhteeni lopulla käytiin monia keskusteluja tilanteemme mahdottomuudesta. Hän oli masentuneen oloinen...suhteessamme oli jonkinlainen jojo-vaihe; tavatessamme olimme kiinni toisissamme, omilla tahoillamme ollessamme tuntui kuin yhteys olisi pätkinyt. Näiltä ajoilta on jäänyt mieleeni hänen epähuomiossa tekemänsä puuskahdus, joka meni suurin piirtein näin: "...sinulla on jo kaikki: perhe, lapset, työ, ELÄMÄ...minulla ei ole mitään!"

Väsynytnainen, hän ajatteli siis juuri kuin kirjoitit. Voin kuitenkin kertoa, että ei tuo ELÄMÄ asiaa juuri helpommaksi tee. Se on pikemminkin se syy, miksi ei voi antaa toiselle kaikkea tämän haluamaa. Monimutkaista - Dark Shadow uskoakseni vastaavan kokeneena miehenä ymmärtää, mitä tarkoitan.

Tapasin muuten HÄNET pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta olikin jo viikkoja ja silloin tilannetta haittasi/helpotti muiden läsnäolo. Nyt olimme hetken kahden.Tiesin asian etukäteen ja harmikseni tunsin sen vaikuttavan minuun. Olin hermostunut, ärsyyntynyt ym. Alku olikin jotenkin vaikea, mutta nopeasti pääsimme normaaliin keskustelumoodiin. Ja se sujui yhtä luontevasti kuin parhaina aikoina. Meillä oli edelleen hauskaa yhdessä, ja olisi, jos vain tohtisimme tavata todella rauhassa. Jossakin vaiheessa jopa kosketin häntä kevyesti leikin varjolla. Hän ei kavahtanut kosketustani.

Katsoin ja kuuntelin häntä tiedostaen hänen nuoruutensa. Huh, siis todella, hän on vasta 20. Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä, joka on vasta todellisen elämän alussa, kun minulla se on jo lähes pelkästään takana :). Miten ihmeessä meillä on ollutkaan yhteinen rakkauden vuosi?

Välillämme on edelleen yhteys. Tuskin kuitenkaan annamme sen viedä meitä takaisin suhteeseen. Molemmat ovat jo kohtuullisen kuivilla. Miksi sortua uudelleen? Ei, nyt ollaan kunnolla. Ehkä :)

Ei hemmetti! Mitä ajatuksenlukijoita te olette? Ensin toinen valuttaa silmille faktat, joiden vuoksi salasuhteesta luopuminen oli minullekin mahdollista. Totta on, että jos on elämän "peruspalikat" kunnossa, on sinne aina helppo paeta, ja yrittää sulkea pois mielestä sen toisen vaihtoehdon. Samoista sinun, "väsynytnainen" kommenteista kumpuaa myös se todellisuus, miksi minun oli tehtävä ratkaisu ennen, kuin on liian myöhäistä.

Ja sitten... Toinen tulee ja komppaa, millaista Jaakobin painia joutuu käymään, kun yrittää olla "viileä" ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin merkinnyt PALJON.
No ei, tämähän kertoo vain siitä, että Draaman kaari seuraa aika pitkälti samoja raiteita ihmisestä/suhteesta toiseen, emme ole yksin. Rakkausasiat ovat kautta aikojen olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan liian monimutkaisia.

Kunhan tässä saan taas ajatukseni kasaan, voisin hieman taustoittaa syitä, miksi alunperin ajauduin tällaiseen tilanteeseen; sekin seurannee yleistä parisuhteen kehitystrendiä.

PS. Mihin "trollit" ja "provot" ovat kadonneet?

En ole ihan varma mitä "ap miehen tunteet" tarkoitit tuolla jojo-vaiheella, mutta itselläni on sellainen olo kun ei olla yhteyksissä miehen kanssa, että tuona aikana hän ei ajattelesi minua ollenkaan. Tulee yksinkertaisesti varma olo siitä, että hänellä on niin paljon muuta tekemistä ettei hänellä ole aikaa pohdiskella mua. Mahdoton ajatus että hänellä olisi lämpöisiä ajatuksia, muulloin kuin silloin kun ottaa yhteyttä. Mutta meillähän voi olla hiljaiseloa esim. muutaman kuukaudenkin.

Mutta joskus se voi olla myös niinkin, että viesteissä hän on ihana ja sitten kun viimein näemmä esim 4 kk:n jälkeen niin mies onkin ärtyneen oloinen. Olen huomannut, että silloin kun meillä on ollut näkemisessä väliä pitkä aika ja sinä väliaikana laitettu lämpösiä viestejä toisillemme niin viimein kun näemme, mies on ainakin alkuun vähän kärttyinen ja sellainen etten uskalla edes koskea häneen. Elekielellä viestii ettei halua mua lähelle. Hän saattaa sanoa silloin myös pahasti, hän on vain ihan eri mies mitä viesteissä esim viikko kaksi ennen näkemistä. Silloin miettii, että kukakohan ne viestit kirjoitti -ei ainakaan hän. Eihän mua ole pakko nähdä, jos niin veetuttaa. Naisista muka vaikea ottaa tolkkua ;)

Tuossa on varmaan puolensa ja puolensa kun olette kummatkin samassa työpaikassa entisten kakkostenne kanssa. Toi sana kakkonen on väheksyvä, mutta en tiedä mitä muutakaan sanaa käyttäisi. Varmasti toimii ns. siedätyshoitona, kuten muistaakseni kuvailitte, mutta voi olla työtä pysyä kovana ja olla koskematta toiseen samalla synnyttäen ajatuksia vaatteiden riisumisesta... Tsemppiä vaan, mieli kovana, mutta ei mikään muu kuin mieli! ;)

Hei taas

Edellisen tekstisi luettuani, täytyi ihan istua miettimään, millaisessa suhteessa todella elät. Jos pystyin vähääkään muodostamaan todellisenkaltaista mielikuvaa, en yhtään ihmettele, että olet hämmentynyt ja ehkä vihainenkin.

Kerroit, että olette pitkiäkin aikoja erossa, onko hänellä jokin pakottava syy olla tapaamatta säännöllisesti? Vai eikö vain halua. (Aiemmissa viesteissä kerroit, että kaikki tapahtuu miehen ehdoilla). Siitä voisi päätellä,- tämä siis oma hatara tulkintani-, että hänen tunteensa sinua kohtaan ei ehkä ole kovinkaan syviä. Toimisit siis jonkinlaisena korvikkeena, tai arjen pakotienä.

Toisaalta taas, saat häneltä lämpimiä viestejä erossaollessanne, mutta tavatessa vaikuttaa äreältä. Outoa. Yksi mahdollinen selitys voisi olla menettämisesi pelko, ei ehkä olekaan varma sinun tunteista, ja siksi tavatessanne varautunut. Tässäkin ketjussa on tullut kommentteja, että vanhenevalle miehelle voi tulla tunne, ettei enää riitä nuorelle naiselle. Ei ne ajatukset aivan tuulesta temmattuja ole. Rapistuva fysiikka murentaa tehokkaasti myös miehistä itsetuntoa.

No, nämä oli ihan minun omassa pikkupäässä taivuteltuja hajatelmia, todennäköisesti meni hehtaarikaupalla metsään, ei todellakaan mikään aivan yksinkertainen suhde.

Joo, tuo viimeinen osio tekstissäsi. Välillä tosiaan käy kaikenlaisia ajatuksia mielessä,- ihminenhän minäkin olen-, vaan olen saanut ne ravisteltua pois.
Leikkisästi voisin todeta, että luultavasti työyhteisön muut miehet ovat tälläkin ajatuksella enemmän leikkineet. Kaunis nuori nainen on kaunis nuori nainen...

Palaillaan

En usko, että hehtaarikaupalla menit metsään arvailuissa. Varmaan jo ihmettelette, että miksi en ole kysynyt mieheltä itseltään mm. pitkistä hiljaisuusajoista, mutta kun en uskalla kuulla vastausta. Sattuu jo tarpeeksi kuulematta totuuksia. Tuntisin itseni tyhmäksikin kyselemällä asioita joilla ei hänelle ole mitään painoarvoa -enkä halua hänen luulevan suhteeltamme mitään. Esitän siis vaan coolia, tuskin hän ymmärtää miten pahalta musta tuntuu. Mies tosiaan määrä tahdin, alkuun tietysti laitoin hänelle itsekin joskus viestiä kunnes tajusin ettei hän ikinä tulisi vastaamaan mun mihinkään lähettämään viestiin tai puheluun.

Muutaman kerran olen ottanut esiin suhteen lopettamisen, niissä tilanteissa olen huomannut ettei hän iloiselta vaikuta. Tästä aiheesta, ei ikinä olla kahden lauseen pidempää keskustelua saatu. No sit joskus jos/kun se mies viitsii ottaa yhteyttä, asiasta keskustellaan luultavasti viimeisen kerran.

"Tässäkin ketjussa on tullut kommentteja, että vanhenevalle miehelle voi tulla tunne, ettei enää riitä nuorelle naiselle. Ei ne ajatukset aivan tuulesta temmattuja ole. Rapistuva fysiikka murentaa tehokkaasti myös miehistä itsetuntoa." En tosiaan ole tuota tullut pohtineeksi tai hoksanneeksi. Toivottavasti ei ole tuollaisia miettinyt. :/

Pakko mennä maate.... palaillaan pirteempänä.

Väsynytnainen,

Kirjoituksesi valaisee joitakin asioita, joita vähintään alitajuisesti pohdiskelin oman suhteeni aikana. Minua nimittäin hämmästytti, että HÄN ei koskaan kysellyt mitään perhe-elämästäni tai suhteestani vaimooni. Lienee niin, että hän oli kysymättä, koska pelkäsi vastausta. Ja coolius...niin se oli jopa häkellyttävää ajoittain :).

Miesystäväsi äreys tavatessanne on minullekin tuttua. Olin samanlainen joskus tavatessamme. Jokin vaan kaihersi. Jälkikäteen olen tullut siihen tulokseen, että se johtui taustalla olevasta tietoisuudesta tilanteen mahdottomuudesta sekä menettämisen tunteesta. Se sitten välillä purkautui ennen aikojaan.

Korjataas tota mun ed. virkettä hitusen: "Tuntisin itseni tyhmäksikin kyselemällä asioita joilla ei hänelle ole mitään painoarvoa -enkä halua hänen luulevan suhteeltamme mitään." loppu lauseen kuului siis mennä näin: -enkä halua hänen luulevan, että minä luulisin suhteeltamme mitään. ;)

Joo, en ole ikinä myöskään kysynyt miehen perheasioista tai suhteestaan vaimoon yhtikäs mitään. Se kysymys ei tulisi edes suusta ulos. Se kun mies mainitsee vain sanan vaimo, tuntuu tosi pahalta -samalla tuntee itsensä ihan idiootiksi ja voi vain sillä hetkellä miettiä, että mitäs hemmettiä mä täällä teenkään...

Mutta pakko selventää, ettei hän aina ole mörkö mulle. Hän on kuitenkin myös tosi ihana ja hyvää seuraa. Kyllä hän ajattelee myös minun parasta ja osaa tehdä mut tosi onnelliseksi. Vaikka on mäkiset tiet takana, en minäkään kadu. Joskus vain mietin mikä tarkoitus tällä kaikella vaan on ollut. Ja siitä äreydestä "ap miehen tunteet", voisikohan se olla "mun" miehellä vähän samaa koska hän sit usein alkaa saarnaamaan siitä, että mun olisi hyvä löytää vapaa mies jonka kanssa perustaa perhe.


Tekin olette valaisseet monia asioita. Vaikkakin jollain tapaa luultavasti meidän suhdekuviot eroaa sillä, että teillä kummallakin miehellä on ollut molemminpuolisesti suuret tunteet suhteissanne. Tai sit "mun" miehellä on erikoisempi tapa osoittaa rakkautta :)

Lukaisin vaan aloituksen ja nää loppupään viestit.
Siitä miehen äreydestä.Onko luulo että tapaamisilla useiden kuukausienkin jälkeen,oltaisiin vain parhaimmillaan? Hohto se häviää salasuhteestakin ja ihminen uskaltaa näyttää huononkin tuulensa.Joillekin se tulee yllätyksenä,mutta sitähän se tulisi olemaan suhteessa kuin suhteessa.Ei äreyden syynä tarvitse olla "vallitseva olotila",mikä olisi hyvä tekosyy vaan jokin toisessakin voi jo alkaa ärsyttää.
Näin se vaan on.

Hienoa sinänsä että ketju elää. Tarkoitus ei todella ollut kuulostaa ylimieliseltä tai itsekkäältä. Nämä asiat ja tilanteet ovat jokainen niin yksilöllisiä ettei niitä saa purettua järkeväksi tekstiksi.

Minusta molemmat tiesimme niinikään ettei suhde voi kestää loputtomiin emmekä sitä kumpikaan edes halunneet. Teimme mukavia reissuja yhdessä ja kivaa oli, molemmilla. Uskon myös että rakastin molempia omalla tavallaan vaikka samalla tein väärin molempia kohtaan. Kaipaan häntä ja hän minua mutta rakkautta on myös luopua ja antaa toisen elää elämäänsä, etenkin jos elämäntilanteet on niin erilaiset ja erilaisessa vaiheessa ettei kukaan millään tavalla järkevä ihminen lähde hajottamaan kaikkea, sellaisen asian eteen mistä tuskin koskaan mitään tulisi.

Syitä miksi vanhemman ja nuoremman naisen suhde voi olla vaikea, siis huomattava ikäeron kanssa.

Sosiaaliset paineet, en usko että kenenkään (tai ainakin harvan) äiti ilahtuisi kun 18v tytär vie kotiinsa esiteltäväksi 40-50 vuotiaan miehen.

kuten jo aiemmin mainitsin, aaltopituus vaan ei voi mitenkään olla sama jos toisella on 20 vuotta enemmän elämänkokemusta, siis yhtäpaljon kun vastapuolella on ikää.

Suhde nyt vaan ei toimi pelkän tunteen tai hyvän seksin varassa, tarvitaan monta eri muuttujaa klikkaamaan kohdalleen jotta suhteesta voi tulla pitkä ja kahdenkeskinen elämä olisi edes siedettävää.

kaikki suhteet laimenevat ja haalistuvat ennenpitkää, sitä haalistumista korvaamassa pitää olla jotain muuta kun pelkkää tunnetta, joillekin älykkäitä keskusteluja, tuulipukusamikset ja toisille samat harrastukset tai jotain muuta.

Paljon näissä salasuhteissa on varmasti jommankumman puolelta hyväksikäyttöä. Minusta elimme tasa-arvossa toisiamme kunnioitten loppuun asti ja aitojen tunteiden kanssa. Kaikki asiat teimme yhteisymmärryksessä ja mielestäni tämä parhaimmillaan on avartava ja kasvattava kokemus, molemminpuolin.

Kuten Shadow, tähän suhteeseen ei lähdetty baareista tai mistään sellaisesta, kyseessä oli muutaman vuoden tuttavuus joka sitten jostain syystä syveni tähän ulottuvuuteen, koskaan en tälläistä hakenut tai mitenkään suunnitellut ( ne on niitä miehiä jotka ruuvaa sormuksensa irti baarissa ja valehtelee olevansa sinkkuja). Tämä vain tapahtui, en tiedä tapahtuuko vielä joskus uudestaan tässä elämässä vai ei, enkä vaivaa päätäni sillä.

Kukaan joka ei ole rakastanut aidosti kahta ihmistä ja yrittänyt olla molemmille hyvä, ei tiedä millaista se on, taivasta ja helvettiä samaan aikaan.

Jokaisella miehellä ja naisella on oma tapansa osoittaa rakkautta, kysymys on vain siitä onko se tapa sopiva itselle vai ei.

Jokainen kärvistelköön oman maanpäällisen polkunsa omalla tavallaan ja jokainen joka aidosti voi kritisoida muiden tekemisiä, on varmasti virheetön ja täydellinen yksilö.

On todellakin hienoa, että ketju edelleen elää, minulle se on jonkinlaista terapiaa. Vaikka yrittää vakuutella itselleen olevansa vahva, ja päässeensä irti, ei se todellakaan niin ole. Aina kun hänet näen (joka arkipäivä), sisälläni käy turbulenssi, maanjäristys, tsunami, kaikkea... ymmärrätte kyllä. Yritän olla cool, esitän kunnollista, vaan sisin on hajalla.

Ap kertoi 25.09 päivätyssä tekstissään, että yhteys(hänellä ja salarakkaalla) on edelleen olemassa. Se vaan todellakin näyttää olevan niin, että suhde, joka ei ole luonnostaan loppuun palanut, ei ole loppunut. Sitä ei voi täydellisesti lopettaa yksipuolisella päätöksellä, jotain jää aina "ilmaan". Siellä se sitten odottaa- ja ainakin omalla kohdallani- vain sopivaa hetkeä...
puhjeta uudelleen...

Sitä kun ei voi oikein päättää edes yhteisellä sopimuksella, Samoin kun DarkShadow, vakuutan itselleni kaiken olevan ohi vaikka mietin häntä päivittäin, onneksi en näe päivittäin kuitenkaan joten ajatuksista sivuun sysääminen on
ehkä vähän helpompaa.

Tämä tosiaan käy jonkinsortin terapiasta tai vertaistuesta, on hyvä huomata ettei ole ainoa näiden asioiden kanssa painiva.

Osui yhteinen työvuoro viikonloppuna, pitkä sellainen. Tuntui hyvältä, kun hän oli siinä lähellä, vaikka samalla tietysti oli pidettävä huoli, ettei tehnyt mitää tyhmää. Tilanne on kohtuullisen stabiili, joskin jännitettä on. Kumpikaan ei vaan anna itselleen lupaa mennä rajan yli. Hän tuli kuitenkin kertoneeksi asioita, josita oli kohtuullisen helppo vetää johtopäätökset, että olen hänelle edelleen hyvinkin tärkeä, ja että hän ei todellakaann kadu yhteistä aikaamme. Huojentavaa sinällään, vaikka hän onkin taas iholla tavalla, joka ärsyttää minua...

Tämä ketju lienee eniten luettu täällä pitkään aikaan. Ja myös yllättävän kauan elänyt. Ensimmäisestä kirjoituksestani on kulunut jo lähes puoli vuotta. Alun kommentit olivat enimmäkseen tuomitsevia. En ollut yllättynyt, että niitä tuli, joskaan ne eivät olleet sitä, mitä halusin. Halusin vertaistukea, jota nyt viime aikoina on alkanut tulla. Kiitos teille, että olette jaksaneet kirjoittaa.

Tekopyhät pystyvät tuomitsemaan toisia ihmisiä tietämättä asiasta yhtään mitään. he elävät oman pienen ideologiansa kanssa, hyi sikamiehet ja naiset, teillä on salasuhde.

Se että ihmisillä on salasuhteita, ei ole mitään uutta, nyt Ruotsistahan lanseerataan jonkinlainen nettipalvelu joka tarjoaa mahdollisuuden pelkästään varatuille pariskunnille etsiä salasuhdetta, silloin se vaan on niin että asia on tarkoitushakuinen ja kirjoituksista on ilmennyt että monikaan salasuhde ei ole etsimällä etsitty, niin vain on käynyt.

Oho, onpa tänne tullut tekstiä.. oon yksin miesten keskuudessa. ;) Mulle ei oikein ole vertaistukea, mutta teidän avulla opin näkemään eri näkökulmia mitä miehen päässä oikeestaan voi liikkuakaan tällaisessa tilanteessa.

Minäitte36: Heitit kysymyksen, että olenko miettinyt jos olenkin väärässä miehen ajatuksista ja ikäänkuin väärinkäsityksestä kumpikaan ei laita viestiä toiselle. Onhan tuo teoriassa mahdollista ja olen sitä joskus muutamiin otteisiin pelännytkin. Mutta sitten kun olen laittanut hänelle viestiä niin eihän tuo vastaa... joten teot puhukoon puolestaan.

Toi teidän miesten silloin tällöin esiintynyt äreys tavatessa on jännä "oire"... itse koen vain surua minkä peitän sillä hetkellä ja suren myöhemmin. Mutta luonnolista, että teidän erittelemät tunteet pistää äreäksi.

Uskon että asia tuntuu suht samalta, joten kenties saat jotain irti tästä "miesten" kirjoittelusta. Tunteiden käsittelytavassa on eroa miesten ja naisten välillä. Minulla usein ainakin suru purkautuu helposti turhauttavana ärtymyksenä joka sitten ilmenee eriasteisena viileytenä tms.

Tuossa viestittelyssä on sekin käytännön ongelma näissä jutuissa että siltä varatulta puolelta, ei varmaan aina pysty heti vastaamaankaan viesteihin...

Väsynytnainen: itselläni samantapainen tilanne, olisi kiva kirjoitella yksityisesti kanssasi. Jos kiinnostaa sähköpostiosoitteeni on [email protected]

Joo, on tosi kiva lukea teidän miesten juttuja. Teillä on vaan niin paljon tunteita ollut pelissä ja olette kertoneetkin niistä neitosillene, ei mun suhde ole ihan noin "kaunis". Ja se on totta, että miesten ja naisten tavoissa käsitellä tunteita on eroavaisuuksia... Muistin nyt -itsessäni huomaan sen, että saatan sit olla äreä muille läheisilleni kun olen surullinen tästä tilanteesta.

Ymmärrän, ettei salamana pysty vastaamaan, mutta jos miehestä ei kuulu lähettämäni viestin jälkeen esim. lähemmäs kuukauteen niin se ei voi johtua enää siitä ettei olisi ollut tilaisuutta.

No hei taas

Tunnetko "väsynytnainen" koskaan olevasi hyväksikäytetty? Miehen käytöksestä, ja kertomasi perusteella, voisin helposti uskoa mielessäsi ainakin käyneen tällaisen ajatuksen. Oletteko koskaan ihan tosissaan puhuneet suhteestanne?
Ymmärrän toki, ettei se välttämättä aivan yksinkertaista ole. Olen ymmärtävinäni, että mies on suhteessanne dominoivampi. Tällöin hän kertoo vain sen, mitä itse haluaa, ja jos ei halua, ei varmaan kerro.

En miehenä tietenkään voi ymmärtää täysin, mitä naisten, ja varsinkaan sinun päässä liikkuu, mutta yritän ainakin. (olen lukenut viestejäsi tarkkaan)
Ajatuksistasi olen saanut tukea omalle ratkaisulleni, ettei suhdetta saa päästää etenemään sellaiseen tilaan, että jonkun sieluun sattuu.

En muuten koskaan (seli seli, huono omatunto) kertonut hänelle rakastavani, päin vastoin. Vakuuttelin jatkuvasti, että olemme vain tavallista läheisempiä ystäviä. En siihen lopulta itsekään uskonut, mutta empähän tunnustanut.
Ai, kun menee sekavaksi, vaan minkäs teet, kun kaikki nyt vaan on niin sekavaa...tunteet...

Ja hei Ap.ja Minäitte. Provoilijat lukevat näitä juttuja silmät suurina, eivätkä keksi mitään fiksua kommenttia. Nää nyt vaan on niin todellista elämää, yllättävän monille.
No, jatketaan tuonnempana, täytyy uinahtaa.

Niin, todellinen elämä ei todellakaan ole "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun". Olen jostain syystä epäillyt asiaa jo ihan pienestä. Kuullessani satuja, jotka päättyivät prinsessaan ja puoleen valtakuntaan sekä edellä olevaan lauseeseen, niin mietin, että miten niin onnellisina; oikeestiko? Tuossako se sitten oli?

Väsynytnainen, ymmärrän, että ko. mies merkitsee sinulle paljon, mutta ei tuollainen käytös hänen puoleltaan ole sitä, mitä ansaitset. Ja uskon, että tilanteessasi olevia naisia on vaikka kuinka paljon. Yksihän tuolla jo lähestyikin sinua.

Minäitte, se että et näe salasuhdettasi kovin usein on varmasti auttava tekijä pyrkiessäsi eroon hänestä. Minulla oli välillä iha hyviä hetkiä, kun oli näkemisessä pitkä tauko. Nyt kun töissä olin hänen kanssaan tunteja tekemisissä, niin tajusin kuinka ikävä minulla onkaan häntä ollut. Ja taas kiemurtelen ja yritän takoa päähäni totuutta: se on ohi - Piste.

Dark Shadow, hymähdin ja hymyilin, kun luin, että et koskaan kertonut hänelle rakastavasi. Jätit vaan kertomatta, mitä tunnet :) Se on yksi tapa kieltää todellisuus, mutta kuten itsekin totesit, et itsekään uskonut tuntevasi niin vähän kuin ääneen lausuit.

Väsyneelle naiselle antaisin neuvon että jos tosiaan ei kuukauteen kuulu mitään niin kyseenalaistaisin tunteet salamiehen puolelta ja miettisin tarkkaan sinuna että kuten DarkShadow totesi, tunnetko itsesi hyväksikäytetyksi ja onko tuo "suhde" jos todella on noin pitkiä taukoja ilman että kuuluu mitään.

Jos itse sain viestin niin kyllä Minä siihen koitin tunnin parin sisällä jotenkin reagoida koska minusta henkilökohtaisesti ei mikään muu ole ärsyttävämpää kun välinpitämättömyys jotakin ihmistä kohtaan.

Paljon viisaita ajatuksia......

No sillä tavalla saatan tuntea itseni vähän hyväksikäytetyksi, koska todella tuntuu siltä että mies tykkää vain ulkokuoresta.

Niistä keskusteluista miehen kanssa liittyen jatkoon -ei me enää viime vuosina oikein keskusteluja olla juteltu, ne on vain sellaisia muistutuksia tilanteesta silloin tällöin. "Muistutukset" puolin toisin liittyy siihen, ettei tää voi jatkua ikuisesti, sun pitää löytää kumppani jne... Ja näihin tokaisuihin toinen vastaa vaan "niin...". Mä en ole halunnut tuhlata näkiessä aikaa vakaviin ja ei niin kivoihin keskusteluihin, ehkäpä olisi kannattanut..

Niin, nyt on sellainen olo etten edes tiedä onko siitä miehestä enää kuulumassakaan. En osaa kyllä kuvitella, että katoaisikaan lapsellisesti mitään sanomatta. Aina siitä on sit jossain vaiheessa kuulunut, vaikka olisi ollut pidempi tauko. Hassua on se, että vaikka on pidempiäkin taukoja yhteydenpidossa/näkemisessä, aina kun seuraavan kerran nähään/kuullaan on sellainen olo kuin ei olisi ollut taukoa laisinkaan.

Luulen, että te olette ihan harvinaisuuksia. Vaikutatte niin ihanilta ja toista kunnioittavilta. No tää "suhde" on kasvattanut mua vahvemmaksi ihmisenä..

Johtuu siitä että me ollaan niiin ihania :) Ei, on ainakin minussa omat ongelmat jotka ei nekään helpommasta päästä.

Ei kai, kuulostaa hiukan surulliselta tuo sinun kertomuksesi, olisiko syytä jos on voimaa niin pohtia lopullista irtiottoa tuosta, kun se kuvailemasi mukaan todella täyttää jostain muista syistä kun aidosta tunteesta johtuvan yhteydenpidon.

Kannattaisi ehkä pohtia sillä ylimielisellä järjellä mitä minä käytin että mitä Sinä kaipaat, jotain ToyBoytä joka tuntuu kohtelevan Sinua huonosti ja ottavan yhteyttä vain silloin kun itse tahtoo. Helppo sanoa vierestä, tiedän mutta kuten totesit olet kasvanut vahvemmaksi.

MinäItte36; kyllä se ylimielin ajattelu oikeesti vähän auttaa ;) Ainakaan mä en ole satuttanut ko miestä, saan silloin kai mennä hänen yläpuolelleen ;)

Kiitos teille kaikille kolmelle, olette vahvistaneet sen tunteen, että loppu on lähempänä kuin koskaan. Ja mikä oudointa, se ajatus tuntuu helpottavalta. Se vain turhauttaa, kun ei tiedä koska me puhutaan ko asiasta.... Pelottaa myös se mitkä tunnemyrskyt joudun vielä käymään läpi. :( :(

Väsynyt nainen: oli päätöksesi mikä tahansa, kerro se täällä. Uskon, että täällä puhuminen auttaa. Minulle ainakin tämä on ollut osa surutyötäni...

Oma tarinani oli aivan toisenlainen kuin ap:n ja monen muun. Olen itse miestä vanhempi, mies piti tiukassa otteessa soittaen pari kolme kertaa päivässä, jaettiin asiat puolin ja toisin , nähtiin usein, tunnustettiin rakkautta yms. Kuitenkin koin, että olen satimessa, kontrolloituna, vaikka mies kehotti etsimään jotain kumppania itselleni. Suhde oli minua sitova, kuitenkaan teot eivät tukeneet ajatusta, että hän haluaa jotain pysyvää meidän välille. Suhde kesti puolitoista vuotta, jossa 4 kk tauko käryn käytyä, ja taas uudelleen suhdetta muutama kuukausi, ja nyt laitoin suhteen poikki.
En ollut miehelle äitihahmo, sellainen käsittääkseni oli kotona. Näin jälkikäteen tietenkin tajuan sen, että olin sittenkin vain hyväksikäytetty vaikka sanoissa niin rakastettu. Hän oli myös ilkeä, ja siksi lopulta järki voitti tunteen..

Tuli vaan tuohon ketjun elämään liittyen, jännä ajatus. Tälle on selvästi ollut sosiaalinen tilaus, tarinat täällä kehittyvät, pureutuen mielenkiintoisesti "syvemmiksi". Jos tämä nyt itsekseen lopahtaisi, tarkoittaisi se ainakin minun kohdalla sitä, että olisin "vajonnut" takaisin sinne, mistä olen teidän vertaistuen avulla räpiköimässä pois, varmaankin oivalsitte ajatuksen ytimen.

Joo, en tosiaankaan koskaan tunnustanut, se ei vaan jotenkin tuntunut sopivalta, vaikka todellisuudessa ....... TODELLA PALJON.

Rakkauden tunnustus ääneen lausuttuna toiselle, on mielestäni liian sitouttavaa, silloinhan toisenkin on siihen jotain vastattava. Kun en sitä itse hallitsevampana osapuolena tehnyt, ei siihen toisellakaan ollut aihetta. (Ei tunnustuksia, ei rakkautta), just joo.

No mutta kuitenkin, ajattelin silloin, ja edelleenkin, ettei viattomalle osapuolelle voi antaa katteettomia lupauksia - vanhoista virheistäni jotain olen ehkä oppinutkin- silloin toisella ei odotukset nouse liian korkealle.
Toinen vaihtoehto olisi ollut liian raskas yhden heikon miehen kannettavaksi.
Täydellinen antautuminen suhteeseen, avioero, omaisuuden jako, katkera ex vaimo, pettyneet lapset, ja lopulta tod. näk. yksinäinen, vanheneva, kaiken menettänyt mies.

Dark Shadow osui asian ytimeen, ketjusta on ollut varmasti itse kullekin voimia taaplaamaan samalla vanhalla tutulla tiellä. Ja ymmärrän myös tuon näkökulmasi tuohon rakkauden tunnustamiseen. Varmaan voi ukkomiehelle tulla olo, ettei ikäänkuin ole oikeutta sanoa sitä toiselle naiselle -asiat on tarpeeksi sekaisin ilman sitä rakkauden tunnustamistakin ja tietää ettei suhteella ole tulevaisuutta. Ja niinkö "DS" kirjoitti niin onhan se toki vähän sitouttavaa ja kun ukkomies ei kuitenkaan suhdetta pysty viemään sen edemmäs. Tai no pystyy, muttei kuitenkaan sit pysty... :) Tietysti se myös sille toiselle naiselle nostaa odotuksia.. Mutta toisaalta onko tilannetta koska sitä rakkauden tunnustusta ei haluaisi kuulla siltä itselle tärkeältä ihmiseltä? :)

Illalla todella mietin sitä, kun "minäitte36" taisi pohtia sitä että voiko tätä mun juttua pitää edes suhteena. Aamulla herätessä oli heti oivaltanut olo että ei kai sitä voi puhua suhteeksi. Harteilta lähti 10 tonnia painoo pois, mieli koheni huomattavasti ja tajusin että olen ihan turhaan surrut ties kuinka monta vuotta... Tänään mulla on ollut sellainen olo että ei tässä nyt ole edes mitään suhdetta mitä lopettaa :D Hassua...... ei ole mitään, oon ihan vapaa ja yksin. Jee jee. Kuulunkohan mä edes tähän ketjuunkaan enää :D

ei siis ole suhdetta, eiköhän lähetä kahville, heheh. Joo, luulenpa että ketju herättää kiinostusta kaikissa ihmisissä, ei pelkäästän meissä.

"väsynytnainen"-Harteilta lähti 10 tonnia painoa - ei tässä edes ole mitään suhdetta jne. KUNNES...
ja taas on samat 10 tonnia kannettavana ja suhde lopetettavana.

Älä käsitä väärin, tämä ei ole ivailua, enemmänkin ymmärrystä. Haluaisit suhteen olevan jo lopullisesti ohi, toisaalta taas et haluaisi sen loppuvan näin.
Kuusi vuotta yhteistä historiaa, siihen varmaan mahtuu kaikkea kaunistakin, en itse ainakaan haluaisi sellaisen päättyvän vain "täydelliseen hiljaisuuteen"

Tein jälleen edeltävän päättelyni tulkitsemalla aikaisempia tekstejäsi (näin yön hiljaisuudessa on helppo samaistua) Voi olla, että jälleen meni metsään, muttei uskoakseni ihan hehtaarikaupalla, olet todella hyvin pukenut sanoiksi tuntemuksesi, (Kuten muutkin ketjun aktiivit). Näitä on ollut ilo lukea, ja verrata omiin tunnetiloihin.
Öitä

No niin, onhan mun se heikko liekki sammutettava. Heikko liekki (=ei todellista suhdetta) on helpompi sammuttaa kuin rovio(=tiivis suhde). ;) Haluan pitää tämän keveän fiiliksen yllä, en suostu enää ottaan sitä 10 tonnia niskaani :D Olisi kurjaa jos mies vain katoaisi, mutta jos hän siihen päätyisi niin en mä sitä estääkään voisi... En tiedä miksi, mutta minulla on sellainen olo että mies haluaa myös lopettaa tämän. Ehkä siksi koska mietin itse sitä lopettamista paljon.. Uskon siihen että teemme sen päätöksen yhdessä ja yhtä kepeästi kuin puhuisimme säästäkin.. Itku säästyköön tuonnemmaksi.

Kuinkakohan paljon teidän neitoset pähkäilee mitä teidän päässä liikkuu jne.. Täältä löytyis vastaukset ;)

Tuskinpa mitään pähkäilee, reilu viikko mennyt ettei ole nähty ollenkaan eikä ole mitään kommunikaatiota puolin eikä toisin. Alkaa jo nyt pikkuhiljaa olemaan mielessä vähemmän koko asia, ei tosin paljon vähemmän mutta hiukan edes.

Paljon vaan kaikkea mukavaa puuhastelua ja ulkoilua tuolla hrr lämpimässä syyssateessa niin kyllä se siitä menee.

Musta ehkä pahimmalta tuntuu se ajatus että en tunne tällä hetkellä tästä mitään syyllisyyttä enkä takeita siitä etteikö tämä joskus voisi vielä toistua, se hiukan hirvittää ja herättää kysymyksiä.

Tähän asti syyllisyyden tunnetta on aika ajoin esiintynyt..

Positiivinen asenne kantaa pitkälle, pidä toi äläkä ota sitä tonnilastia niskaasi enää! Kirjoita ajatuksiasi vaikka paperille jos on jotain mitä et kaikille viitsi kirjoittaa, kuulostaa ehkä hölmöltä mutta auttaa jäsentämään asioita.

Saat olla "Minäitte36"siinä onnellisessa asemassa, ettei sinun tarvitse olla "rakkaasi" kanssa välttämättä minkäänlaisessa yhteydessä, on varmaan helpompaa unohtaa. Kuvittele tilanne, jossa joutuisit kohtaamaan hänet kasvotusten joka (työ)päivä. Voin kokemuksesta sanoa, ei se ainakaan unohtamista helpoksi tee.

Minulla (kuten Ap:lläkin), henkinen "paini" voi jatkua pitkäänkin, vaarana jopa uudelleen lankeaminen. Ainakin itse olen alkanut huolestumaan omista ajatuksistani. Vaikka yritän pitäytyä keskusteluissa "hänen" kanssaan vain työasioissa, on niihin alkanut lipsahtelemaan myös aiheita, jotka on vain meidän kahden yhteistä historiaa. Vaarana siinä on, että palaamme jälleen sille salaiselle alueelle, josta toiset ei tiedä...

"väsynyt nainen", kuinka keksitkin tuon viimeisen osion tuohon laittaa? Todella, olen samaa pähkäillyt jatkuvasti. Mitä miettii nainen, jolle lätkäistään suurinpiirtein päin naamaa:-Se on loppu nyt-?No, eihän se ihan noin tylysti mennyt, mutta niinkin sen voi kokea, varsinkin, kun kaikki oli niin kaunista, ja syvää.

Näitä "mitä hän miettii" ajatuksia on alkanut päässäni risteilemään aina vain enemmän. Olen "syrjäsilmällä" huomannut hänen katsovan minua, kun olen keskustellut toisten kanssa, siitäkin voinee jotain päätellä...Toisaalta tahtoisin hänen olevan siinä luulossa, että "voikin olla kylmä tyyppi, joutaakin mennä", mutta sitten taas toinen puoleni huutaa:" NÄE LÄVITSENI!!" Ei oo helppoo, tämä RAKKAUS.

Niin, vielä tuo viimeinen heittosi:-täältä löytyis vastaukset;)-. Olettekos itse sitä koskaan miettineet? Ei tämä mikään suljettu piiri ole, ehkä joku muukin omakohtaisia kokemuksia ko. aiheesta omaava voi näitä katsella?...

Kyllä, olen siitä onnellisessa asemassa. Mielestäni näissä kaikissa suhdeasioissa on osaltaan tiettyä "peliä" jos on tietynlaiset ihmiset, eli juuri tuota "siinä luulossa" olemista.

Eli jos on aitoa tunnetta niin voi olla melko varma siitä että se toinen osapuoli velloo samanlaisissa ajatuksissa ja tunnelmissa ja molemmat tietävät sen, ainakin alitajuisesti mutta eivät sitä ääneen sano.

Sisimmät huutavat samaa asiaa samalla kun tietoiset minät eivät sano mitään mutta eleillään viestivät mollemminpuolisista tunteista.

Mietin toki, että jos miesystäväiseni tunnistaisi minut täältä, mutta en tohdi uskoa että hänellä olisi mitään asiaa Särkynyt sydän-palstalle. Suomessa on monta samanlaisessa tilanteessa olevaa kuin minäkin, ties kuinka moni luulee minunkin olevan joku muu kuin olen ;) Moni mies ei uskalla ottaa kakkoseensa yhteyttä kun pelkää juttunsa päättyvän ensi kerralla :D

Olen ymmärtänyt, että te olette hyvin varmoja kakkostenne tunteista teitä kohtaan. Hyvä että olette. :) Oletteko kuitenkin joskus joutuneet epäilemään heidän tunteita? Oletteko miettineet mitä hän näkee sinussa?

"minäitte36" sanoit ettet usko hänen ajattelevan sinua koska ette ole nähneet/olleet yhteyksissä viikkoon. Eihän viikko ole aika eikä mikään, voiko siinä ajassa unohtaa ihmisen, edes sellaista ihmistä jota ei haluaisi muistaa ;) Kun olen miettinyt, niin pakkohan mun mieskaverinkin päässä on joskus mun nimi vilahdella -eri asia sitten minkälaisissa ajatuksissa.

Ihmisen deletoimininen elämästä kokonaan pois ei kyllä ole helppoa...

Varma hänen tunteistaan? En ehkä aivan ymmärtänyt, mitä haet. Kun olimme yhdessä, en usko, että kummallakaan oli epäilyksiä siitä, mitä toisiamme kohtaan tunnettiin.(Vain sanaa "rakkaus" ei käytetty, huom. aiemmat kirjoitukseni). Muuten kyllä kaikki elämää suuremman tarinan ainekset olivat olemassa. Sitten: Mitä hän näkee/näki minussa? Usein tästä puhuttiin, kun ihmettelin suhteen erilaisuutta, salasuhde, ikäero yms. Hänen mielestä olin ainoa, jolle pystyi puhumaan ihan kaikkea, luottamaan.

Mitä taas tulee tämänhetkiseen tilanteeseen, se onkin yksi niistä syistä, miksi minäkin tuntojani Bittiavaruuteen laskettelen.
Kun tietäisinkin aivan varmasti, mitä hän minusta nyt ajattelee, olisi elämäni luultavasti hieman helpompaa.

Itsehän minä pelin poikki vihelsin, kun alkoi olla liian "syvää". Kerroin silloin hänelle, että se on meille molemmille paras ratkaisu. Hän ymmärsi, ja hyväksyi sen.(Tai niin ainakin oletin)

Aiemmin jo kerroinkin, että arkipäivän juttelut sujuvat jo suht`keveästi, ilman mitään jännitteitä, josta päättelin, että hänkään ei enää ajattele minua "silleen". Hän jopa kertoi löytäneensä itselleen uuden poikakaverin, onnittelin vilpittömästi. Kaikki siis vaikuttaisi olevan kohdallaan "toipumiseni" kannalta, mutta välillä tulee hetkiä, joissa puheet ja käyttäytyminen on rajussa ristiriidassa. Esim. jos työpaikan yhteisissä keskusteluissa kerron jotain, mikä vähääkään viittaa perheeseeni/vaimooni, toiset katsovat minua, yhden katse laskeutuu. Samoin, (edellisessä tekstissä kerroinkin) jos keskustelen toisten kanssa, huomaan hänen katselevan minua. Pistää vain miettimään...

Helpointa olisi varmaan kysyä suoraan, en vain ole uskaltanut, tunteet kun on edelleen hieman "pinnassa", ja "väärällä vastauksella" lankeaminen olisi jälleen todennäköisempää...

Viikko ei todella ole aika eikä mikään, tarkoitin "aktiivista" ajattelua. Hurjaa on mutta yhtään ainutta ihmistä mikä joskus on merkinnyt jotain, ei pysty totaalisesti unohtamaan elämästään koskaan, ainakaan minä.

Olen epäillyt tunteita mutta toisaalta olen yrittänyt kannustaa häntä normaalin suhteen löytämiseen ja sanonut monesti etten voi oikeastaan vaatia häneltä mitään koska en pysty tässä tilanteessa tarjoamaan enempää kuin tämän salasuhteen mikä nyt ei kuitenkaan ole lähelläkään normaalia parisuhdetta, juuri sen salailun takia.

Kiinnosti vain, että onko teille tullut hetkiä jolloin ette pystyisi uskomaan hänen rakastavan sinua. Ikäänkuin se olisi liian hyvää ollakseen totta.... tai jotain. No väliä tuolla.

"DS" niistä sun naisen tunteiden pohtimisesta -naisena kun samaistun hänen asemaansa, niin ei se hänelle helppoa voi olla. En tiedä tietystikään mitkä olivat sun "viimeiset" sanat hänelle, silläkin voi olla jatkon suhteen merkitystä. Itselläni tunneskaala voisi mennä kutakuin näin: -esittäisin olevani fine kun mies kertoisi suhteen päättyvän, oikeasti tilannetta on vaikea heti käsitellä -ei tunne mitään, koska ei ole vielä ymmärtänytkään tilannetta. Sen jälkeen kun ymmärtää ettei ole enää mitään suhdetta niin tulee voimakkaimmat tunnemyrskyt -itse luultavasti itsesuojeluvaistomaisesti tuntisin jopa vihaa, katkeruuttakin, mutten näyttäisi sitä hänelle. Ylpeys estäisi sen ;) Kunnes tapahtuisi varma romahtaminen, tuntisi vain surua ja jätetyksi tulemisen tunnetta. Monenlaiset ajatukset voivat pyöriä mielessä alkuun pelkältä tunnepohjalta, esim. Olinko hänelle loppujen lopuksi mitään. Kunnes osaa alkaa ajattelemaan järjelläkin niin ei ajattele asioita pakosti niin kärjistetysti. Voisi kuvitella, että vaimosta puhuminen tuntuu puukon iskulta sydämessä kun itsellä ei ole mitään tai ketään. Ellei hän nyt sit ole löytänyt poikaystävää, oletko nähnyt hänet? Toivottavasti hän on päässyt eteenpäin elämässään, mutta nainen voi epätietoisuudessaan myös koittaa "testailla" onko hänellä enää mitään merkitystä sinulle. Hän tuskin haluaa, että hän olisi sinulle vain ilmaa.

Vielä siitä vaimosta puhumisesta -itselleni tulee tunne että miehellä on niin helppoa, kun vaimostaan pystyy puhumaan minulle. Itse en voi olla epäilemättä miehen tunteiden todellisuutta. Myös mietin miksi miehen on koskaan hänestä mitään mainittava minulle, onko hänen tarkoitus pahoittaa mieleni vai herätellä minua todellisuuteen. Joka kerta tunnen itseni nollaksi ja mietin että tämän on loputtava. Mutta oikeesti perhe on suuri osa teidän elämää ja vaikeahan vaimosta on olla puhumatta kun itsestään puhuu -ei siinä sen erikoisempaa syytä todellisuudessa varmaankaan ole miksi vaimosta puhutaan.(?) Haluaisi itsekin pystyä katseleemaan muita miehiä samanaikaisesti...

Nyt ei pyssy enää pakka kädessä, parempi lopettaa ennenkö on hyvin sekavaa ;)

Väsynytnainen,

Kysyin häneltä useinkin, miksi hän on kanssani,mitä hän näkee minussa, eikö ikäeromme häiritse. Hän ei osannut vastata muuta kuin, että "asia nyt vain on niin, että rakastan sua". Hän seurusteli sutheemme alkaessa. En halunnut mennä hänen ja poikakaverinsa väliin siten, että suhteensa kariutuisi, mutta niin siinä vain kävi. Tyttö jätti kaverinsa voidakseen olla VAIN minun. Olin kohtuullisen järkyttynyt päätöksestään, mutta asiahan ei tietenkään ollut minun päätösvallassani.

Salasuhteemme ajautui luonnollisen pattitilanteeseen kestettyään joitakin kuukausia. Oli tehtävä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Erosimme. Hän ei koskaan esittänyt minulle mitään vaatimuksia, mutta olen myöhemmin miettinyt, että odottiko hän minulta vaimoni suhteen samaa päätöstä, minkä hän teki poikaystävänsä suhteen. Ja kun en tehnyt elettäkään siihen suuntaan, hän ryhtyi tosissaan miettimään suhteemme järkevyyttä. Miksi tuhlata tähän nuorta elämäänsä?

Tällä hetkellä olen taas rikkinäisempi kuin pari viikkoa sitten. Salasuhteeni kanssa tekemisissä oleminen pitkällisen tauon jälkeen on tuonut tiettyjä asioita pintaan. Ja kun kuitenkin selkeästi tiedostan suhteemme olevan todella historiaa, niin tässähän kärvistelen yksikseni. Toisaalta hänen näkemisensä toki toimii aiemmin ilmaisemanani siedätyshoitona, toisaalta se synnyttää hämmentyneen mielen. Ottaa suorastaan päähän, kun huomaan ajattelevani häntä taas tiiviimmin. EN HALUA, ETTÄ HÄN KUMMITTIELEE MIELESSÄNI. Olen jopa sortunut tekstailemaan hänelle. Olen kertonut, että ajattelen häntä. Hän ei ole vastannut viesteihini. Sekin harmittaa, vaikka tajuankin hänen kantansa. Mitä moiseen nyt voisi edes vastata. Enemmän kuin hänen hiljaisuutensa mua harmittaakin se, että ylipäänsä olen lähettänyt hänelle viestin.

Olen tehnyt muuten samaa kuin DS eli huomannut hänen seuraavan tekemisiäni. Jos vaikka saan tekstiviestin ja vastaan siihen, näen syrjäsilmällä hänen katsovan minua. Ja kun nostan katseeni kännykästä, hän nopeasti siirtää katseensa. Olen hänelle edelleen jotain.

Kulkisi arika ja armahtaisi.

Heips!
Tulipa siinä taas niin paljon painavaa sanaa, että analysointi vie kyllä hetken.
Tutkiskelen rauhassa viimeisiä kommenttejanne, ja yritän vasta sitten koostaa oman näkemykseni(jos nyt mitään ymmärrettävää yleensäkään saan pihalle)

Tämän päivän IS:n liitteessä oli muuten mielenkiintoinen juttu. (Suhteiden päättäminen), rankkoja juttuja. Jos me täällä (miehet) olemme välillä selkärangattoman oloisia, osaavat näköjään naisetkin, tosin tuossakin taisi suurin osa olla miesten tekemiä "tyylipuhtaita lemppauksia":)

Palataan, kun saan aivot narikasta:)

Korjaan vielä tuota edellistä IS:n juttuun liittyen. 26:sta esimerkkitapauksesta nainen oli jättänyt vain kahdessa. Toinen jumalan kehotuksesta, toinen miehen palatessa ryyppyreissulta. Tulipa vaan äkkiä jotenkin likainen olo.

Eihän nuo nyt suoranaisesti ole verrannollisia meidän juttuihin, mutta mutta...

Anteeksi AP, mutta jos sinä lopetit suhteen, ja senjälkeen vielä viestittelit "olen ajatellut sinua" -tyyliin, on se aika rankkaa vastapuolelle. Ei sitä tiedä mitä uskoisi ja mitä vastaisi ja miksi edes vastaisi. Ehkä tekstarin lähettäminen on ollut hetken mielijohde ja pieni toive vastakaiusta, mutta kun sekin voi herättää turhia toiveita, jotka on turhiksi jo todettu. Parempi olisi todellakin antaa ajan kulua, antaa rauha toiselle, se olisi kai sitä suurinta rakkautta, jos ei muuta voi antaa..

Kyllä itse koin lopulta valtavana häiritsemisenä juuri noi mielijohteet, äkilliset tunteenpurkaukset vaikka suhde oli jo lopetettu. Pitäisi pysyä sanassaan ja jättää rauhaan.

Oikeassahan sinä olet, paitsi että en oikeastaan tiedä kumpi meistä suhteen lopulta lopetti. Keskustelu käytiin aloitteestani, mutta eroon päädyimme "parempi nyt kuin myöhemmin" -pohjalta. Olen useinkin miettinyt, että olisiko suhteemme jatkunut ilman tuota monella tavalla onnetonta päivää.

Olen myös todella pettynyt itseeni, että annoin mielijohteelleni vallan eli että kerroin hänelle ajattelevani häntä. Tuon tekstiviestin jälkeen kohtasin hänet työssä. En ottanut asiaa millään tavoin esiin. Puhuin lähinnä työasioista ja katsoessani häntä hoin itselleni "jätä tuo rauhaan, anna sen olla..."

Jotta näin :/

Maistelin muutaman sidukan ja että vähänkö teki mieli laittaa viestiä sille miehelle -tekee edelleen....

Ap miehelle, tiedän mikä fiilis sulla on viestin laittamisesta. Sen takia sitä viestiä en miehelle laitakaan :D sori kun väännän vitsiä, oon tosi väsynyt.

Parempi mennä maate.

Voi, kun nukuttaiskin, yritin laatia jonkinlaista vastausta teidän tämäniltaisiin viesteihin, vaan mitään ei irtoa, ei mitään selkeää. Pää on täynnä kaikkee, vaan ei tule ulos järkevästi...

Kemiallisesti stimuloiduilla aivoilla teen nyt lyhennelmän koko elämästäni, niiltä osin, kuin se koskettaa tämänhetkistä elämääni... ja tätä aihetta.Anteeksi!
Tässä siis oma REQUIEN:ni
- Isäni oli alkoholisti, rikollinen, usein "läänillä".
-Äitini oli alkoholisti, prostituoitu.
-Vieraat sedät äidin kanssa, lapsen katseltavaa?
-Lapsi yksin kotona monta päivää, ilman ruokaa, leipäveitsi turvana sängyssä, mörköjen varalta.
-Äiti,missä lie?
-Alkoholia, verta, poliiseja, arkipäivää.
-Lapsi selviää aikuiseksi, arvet jäävät.
-Kovuudella yhteiskuntakelpoiseksi.
-Virheitä ei saa toistaa
-Tunteiden kapselointi, kukaan ei saa satuttaa.
-Nainen, murtaa puolustuksen, saa uskomaan...
-Luottamus, lapset, perhe, yhteinen.
-Vastoinkäymiset, omat elämät, erkaantuminen.
-Kulissit, lasten takia?
-Minulla oma, hänellä oma...elämä, silti yhteinen?
-Työ, hyvä pakotie arjesta, molemmilla muuta ajateltavaa.
-Työ, työkaveri, HÄN.
Sekavaa, eikö totta? parempaan ei nyt pysty, pakko oli vain kertoa (kadun aamulla)

DS - Kauheeta, että olet joutunut kokemaan jotain sanoinkuvailettoman pahaa. Ei ihmekään jos ei ajatukset purkaudu päästä vaan velloo vain kehää. Sun täytyy olla todella vahva henkisesti, että olet jaksanut itse tehdä elämässä asiat toisin vaikka itsestäsi ei pakosti siltä tuntuisikaan (?). Ei ilman tukea ainakaan moni selviäisi "ehjäksi" ihmiseksi vaikka en tiedä oletko puhunut lapsuuden traumoista tarpeeksi. Onneksi olet löytänyt vaimosi vaikka se nyt kulissia onkin, hän on varmaan kuitenkin auttanut sinua luottamaan ihmisiin jne. Uskon, että olet ihana isä lapsille ja osaat olla naiselle hellä. Välität niin paljon miltä nuoremmasta neitosestakin tuntuu. Mun mieskaverini sanoi joskus, että tilanne olisi täysin toinen jos hän olisi vapaa mies -Tuntuu että silloin olisin saanut tuntea kuinka onnellinen ihminen voikaan olla. En tiedä tuntuuko sinustakin joskus sille (vaikka omat lapset ovatkin varmasti parasta mitä elämässä on sattunut.)

Ap miehen tunteet, huomaa katsoa ylempää sinun tekstiin kommentoitu teksti :)

Väsynytnainen,

Kiitos kommentistasi. Voi hyvinkin olla, että tulkintasi on oikea hänen tunnekaaoksestaan. Saatoin hänet suhteemme aikana tilanteeseen, joka oli hänelle uusi ja vieras, ja johon hän vakaumuksen syvällä rintaäänellä sanoi, että ei edes usko: rakastumiseen. Kun hän tunnusti rakastuneensa minuun, hän teki sen syvästi hämmentyneenä kuvaillen tunnetta käsittämättömäksi, hallitsemattomaksi. 19-vuotiaan vakisuhteessa elävän tytön elämässä sen on täytynyt olla hurjaa.

En uskokaan, että hän olisi lakannut rakastamasta minua. Hän on vain tajunnut, miten onnettomaksi rakastuminen minuun hänet teki ja haluaa tasapainonsa takaisin. Jokainen yhteydenottoni, jossa vähänkin viittaan menneeseen ollee hänelle myrkkyä. Minun pitäisi käsittää se niin kunnolla, että pidän itseni kurissa ja annan hänen "parantua" minusta.

Näin aikoinaan hänessä merkit siitä, että hän on rakastumassa minuun paljon aikaisemmin kuin hän oli itse valmis myöntämään asian. Mietin tuolloin itsekseni, että minun pitäisi sanoa hänelle: "älä rakastu minuun, siitä ei seuraa kummallekaan hyvää kuin hetkeksi". Mutta en tietenkään sanonut tuota ääneen, sillä olen heikko ihminen, joka nautti saadessaan omille tunteilleen vastakaikua. Niin, en ollut tunteeton sika, joka leikki toisen tunteilla. En kyennyt hallitsemaan omiakaan tunteitani. Rakastuin häneen pohjattomasti.

Mutta suhteemme nyt vain oli tuhoon tuomittu jo syntyessään. Minä en kadu. Mutta ei kadu hänkään. Sen hän on minulle kyennyt kertomaan eromme jälkeen.

Miksi katua sitä, että on edes hetken saanut kokea jotain ylimaallista?

Lapsuuden traumoista- tunnistin ne sellaisiksi vasta vartuttuani, lapselle pahinkin todellisuus on vain "vallitseva olotila", siihen tottuu.
Ap tuossa aiemmin kirjoitti jotain lapsena satuihin uskomisesta "ja he elivät...", minulla ei sitä vaaraa ollut, paitsi niissä saduissa, joissa mörkö, velho tai jokin muu kummajainen tekee pahaa. Niissäkin oli kuitenkin aina onnellinen loppu, niihin itsekin halusin uskoa.

On toki polkuni varrella ollut ihania aikuisia tukemassa, en olisi varmaan yksin selvinnyt. Vietin paljon aikaa mummon ja ukin luona. Katkera en vanhemmilleni ole, he eivät vain olleet tarpeeksi vahvoja elämänhallinnassa. Voisi melkeinpä sanoa, että olen kiitollinen kokemuksista, joiden avulla minusta tuli minä, kaikki esteet ylittävä, ja henkisesti vahva. Henkinen vahvuus liittyykin olennaisesti nykyhetkeeni. Olen lapsesta asti oppinut (oli pakko) hallitsemaan ja tunnistamaan eri tunnetiloja, siksi pystyn helposti sen tekemään myös muiden kohdalla, tunneälyllä pääsee ihmis-suhteissa pitkälle. Täällä on paljon keskusteltu rakkauden tunnustuksista. Olen vain yhdelle ihmiselle rakkautta tunnustanut, vaimolleni. Tunteitani kyllä tuon avoimesti esille, hallitusti, paitsi sitä yhtä, jota en näköjään edes minä pysty kontrolloimaan. Nii-in, RAKKAUS.

Miksi se sitten on minulle niin vaikeaa? Rakastuminen tekee minut heikoksi, en tahdo kokea koskaan enää sitä tunnetta, kun paljaaksi "rakastettu" sisin putoaa korkealta ja kovaa. Näin minulle kävi n.15 vuotta sitten, kun vaimoni jäi kiinni pettämisestä. Siihen hetkeen loppui rakkaus, ja usko ihmisten rehellisyyteen, se oli shokki, isku vasten kasvoja, nuijalla päähän jne. Siitä nämä "kulissit". Paljastumisen jälkeen suhde toiseen kylläkin päättyi, asia puitiin perinjuurin ja annoin anteeksi.(joopa joo, uskooko joku?). "Anteeksiannolla" tarkoitan sitä, että yritetään lasten vuoksi jatkaa aivan kuten ennenkin. Eihän se oikeasti niin mene, ei ainakaan minulla. Olen tosiaan tuon järkytyksen jälkeen sullonut kaikki tunteet, jotka vähääkää muistuttaa rakkautta, syvälle jonnekin. Silti on niin, ettei niin paksua seinää olekaan, etteikö se sieltä ulos pyrkisi riehumaan, jos vain sopiva ihminen koputtaa.

Vielä tästä, että osoitinko rakkautta, en sanonut suoraan, tein sen musiikin avulla. Annoin hänelle kuunneltavaksi kappaleita, jotka kertovat asioita vähintään yhtähyvin, kuin suusta tulevat sanat. Musiikki olikin meille eräänlainen "kolmas osapuoli". Tähän liittyen vielä: Ap:lla, kuten minullakin on ollut tilanteita, joissa huomaa toisen käyttäytyvän epänormaalisti samassa tilassa (siis jo eronneena). Viime viikolla pidimme ryhmäkeskustelua työpaikan taukotilassa, juttelimme niitä näitä, tilanne eteni kepeään tyyliin, myös HÄN osallistui leikinlaskuun, katsellen jopa silmiini aivan kuin silloin joskus. Sitten: Hymy katosi, salamana pois huoneesta- kaikki ihmeissään- mikäs kiire sille tuli. En ymmärtänyt, kunnes hämmentyneen hiljaisuuden aikana erotin radiosta kuuluvan kappaleen "Chisun" Sabotage. Saattoi olla, että kuvittelin yhteyden, voihan tietysti olla, että muisti vain jonkin tärkeän asian, jota oli kiire hoitamaan, en tiedä.

Joo, nää on taas näitä spekulaatioita. "Väsynytnainen", kyselit viimeisistä sanoista hänelle. En muista aivan tarkkoja sanamuotoja, mutta korostin kuitenkin sitä, etten halua satuttaa häntä, itseäni, enkä perhettäni. Olin jo aiemmin kertonut, että annan itselleni luvan rakkauteen vasta, kun viimeinenkin "poikanen" lentää pesästä. Palaillaan.

Paljon painavia sanoja, täytyy ihan miettiä... Mutta sen pystyn sanomaan, vaikken chisua muuten olekaan kuunnellut niin tuo ko laulu on ainoita biisejä mikä tuntuu omalta omaan elämääni. Rakkauslauluja ei nyt kestä kuunnella, syystä että................

Täytyy sanoa, että jos hänelle jonkun laulun antaisin kuunneltavaksi se olisi Aretha Franklinin "I never loved a man"...

-You`re liar and you`re a cheat - I let you do these thinks to me - I`d leave you if i could - I guess i`ll never be free...- Tuossa nyt ei ole enää harhatulkinnoille sijaa.
Tiedät, mitä tunnet ja selvästi myös laulutekstin kirjoittaja. (Franklin itse?)

Vielä tuohon vaimon hairahdukseen. Pettämiseen on aina syy, pitkässä liitossa niitä alkaa helpostikin löytymään. Yritin ymmärtää, yritin myös aitoa unohtamista, että olisi lähdetty ns puhtaalta pöydältä. Kokeilimme kaikenlaista, lapset yökylään, yhteistä aikaa, läheisyyttä, romantiikkaa- niitä asioita, joiden puute vaimoni ajoi salasuhteeseen. Ei se vaan enää onnistunut, olin liian loukattu.

Hiljalleen erkanimme lopullisesti, sama talo, eri huoneet jne. Molemmilla omat menot, lähes ainoa asia, mitä enää yhdessä teemme on laskujen maksu. Toki lasten vuoksi myös kaikkia "perhejuttuja", vaan tunteet, ne on kuolleet. En ole elänyt selibaatissa kaikkia näitä pettymyksen jälkeisiä vuosia, on minullakin ollut useita "no names just fun"- tyyppisiä juttuja, tosin vasta viime vuosien aikana enemmänkin. Olen varma, että myös vaimolla on omat "paineenpurkukanavansa", eipä niistä tarvitse kysellä...

Tuotakin "viimeiset sanat, mitä hänelle kerroin"-juttua tässä kelailin. Kerroin tosiaan, jo ennenkuin suhde kehittyi vakavaksi, sekä usein sen aikana, että elämäni alkaa vasta sitten, kun viimeinenkin lapsi on muuttanut kotoa, silloin vasta annan itselleni luvan rakastua. Voisiko olla, että tulin antaneeksi väärin tulkittavan viestin: "Ei nyt, mutta kun odotat vuosia x, niin sitten", Ei, ei se ole mahdollista, eihän kukaan nyt voi......
Tämmösiä nyt kuitenkin risteilee päässä, varsinkin, kun täälläkin heitellään jatkuvasti ilmaan eri vaihtoehtoja, mitä/miten kukakin ajattelee.

Heippa

Sulla on siis ihan tosissaan kulissit yllä! Eri huoneet..... pisti tosissaan ajattelemaan.. Varmasti vaikea jättää aitoa rakkautta pursuava suhde taakseen ja jatkaa samaa tahmaista arkea. Mutta sitten ei tohdi uskoa siihen tunteita pursuavaankaan suhteeseen. Niin saattoihan sen neidon päässä syttyä toivonkipinöitä, että ehkä joku päivä voisit olla vapaa ja yhteinen tulevaisuus vielä edessä... Kai itsekin alkaisit toisena toiveita elätteleen rakastuneena, kun noin sanottaisiin ;) Mutta tuskin hän enää sitä lausetta pähkäilee kun poikkasit suhteen.

Itsekin joskus vuosia sitten toivoin, että entä jos joskus... ne oli salaisia ajatuksia. Minulle mies teki hyvin selväksi, että ei koskaan ei tule meitä ja olen saanut puheista kuvan että hän on onnellinen parisuhteessaan -romantiikkaa ei puutu. Ärsyttää oma hyväuskoisuus alku vaiheessa ja ärsyttää että mies pitää mua ihan puupäänä edelleen (luulee vieläkin etten ymmärrä missä mennään, koska en koskaan valita mistään). En tiedä tulenko enää puhumaan miehen kanssa mitään, kun on ollut jo ennätys pitkän ajan hiljaa. Toisaalta nautinkin hiljaisuudesta, siihen tottuu ja alkaa toivoi ettei hän riko rauhaa.

Niin, en itsekään usko hänen ajattelevan- entäs jos kuitenkin sitten kun....
Muistatte varmaan, että meidän suhde alkoi työkaveruutena, juttujen siirtyessä enemmän henkilökohtaisille alueille, kerroin hänelle paljonkin omasta elämästäni, ja lopulta myös "onnellisesta parisuhteestani"- luottamuksen tunne oli niin syvä, että pystyin siitäkin kertomaan, aivan samoin hänkin avautui minulle asioista, joista ei yleensä kerrota edes "bestikselle", ne oli meidän salaisuuksia.

Kerroin silloin, että elämäni alkaa uudelleen vasta sitten, kun velvoitteeni omia lapsia kohtaan on ohi (siihen menee vielä useita vuosia), ja että sitten voin antaa itselleni luvan "rakastua", jos vain sopiva sielunkumppani kohdalle osuu. Ajatuksissani seuraavaksi tunteiden kohteeksi oli lähempänä omaa ikääni oleva, samanlaisia kokemuksia omaava. Nämä kriteerit myös hänelle kerroin, enhän vielä silloin voinut kuvitellakaan, että 20-vuotias naisen alku ja 44-vuotias kehäraakki voisivat olla...Muutamassa kuukaudessa ajatusmaailmani kääntyikin sitten kertaheitolla päälaelleen.

Suhteen (-meni pitkään, että edes myönsin suhdetta olevankaan-), kestäessäkin palasin aiheeseen usein, -ettei meistä voi tulla ikinä mitään, koska elämme todellisuudessa aivan eri maailmoissa. (ikä, kokemukset, pettymykset). Puhuin siitäkin, etten enää uskalla ottaa niin suurta riskiä pettyä uudelleen yhtä katkerasti, kuin vaimoni kanssa. (jos tämmöisen suhteen onnistumisesta löisi vetoa, olisi kerroin jotain 1.0x), luultavasti sen molemmat ymmärsimme, vaikka voittaahan joku lotossakin...:)

Jatkan joskus myöhemmin, väsyttää. Kommentoin sitten tota sun "onnellinen parisuhteessaan"- juttua.

DS,

Toi, että ei teistä voi tulla mitään perustuu sinällään ihan fiksuun tilanneanalyysiin. 24 vuoden ikäero todella alkaa jossain kohtaa tuntumaan, mutta on myös totta, ettöä voittaahan joku lotossakin. Ei mitään saa, jos ei yritä.

Minulla ja salarakkaallani ikäeroa oli yli 30 vuotta. Vaikka koinkin kaikki rakastumiseen liittyvät vaiheet, niin onneksi kohtalokkain vaihe jäi pois: ero vaimosta ja salasuhteen muuttaminen avoimeksi suhteeksi. Se se vasta olisikin ollut väärin paitsi vaimoani myös minua ja salarakastani kohtaan kohtaan. Hän olisi jossain vaiheessa tajunnut elävänsä vanhuksen kanssa, joka ei pysy hänen perässään, ja minä olisin joutunut uudelleen miettimään ja ehkä jopa kokemaan isyyden ja sen vastuun sekä olemaan näkemättä uusien lasteni kasvamista aikuisuuteen vielä tuottamaan näille ennenaikaisen isäorpouden ja nuorelle vaimolleni leskeyden, sillä eipä tässä meikäläisellä näitä vuosia jäljellä enää juuri pariakymmentä enempää ole. Ja jos onkin, niin loppuvuodet ovat kuitenkin niin raihnaisia, ettei minusta todennäköisesti hankalasta vanhuksesta kenellekään olisi mitään iloa.

Joten järjen valossa katsellen minun pitäisi olla vaan tyytyväinen, että suhteemme loppui. Miksi en siis ole? Kuka keksi tunteet?

Ap. Tätähän me täällä yritetään itsellemme selvittää?: Miksi tuntuu tältä, kun ei pitäisi tuntua? Voisiko se toimia, eikö se voi? Miksei se voi? Entä jos kuitenkin?


Selvää on, että suhteemme o(li)vat monimutkaisia, joidenkin mielestä jopa luonnon/järjenvastaisia. Tällaista onkin vaikea, tai mahdoton ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Se, että on saanut kokea jotain suurta, jollaisesta ei olisi aiemmin voinut edes uneksia, on jo vähintään kuus ja vara. Sain sen, vaikken edes lotonnut.

Vaikka tiedostinkin ikäeron vaikutukset, ja käytin sitä suhteen lopettamisen yhtenä perusteena, en kuitenkaan kokenut sitä milloinkaan esteenä. Elimme vain tässä ja nyt, huomisesta ei väliä. Ratkaisu oli tehtävä joka tapauksessa, ennen kuin mitään pahempaa pääsee tapahtumaan.

En tiedä, onko sinulla ollut sen tapaisia ajatuksia, että: " jos ei nyt enää ihan kokonaan, niin saisipa edes palan siitä onnesta edelleen pitää"? Itse tätä aina välillä mietin. Kaipailen aikaa, ennen suhteen muuttumista fyysiseksi, jolloin kaikki tapahtui vielä puhumisen tasolla. Meillä meni n. kolme kuukautta, ensitapaamisesta ensikosketukseen, ja mikä mielestäni oli ainutlaatuista, senkin tapahtuman sovimme puhumalla etukäteen. Jokainen voinee kuvitella, millaista on, kun odottaa jotain...En tiedä ymmärsittekö, toivottavasti edes joku.

Väsytnainen, Vaikutit hämmästyneeltä elämästäni kulisseissa. Hämmästelen hämmästystäsi, voin vakuuttaa, että ei tämä ainutlaatuista avioliitoissa ole, tuttavapiirissänikin on useita. Ei se tarkoita, että tarvitsisi vihata toista, meilläkin asioista puhutaan, aivan kuten ns. onnellisissa perheissä, teemat vain liittyvät enemmänkin arjen hallintaan. Meidänkin oli vaimon kanssa tosiasiat tunnustettava kriisin aikaan, erota ei voi. Vaikka rakkaus on loppunut, kunnioitus toista kohtaan on kuitenkin olemassa, ei halua loukata. "Kulissit" on muutenkin vain kielikuva, samaa elämää eletään tuhansissa perheissä, tunteet on loppu, ollaan vaan. Vaimo ehkä uppoutuu rakkausromaaneihin, tuijottaa telkusta saippuasarjoja, tai surffailee SUOMI 24:ssa tutkimassa, onko muillakin yhtä kurjaa? Mies taas vajoaa pulloon, ravaa metsällä, kalassa, rallikisoissa, ja valittaa saunailloissa, kun elämä on kurjaa...

Siitäpä sujuvasti sinun "väsynytnainen" varsin mielenkiintoiseen suhdesoppaan. Kokeillaan taas tätä "hehtaaripyssyä". Jotenkin minulla ei tuo "Onnellinen parisuhde ja salasuhde"- kuvio aukea. Voiko sellainen todella toimia? Yleensä onnellisessa suhteessa ei edes päästetä tunteita vierasta kohtaan niin pitkälle, että suhdetta syntyy, hetken hairahdukset voin ymmärtää, onhan täälläkin kirjoitellut sellaisia, joilla omatunto on alkanut kolkuttamaan ajoissa. Mutta että rinnakkais-suhde? Jotenkin tuntuu, että itselläni pää leviäisi ko. tilanteessa, sehän on kuitenkin valehtelua molempiin suuntiin, jälkien peittelyä. Olet ehkä saanut hieman väärän kuvan hänen onnellisuudestaan, tai sitten: Et kai ole joutunut sarjapettäjän uhriksi?

Kaikkia kirjoituksiasi lukeneena, olen yrittänyt luoda miehestäsi profiilia, ja vaikka yritän, en ymmärrä, en sitten alkuunkaan. Outo lintu. Kun olet tuossa aiemmin useinkin maininnut hänen hyvistä ja ihanista puolistaan, voi hyvinkin olla, että niistä on päässyt nauttimaan toisetkin, tiedä montako väsynyttä naista nytkin pohtii samoja asioita, kuin sinä. En tarkoita lannistaa, yksi kauhuskenaario vain lisää...
Öitä

Ruksaan vähän jotain vaikka täytyy mennä juurikin maate. Väsyttää liikaa. Pikaisia pinnallisia ajatuksia siis...

DS:

"Vaikutit hämmästyneeltä elämästäni kulisseissa. Hämmästelen hämmästystäsi, voin vakuuttaa, että ei tämä ainutlaatuista avioliitoissa ole, tuttavapiirissänikin on useita."

En uskonut että nukutaan eri huoneissa? Ymmärsinkö tosissaan sen oikein? Ja jos sitä tarkoitit, niin edelleen olen niin hämmästyneenä etten tiedä olenko koskaan yhtä hämmästyneenä ollutkaan.

------
""Kulissit" on muutenkin vain kielikuva, samaa elämää eletään tuhansissa perheissä, tunteet on loppu, ollaan vaan."

Tuollaiseksi sen kulissisuhteen luulin olevan. :)

------
"Jotenkin minulla ei tuo "Onnellinen parisuhde ja salasuhde"- kuvio aukea. Voiko sellainen todella toimia?"

Sitä itsekin olen pohtinut, enkä ole keksinyt ratkaisua. Ehkä yksi selitys olisi se, että parisuhde on suht ok/onnellinen, mutta nyt tilaisuuden tullessa ottaa jännitystä elämään salasuhteesta ilman tunteita (ei ehkä aina nuori nainen ole tarjolla). Itse en koe enää koskaan olleeni ko miehen kanssa suhteessa.

------
"Olet ehkä saanut hieman väärän kuvan hänen onnellisuudestaan, tai sitten: Et kai ole joutunut sarjapettäjän uhriksi?"

Niin ehkä olen voinut ymmärtää väärin hänen onnelisuuden parisuhteessaan tai sit mies on kertonut virheellisesti onnellisuudestaan. Romantiikka sana on käynyt usein hänen lauseissaan.

No oikeestaan en pysty uskomaan hänestä sarjapettäjää laisinkaan, ei hän vaikuta sen luontoiselta. Toki kaikki on aina mahdollista. Mutta se, että hänellä olisi esimerkiksi 3 naista pyöritettävänä (vaimo ja 2 kakkosta), voisin uskoakin.

Nyt öitä.

Lukaisin tekstini uudelleen, ajatukseni oli kyllä kristallinkirkas, ulos se tulikin sitten hieman vajaana. Yritetäämpä uudelleen: Hämmästyttävää tai ei, aviovuodetta emme ole todellakaan jakaneet yli kymmeneen vuoteen. Oma vuode, oma huone, oma tv, oma netti, oma rauha. Edelleen sanon: tuttavapiirissänikin on useita. Osalla ei ole omaa huonetta, vain olohuoneen sohva. Pitäisi erota, vaan ei voi. Yhteisellä sopimuksella jatketaan, kunnes aika koittaa. Se on todellista kulissielämää. "Kulissiavioliitto" (huom. heittomerkit) onkin sitten hieman eri asia.

"Kulissiavioliitto"- sanaa viljellään mm. yökerhojen baaritiskeillä, vierailla paikkakunnilla. Seuraavana päivänä mennään kotiin, piilotetaan partavedelle/ parfyymille tuoksuvat vaatteet. Puolisolle sanotaan. -"Oli tylsä matka, minulla oli sinua ikävä". Ymmärsittekö asian ytimen, ja eron todellisiin kulisseihin?
Näissä tapauksissa "kärähtäminen" johtaa monesti avioeroon...toinen osapuoli kun ei olekaan ymmärtänyt olevansa mukana näytelmässä.

Taidan lopetella tällä erää, toivottavasti ed. aihe aukeni sinullekin "Väsynytnainen", uskon, että aika monelle muulle ainakin. Tämä viikko on ollut minulle monella tapaa omituinen suhteessa "neitokaiseen", nyt täytyy todellakin miettiä asioita, ja harkita tarkkaan tekemisiä/sanomisia... Palaillaan

Pahoittelen jos loukkasin ihmettelylläni. En tiennyt että se voisi olla "normaalia". En ole itse kuullut sellaisesta suhteesta, toki väliaikaisista sohvalla nukkumisesta jne. Pakko vain miettiä kun teette sen lasten vuoksi, mutta kyllä lapsetkin aavistaa sen jos teidän suhde ei ole onnellinen. Itse muistan, että jos isä meni sohvalle nukkumaan niin se ei tarkoittanut hyvää.

No nyt opin mitä on todellinen kulissiavioliitto.

Et mitään loukannut, ulosantini aiemmassa tekstissäni oli todellakin hiukan puutteellista, yritin sitä äsken selkiyttää. Kaverini kertoma sohvallanukkuminen- itsekin sitä olen hämmästellyt, kyllähän niitä ykkösöitä, mutta että vuosia, kaverini tuntien, en tohdi kuitenkaan epäillä. Tilanne heilläkin sama, erota ei vain voi, liikaa vastuita. Lapset...Ei ole epäilystäkään, etteivätkö he olisi huomanneet "omituiset asumisjärjestelyt", no eivät he enää mitään vauvoja ole, kohta aikuisia.
Tärkeämpää lienee, että meidän ei ole tarvinnut vaimoni kanssa juurikaan riidellä lasten nähden, molemmat tietävät pääsevänsä tarvittaessa "pakoon", tilanne olisi varmaan kaikenkaikkiaankin huomattavasti hankalampaa jossain kerrostalokolmiossa, kuin okt:ssa.

Hyviä unia, ja oman kullan kuvia! (itseironiaa(kin)

On tämä vaikeaa. Tunteet menevät vuoristorataa. Tällä hetkellä olo on aika rauhaisa. Viimeisin kohtaaminen hänen kanssaan töissä meni suht normaalisti. Tunsin tunteita, mutta jännästi päällimmäisenä oli jonkinlainen hellyys. Olen - ehkä? - sinut kaipaukseni kanssa. Onko katseeni lopultakin irtoamassa taustapeilistä? Osaanko jo ottaa uusista asioista kaiken ilon irti?

Toivottavasti.

Tähän ketjuun ovat jääneet näemmä he, joilla on omakohtaista kokemusta tämän tyyppisestä elämästä. Mielenkiintoista, että tämä on edelleen elossa puolen vuoden jälkeen :)

Joka tapauksessa kyse on ukkomiehen itsekkyydestä, anteeksi vain. Pidetään kynsinhampain kiinni avioliiton sataman rauhasta, ja sitten aloitetaan kiihkeä suhde ulkopuoliseen ihmiseen, josta ei välitetä tuon taivaallista todellisuudessa. Suhde lopetetaan, koska se on mennyt liian "syvälle", ja pidetään kuitenkin pientä viritystä yllä. Jossain ketjun vaiheessa tuntoihinsa tullut mies kertoi hyvin siitä, miten raukkamainen hän on ollut kakkosta kohtaan, naista, joka teki pieniä hetkiä varten kaikkensa, mutta hän ei ollut jakamassa arkea, laskuja eikä mitään sellaista, joka suhteesta tekee suhteen. Kyllä tässä mielestäni niin Ap:n kuin DK:n tulisi pohtia asioita vastuullisemmin.

Ja tuo, että aviopari nukkuu eri vuoteissa , ei varmaan pidä paikkaansa. Joskus kai sitä suutahtaessaan menee vaikka sohvalle yöksi, mutta peruspilarit ovat siitä huolimatta pystyssä. En usko yhtään mitään noista valheista.

On väärin antaa mitään pientäkään toivetta ulkopuoliselle ihmiselle, kun mitään toivoa ei ole. Pieni flirtti kai on sallittua, mutta ei sen enempää, jos ei mitään ole tarkoittamassa.

"väsynytnainen" Avioliittomme, se ei todellakaan ole normien mukainen, muttei sillä pääse edes "Ripley`s believe or not"- ohjelmaan, SE ON VAAN TOTTA! usko tai älä. Aviovuoteen jakaminen: Onko siitä jokin laki säädetty? Jos kaksi toisistaan vieraantunutta ihmistä haluaa turvata lapsilleen rauhallisen kasvuympäristön, niin eikö saman katon alla, eri huoneissa asuminen ole parempi vaihtoehto, kuin mahd. eri paikkakunnilla...? Vaimoni salasuhteen paljastuttua, kävimme läpi kaikki vaihtoehdot. Ero oli päällimmäisenä mielessä, vaan tulimme siihen lopputulokseen, että kaikenkaikkiaan, (lapset, talovelka, yleensäkin talous) kannattaa kuitenkin edes yrittää eteenpäin.

Avioliittoa ei saatu yrityksistä huolimatta enää toimimaan (luottamuspula, lapsuuteni kokemukset). Viime vuosien aikana, olemme molemmat rakentaneet elämäämme tahoillamme. Lomat vietämme erillään, vain pakolliset "perhelomat" yhdessä. Kumpikaan ei kysele, missä toinen aikansa kuluttaa. Emme kysele, missä olit viime yönä, ainoastaan, kumpi käy koulun vanhempainilloissa jne.

Itsekkyys: Olet oikeassa, meni(mme) liian syvälle, en todellakaan sitä halunnut, en vielä. Elin turvallista arkeani, kun "valkea joutsen valloitti ankkalampeni", "Enkeli pyrähti pilvelleni", ja kaikki meni sekaisin. Olisin voinut sen estää. En pystynyt. Tässä iässä, tällainen tilaisuus, OLIN HEIKKO!!!

Suhteeni "HÄNEEN", on saamassa uuden, lopullisen muodon, puhuimme eilen pitkään (ensimmäisen kerran "eron" jälkeen), nyt kaikki näyttää paremmalta. Palaan asiaan tuonnempana, ehkä?

Anteeksi "väsynytnainen", jos olen sinua loukannut, en ole sitä tarkoittanut. Olen saanut sinulta voimia, kuten Ap:lta, Minäitteltä, ja muiltakin, sinulta erityisesti, kun olet ikäänkuin "vastapuolella".

Hups! Tuli annettua "vastine" väärälle nimim:lle. Ajattelinkin jo, ettet sinä "väsynytnainen", tommosia kirjoittele. (tai lääkitys ei ole kohdallaan).Anteeksi "salainen elämä". Jotenkin vain olin niin ajatuksissani, etten osannut katsoa tarkemmin kirjoittajaa, oletin sen olevan "väsyneen"...

Olen huomioinut myös sinun kirjoituksiasi ketjussa, lähtökohdat ovat hieman erilaiset, enkä osaa niihin omakohtaisesti suhtautua. Nuorempi mies, jne.
Toivon, että näistä meidän jutuista on sinulle ollut edes jotain hyötyä.

"salainen elämä" Eilinen tekstini sinulle- se oli tarpeettoman agressiivinen, pyydän anteeksi. En vähättele kokemaasi tuskaa. Luin viestisi 21.04 alkaen, ja niistä kyllä näkyy kärsimys, jota olet suhteessasi nuorempaan ukkomieheen kokenut. Jos olet meidän (Ap, minäitte, minun) juttuja täällä lukenut oikein syventyen, varmaan olet huomannut, että emme todellakaan nauti tilanteista, joihin olemme ajautuneet.

Oma salarakkaasi ei ehkä ajattele asioita aivan samoin. Hänen tapauksessa kuvaamasi itsekkyys voi hyvinkin pitää paikkansa, en sitä tämän enempää ryhdy nyt spekuloimaan, mutta anteeksi vielä kerran.

Hyvää yötä

Voin niin surkeasti ettei tekisi mieli edes kirjoittaa. Tuntuu p**kemmalle kun kirjoittaa sen oikein tekstiksi nassun eteen. Näin perjantaina pikaisesti sitä mun "tuntemaa" miestä enkä siinä tohtinut alkaa puhumaan "erosta". Tuntui ettei tilanne ollut oikea sille. Tämän miehen yksi tuttukin oli myös meidän seurassa, niin ajattelin että parempi puhua toiste.

Hän laittoi viestiä ja ehdotti että nähtäisiin -hymy korvissa lähdin tapaamaan häntä baariin ja pian mikään ei ollutkaan enää niin mukavaa. Miten olen voinut edes rakastua häneen, OIKEESTI?? Siinä lyhyessäkin ajassa hän sai tuntemaan itseni turhimmaksi ihmiseksi mitä maa päällään kantaa. Aivan kuin olisin yleistä kamaa ilman minkäänlaista sielua. Ei hän ole koskaan osoittanut minulle näin selvästi miten turhana hän minua pitää. Olen hänelle jokin rankan arjen viihdykenappula. En halua sanoa nyt täällä tarkemmin mitä hän sanoi tai teki.

Mun ei enää tekis mieli vastata mihinkään hänen viestiin tai soittoon. Tuntuu turhalta edes nähdä häntä siinä tarkoituksessa että menen vain sanomaan tämän olevan nyt ohi -en jaksaisi vaivautua näkemään häntä sen takia. Hän ei ole edes sen arvoinen.

En tiedä meneekö tuntemukset nyt yli todellisuuden, mutta tuntuu että hän pystyisi tekemään minulle pahaa myös fyysisesti. Hänen kaveri sanoi siihen suuntaan jos menisin tarkoituksella rikkomaan miehen perhettä. Tuli "uhkailut" nyt vähän väärälle henkilölle.. Olisi varmaan mielenkiinnosta pitänyt kysyä, että miten mun kävisi. En jaksa oikeesti enää kirjoittaa...

Väsynytnainen
Tekee pahaa lukea viimeisimpiä tuntojasi, vaikkakin siitä huomaa jo, että olet alkanut ymmärtää asemasi miehen elämässä. Neuvoni sinulle kaukaa täältä jostakin: KATKAISE JO SE H..V...N NAPANUORA! Nii-in, tiedän kyllä- "helppohan se on sieltä huudella neuvoja"- kun ei tarvitse olla itse sitä kokemassa.

Kertomasi vahvistaa jo aiempaa arviotani suhteestanne: olet hyväksikäytetty. (04.10 klo 00.38) Mies pitää sinua vain "hätävarana", tai niinkuin itse asian ilmaisit "rankan arjen viihdykenappulana". Mitä sinun sitten pitäisi tehdä? Siihen en pysty antamaan vastausta, kaikki on omissa kasissäsi. Selvää kuitenkin lienee, että mielenterveytesi kannalta olisi paras jotain pysyviä ratkaisuja jo tehdä.

Itse samassa tilanteessa, (Emme ole toki kaikki samanlaisia) lähtisin ulos, tapaisin uusia ihmisiä, matkustelisin, tekisin ylipäätään kaikkea sellaista, millä saisin ajatukset pois entisestä. Mutta kuten äsken sanoin, hyvä täältä on neuvoja jaella, varsinkin, kun ei aina neuvot riitä omiinkaan ongelmiin.

Toivoisin kuulevani sinusta vielä joskus. Jos en, kaikkea hyvää sinulle, KYLLÄ SE VIELÄ AURINKO PAISTAA...

Dark Shadow

Onhan se aina helpomi vierestä huudella, mutta tilanteesta on muodostunut minulle helppo katkaista napanuora. :) Odotan kun saan aloittaa uuden elämän vaikka ajatuksen tasolla olen jo aloittanut.. En tunne ikävää häntä kohtaan laisinkaan tällä hetkellä, näen tulevaisuuden tyynempänä ja valoisampana.

Noi oli hyviä vinkkejä sinulta miten saisi suunnattua ajatuksia muualle -kaverit ovat olleet nyt ensiarvoisen tärkeitä, töissä ei kerkeä omia murheita liiaksi miettimään mikä myös auttaa. Pidän ulkoilusta, se on nyt jäänyt kokonaan -taidankin lähteä vielä kävelylle :)

Sitä en vain tiedä haluaisinko nähdä hänet vielä kerran? Hän ansaitsisi vain yhden viestin... Nyt mulla ei ole mitään halua nähdä häntä. Perjantainahan häntä näin...

Mitä sinun "suhteelle" kuuluu, voitko paremmin?

Eikö tämän ketjun voisi jo lukita ? Ärsyttävä, kun kuukaudesta toiseen keikkuun kaikkein uusimpana, vaikka jo alunperin huhtikuinen juttu.

Ap miehen tunteet, en huomannut kysyä miten sinä jakselet?

Kiitos kysymästä väsynytnainen, aika paljon paremmin voin. Nyt ei ole näköpiiris, että joutuisin töissä kohtaamaan häntä, joten ei ole odotettavissa sydämentykytyksiä. Sillä se on myönnettävä, että en kykene vielä suhtautumaan täysin tyynesti häneen livenä.

Tuo sinulle viime perjantaina tapahtunut kuulostaa tosi pahalta. On todella aika sinun päästä kuviosta eroon ja alkaa elään omaa elämääsi, vaikka kuten DS sanoi, helppohan se on sivusta huudella. Joka tapauksessa voimia sinulle.

Ja DS, eikö sulla ollu joku juttu suhteesi kanssa. Keskustelu tai jokin?

Arsyyntynytnainen, miksi ketju, joka toimii joillekin väylänä eheämpään elämään pitäisi sulkea?

Ja edelleen toivon, että mahdollisimman moni samanlaisessa tilanteessa oleva lukisi tätä ja kommentoisi.

Hienoa, että näet jo valon pilkahduksia horisontissa, toivottavasti ei enää tulisi uusia romahduksia. Nää tunnejutut on vaan joskus niin monimutkaisia, että kun luulee jo ottaneensa homman haltuun, niin yks` kaks` onkin taas lähtöpisteessä.
Askel askeleelta kuitenkin parempaan päin, vai mitä?

Oma "suhteeni"- Siinä tapahtui viime viikon lopulla kohtalainen edistysaskel, eräänlainen torjuntavoitto. Nyt en ehdi siitä kertomaan. (Herätyskello näyttää: Herätykseen aikaa 3h 55min, joten...). Yritän sitten viikonloppuna, moi!

Torjuntavoitto, viivytystaistelu, jotain tämäntapaista tulee ensimmäisenä mieleen nykyisestä tilanteestamme. Grande finale tämä ei ole, suunta kuitenkin oikea, toivottavasti... Näin se kutakuinkin meni:

Pe 14.10 päätin, että jos ei neljä ja puoli kuukautta riitä laimentamaan pahaa oloa, ei se varmaan jatkossakaan paljon helpota, varsinkaan, jos "taudin aiheuttaja" on jokaisena arkipäivänä lähellä. (Tähän fiksuun johtopäätökseen sain vahvistuksen tältä palstalta) Jotain oli siis pakko tehdä, joten rohkaisin mieleni, menin hänen työpisteelleen, ja sanoin: -Voitaisko vähän jutella...kahden. (nyökkäys)- Mennään kahvihuoneeseen.

Luulin, että siitä olisi tullut monologi, minun vuodattaessa tuntemuksiani, toisen kuunnellessa vakavana, mutta ei. Olin vasta aloittanut varovaisen johdannon tyyliin: -" Oon edelleen tosi pahoillani siitä, mitä sillo alkukesästä tapahtu, se vaan alko oleen liian... niin...varmaan ymmärrät...ja tiesitkin...ei olis pitänyt mennä sillo keväällä liian pitkälle..."Monologista tulikin dialogi. Hän keskeytti minut sanoen:-"Et sä sitä yksin tehnyt, on mullakin aivot. Luulitsä, että kuvittelin sen kestävän ikuisesti, odotin jo paljon aiemmin stoppia, olin jo varautunut, olihan siitä jo puhuttu...on vaan tuntunu niin pahalta sun takia...".IHANA NAINEN, NIIN NUORI, MUTTA AIKUINEN

Seuraava puolituntia olikin sitten molemminpuolista "purkautumista", molempien tehdessä "tunnustuksia". Joka sana, ja lause pudotti kahden sydämen päältä suuria kiviä, joita niille oli kertynyt edeltävien kuukausien aikana. Olisi tämä keskustelu voitu varmaan käydä aiemminkin, olisi jäänyt monta unetonta yötä viettämättä, vaan ehkä tuskan kerryttäminen tuo lopulta paremman lopputuloksen. Ai niin, se reilu puolituntinen päättyi lauseisiin:(kuvaa tunnelmaa)
-Juotasko vielä kahvit?
-Juodaan vaan, keitäppä.
-Eiku aattelin, että sä...
-Aattele vaan, eipä juoda sitten, juompa mehua.
-Hei P*****e, se on mun mehupurkki, irti siitä!
-Niin-pä
-Otit sitte kuitenkin
-Niinpä tein
-Maanantaina mä syön sun eväät.
-Siitä vaan, voi olla vaikka rotanmyrkkyä...

Sama keveä noste on vallinnut myös tällä viikolla, olen saanut kuulla kaikkea, mitä nuoren naisen arkielämään kuuluu. Nyt tiedämme molemmat sen, että unohtaa ei tarvitse, on vain opittava elämään totuuden kanssa. Lähtökohdat ovat edelleen samat, meistä ei tule paria. Luottamus on edelleen olemassa, se kantaa jo pitkälle. En uskonut vielä viikko sitten, että vertaitukea saa parhaiten itse "ongelmalta", nyt se on nähty. (Vähän sama, kuin alkoholisti pyytäisi apua kossulta)

Kun aloitin kirjoitteluni tänne 11.09, olin henkisesti todella hajalla. Olin kolme ja puoli kuukautta yrittänyt työstää vallitsevaa tunnetta, siinä onnistumatta. Teidän ansiosta sain otettua uuden askeleen kohti ehkä eheämpää tulevaisuutta. Vielä ei ole mitään voitettu, näin on kuitenkin parempi, näin on hyvä, jatko on usvan peitossa, ONNEKSI! ja KIITOS!

Toivon, että ketju saisi vielä elää, olen todella saanut siitä voimia. Vaikkei minulla (toivottavasti) ole enää suurempia tarpeita jaella murheitani tänne, tulen kyllä seuraamaan edesottamuksianne, ja ehkä kommentoinkin. Tai jos huonosti käy, aloitan uuden ketjun: SALASUHTEEN PÄÄTTYMINEN TAAS- MIEHEN NÄKÖKULMA, sairas huumorini, ymmärtäkää, olen pitkästäaikaa toiveikas...

Näkymättömiin

Vautsi DS, mahtavaa! Ihana lukea kun olet päässyt eteenpäin, ikäänkuin sun aivoissa olisi pyörinyt sama levy tai jopa sama biisi, mutta nyt on ainakin kappale levyssä vaihtunut. :) Kyllä se puhuminen itse henkilön kanssa tuottaa parasta tulosta. Se on niin ihana huomata, kun olet ihan onnen pyörteissä tästä naisesta. :) Harmi kun teillä ei ole yhteistä tulevaisuutta..

Mukavaa alkavaa talvea! :)

DS,

Onneksi olkoon :) Tuosta se lähtee uusi elämäsi. Paluuta menneeseen ei ole meille kenellekään suotu, mutta jokaisella meistä on tulevaisuus. Ja sehän tuo tullessaan uusia mahdollisuuksia, uusia ilonaiheita, joskin uusia surujakin. Mutta tämä on kaikki sitä, mitä elämäksi kutsutaan. Tsemppiä!

On hyvästien aika

Aloituskirjoituksestani on reilu puoli vuotta aikaa. On hämmästyttävää, että tämä ketju on edelleen aktiivinen. Halusin purkaa pahaa oloani ja toivoin vastaavassa tilanteessa olevilta kommentteja. Niitäkin onneksi tuli, mutta tuli myös paljon lokaa niskaan. Eihän se yllättänyt. Eikä sillä ollut muuta vaikutusta kuin hämmästys siitä, miten paljon on onnettomia ihmisiä. Sillä ikävimpien kommenttien sävystä pystyy päättelemään niiden kirjoittajien olevan elämäänsä tyytymättömiä.

Myötäilevistäkin viesteistä paistoi laatijoidensa surullisuus, mutta selkeästi myös heidän asiaan liittyvästä kokemuksesta ammentamansa realismi.

Sain tästä puolen vuoden ketju-ajasta osan siitä tuesta, jota tarvitsin kujanjuoksussani takaisin eheyteen. Olen iloinen siitä, että tästä ovat saaneet jotkut muutkin apua. Väsynytnainen, DS ja minäitte36 kiitos kirjoituksistanne ja kaikkea hyvää teille, kun teette elämänne ratkaisuja. Itse te niitä teette. Teillä on se vapaus. Nauttikaa vapaudestanne :)

Keskimäärin palstan kirjoitukset saavat 6 kommenttia, joten tämän reilut 200 kertovat paljon aiheen merkittävyydestä ja kipeydestä. Salasuhteita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niihin liittyy tunteita, joiden ottaessa vallan ns. järki sumenee. Kokemuksen myötä olen tullut siihen tulokseen, että pitämällä järjen mukana välttyisi monelta tuskalta. Olenko siis ottanut opikseni? Tuskin, sillä järkevä elämä on tylsää. En pidä tylsyydestä :D

Elän. Elä sinäkin.

Kiitos ja kuitti!

Jos joku kokee tarvetta kirjoittaa minulle, niin mailiosoitteeni löytyy tuolta ylempää.

Hei Dark Shadow, Väsynytnainen ja Minäite36 sekä muutkin slasuhteen omakohtaisesti kokeneet tai sitä tällä hetkellä elävät. Minulla on menossa jonkinlainen takapakki omassa eheytymisprosessissani. Salarakkaani kummittelee mielessäni, kaipaan häntä taas koko ajan. Olen ihmeissäni tilanteesta, sillä välillä olin mielestäni jo oppinut elämään asian kanssa.

Miten te olette saaneet elämänne mallilleen?

Olen seurannut tätä keskustelua jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt rohkenin kirjoittaa itse.

Olen ollut jo reilu puoli vuotta toivottoman ihastunut työkaveriini, joka on minua 25 vuotta vanhempi. Oma suhteeni kariutui osittain siitä syystä, että oman kumppanini sijaan mielessäni pyöri työkaverini, enkä päässyt hänestä yli, enkä ympäri. Kumppanilleni en luonnollisestikaan kertonut, että olin ihastunut toiseen. Miten olisin voinutkaan.

Olen tehnyt lähes kaikkeni päästäkseni yli ihastuksesta. Olen vaihtanut työpistettä kauemmas hänestä ja ottanut muutenkin etäisyyttä ko. henkilöön. Ei auta.

En osaa sanoa hänen tunteistaan minua kohtaan mitään varmaa, mutta en katso mahdottomuudeksi, että tunteet olisivat molemminpuolisia. Tulemme todella hyvin toimeen keskenämme ja saamme toisemme hymyilemään. Hän ei tule kovinkaan hyvin toimeen muiden työntekijöiden kanssa, lukuunottamatta minua ja muutamaa muuta.

Viihdyn todella hyvin työpaikassani, joten en haluaisi vaihtaa työpaikkaa vain ihastuksen takia, josta en pääse yli. Tuskin vaihdankaan, mutta monesti on kyllä käynyt mielessä. On raastava tunne nähdä lähes päivittäin ihmistä, jonka tahtoisi omakseen.

En oikein tiedä, mitä haen tällä tekstillä takaa. Ehkäpä vain kohtalontovereita, vaikka minun tilanteessani kyse ei ole edes suhteesta.

Parempi katsoa kuin katua.

Vaimoillanne on oikeus kuulla salarakkaistanne vaikka se johtaisikin eroon! Kertokaa asiasta heille. Miksi muuten monet ei kerro? Miksi pitää vaimoa kuin vankilassa vaikka hänkin voisi nussia jonkun muun kanssa joka häntä rakastaa ja jota hän rakastaa.

PETTÄJÄT ON
POHJASAKKAAAAA


VEDÄ ITTES NARUN JATKEEKSI PELLE TAI MEE PELLE KERHOON HARJOTELEEN PELLE HYPPYJÄ


TOIVOTTAVASTI SUT JÄTETÄÄN VIELÄ

Mielestäni aika outoa päästätte suuren rakkauden menemään ihan tuosta noin vaan.
Ihminen rakastuu kolmisen kertaa elämässään, jotkut ei koskaan. Miten voitte elää suhteessa missä ei rakkautta ole on vain tapoja, lähdette hakemaan sitä rakkautta muualta, monta ihmistä kärrsii, miksi ette eroa elää yksin vähän aikaa ja elämä hymyilee kaikille..saa tehdä mitä haluaa miksi aina loukata toista ja tuottaa pahaa mieltä. Mielestäni se on elämän pelkoa. Pelkoa jättää kaikki taakse ja lähteä tuntemattomaan, jonnekkin mitä ei tiedä..mutta huomaakin että elämä on parempaa siellä jossain tuntemattomassa.

Minkä suuren rakkauden? Ei kai näissä mitään suurta rakkautta ole. Ukkomies elää hetken hekumassa, ja palaa kotiin turvalliseen pesään. Ei ole ollut edes tarkoitusta muuttaa mitään elämässä. Jotkut nauttii siitä, kun joku kärsii

Olen itse ollut samassa tilanteessa,
eli nuorempana naisena rakastuin itseäni huomattavasti vanhempaan varattuun mieheen. Juttumme lähti liikkeelle ennen kuin tiesin hänen olevan varattu, voisi kai sanoa että hän kertoi sen "liian myöhään" mutta se olisi vain selittelyä,
joka tapauksessa toiminta oli väärin meiltä molemmilta kaikkia kohtaan,
mutta en jaksa myöskään siitä niinkään välittää.

Suhteemme, tai miksi sitä paras olisikaan kutsua, jatkui myös vuoden verran,
mies tunnusti rakkauttaan kuten myös minä ja jotenkin tuntuu että ajauduimme kauemmas todellisuudesta toistemme seurasta, jotenkin sitä alkoi kuvittelemaan että asia mikä tuntuu niin hyvältä ja oikealta ei voi olla väärin.

Mies ei olisi myöskään minua jättänyt ja mentiin ns. minun pillini mukaan,
ajattelin jotenkin kai koko ajan että meidän suhteemme olisi hetken huumaa ja hulluuttelua, ettei syntyisi sen suurempia tunteita vaan jännitys katoaisi ja lopettaisimme koko salasuhteen, tajutessani omien tunteideni vakavuuden tahdoin lähteä pois tilanteesta.

Tiesin koko ajan ettei meillä tulisi ikinä olemaan mitään tulevaisuutta joten siksi kai yllätti että ero otti niin valtavan koville, sanoin ihan samaa etten enää ikinä tahdo toistamiseen lähteä hänen luotaan vaan tahdon koko tilanteen kerrasta poikki enkä enää ikinä toistaa mitään.

Neljä kuukautta meni eron jälkeen lähestulkoon riutuessa, tiesin kyllä tapaavani vielä joskus sen "elämäni miehen" jonka kanssa tulevaisuus on mahdollinen, mutta tunteet ei aina voita järkeä ja siksipä tuo ero niin pahasti ottikin voimille.

Erostamme on nyt 8kk, olemme sillointällöin soitelleet muutamia puheluja, ihan vain jutellaksemme. Osittain tuntuu etten koskaan löydä ihmistä joka ymmärtäisi ajatusmaailmaani yhtä hyvin kuin hän, siksi välillä toisillemme purammekin ajatuksia, mutten silti ikinä tahtoisi lähemmäs hänen maailmaansa..

Tunteet alkavat nyt vasta tasoittumaan ja kaiken jälkeen olen kuitenkin onnellinen että vietimme tuon vuoden yhdessä, toisinaan omatuntoni soimaa pahastikin kun mietin hänen naistaan ja sitä miten en itse kestäisi ikinä jos oma seurustelukumppanini toimisi vastaavalla tavalla, mutta toisaalta, olen senkin kokenut.

Elämässä kai pitää käydä läpi tiettyjä asioita, en tarkoita että kaikkien pitäisi tosiaankaan käydä läpi vastaavanlaista tilannetta tietenkään, mutta itselleni se oli jostain syystä aika vahvistava kokemus.

Rakkaudesta luopuminen, ikävöinti ja itsensä eheyttäminen.
Kokemusteni jälkeen en myöskään ikinä lähtisi vastaavaan mukaan.

Huh... olen itse 34v ja tämä salasuhdemieheni on 51v...
Olen kiukutellut paljon hälle...
Hänen vakinainen on samanikäinen kuin hän.

En tiedä miten tässä käy...

En ole nyt tavannut miestä kolmeen viikkoon...

En tiedä,haluanko kokonaan lopettaa vai mitä tapahtuu:(

Hei vaan :)

Lueskelin noita meidän vanhoja tekstejä, hyvä että luin -teidän teksteissä oli hyviä ajatuksia joista en enää kaikkia muistanut. Kaikkia tekstejäni en edes tunnistanut omikseni -osassa oli lapsellisia äkkipikaisia päätöksiä päästä pahasta olosta pois. Toivottavasti hän ei ole eksynyt tänne lukemaan, koska en tosiaan enää itsekään tunnista itseäni kaikista aiemmista teksteistäni. Mun täytyy olla rehellinen itselleni ja toimia sen mukaisesti. Miehelle olen ollut rehellinen, mutta voisin olla avoimempi hänelle.

Olen luvannut itselleni olla aikuinen ja puhua rohkeasti tunteistani ja ajatuksistani, alkuun jäätä koputtaen. Mies on tän tuskasen tunteen mulle aiheuttanut niin hän saa luvan jaksaa ainakin olla korvana :) Mun on vaan vähän puolustauduttava, että itse olen ollut aloitteen tekijänä keskusteluihin paljon useammin kuin mies. :) Toivon, että saisin vielä tilaisuuden puhua kasvotusten. Harmittaa suunnattomasti kun en ole puhunut silloin kun tilaisuus olisi ollut; on asioita mitä on jättänyt sanomatta.

Sit kun tulee aika erota, on ehkä jonkin verran siedettävempää kun on kertonut toiselle oletuksen varaan jääneet asiat. Huh, kun voikin olla nyt paha olla :( Parempi lähteä ulkoileen raikkaaseen talvi-ilmaan.

Aika luuseri tyyppi olet, kun tällaista ruikutusta tekojesi jälkeen tänne kirjoitat. Näin miehen näkökulmasta virheet ja pettämisen jotenkin ymmärrän, mutta sitä en ymmärrä ettei sinussa ole edes sen verran miestä, että kykenisit olemaan parkumatta asiaasi tällaisella palstalla. Ainoa, jota käy sääliksi, on vaimosi. Hän ansaitsisi miehen rinnalleen.

Enpä ole saanut nukuttua moneen yöhön ja sitä kautta eksyin tietokonetta räpeltämään ja löysin tämmöisen sivun. Lueskelin tarinoitanne sieltä täältä ja ajattelin kertoa teille jollakin tavalla ymmärrettävästi omaa tarinaani ja ehkä näkemystäni salarakkaudesta vai oliko toiselta osapuolelta rakkautta minulta varmasti oli jos lieneen vielläkin jotain tunnetta on.

Oma elämäni liitossa oli todella vaikeaa enkä tiennyt enään elämisestä mitään,Ihmettelin vain kuinka tästä pääsee pois ja kuin tilauksesta eräs lähes tuttu mes myös naimisissa oleva ihminen osui tähän tilanteeseen. Hänelle kerroin ja itkin elämääni, itkimme yhdessä. Kuinka hyvältä tuntui saada ymmärrystä ja halauksia. Aivan kuin olisi ollut turvassa. Myös hän alkoi avautumaan omasta liitostaan jossa ei tuntenut enään olevansa onnellinen ja pikkuhiljaa ajauduimme suhteeseen. Sain voimaa tehdä eroni ja vapautumaan ahdistavasta liitostani.... Elämä tuntui elämisen arvoiselta. Puhuimme enemmän keskenämme kuin kumpikaan liittonsa aikana. Opimme nauramaan hassuttelemaan ja tuntui kuin olisimme yksi ja sama ihminen kuin olisimme yhtä vahaa. Olimme kuin teinejä. Toinen aloitti leikkisän puheen ja toinen osasi jatkaa sitä samaa rataa. Aina tiesi mitä toinen halusi. Haaveilimme millaista olisi jos pääsisimme yhteen ja kuinka emme pitäisi toisiamme itsestäänselvyytenä ja vaalisimme suhdettamme. Aivan teini meininkiä välillä mutta tunsi elävänsä ja olevansa rakastettu....

Aloin kyselemään milloin hän tekee ratkaisunsa omasta elämästään ja luotin jotta hänkin haluaa muuttaa elämäänsä petollisuuden tieltä pois ja meidän rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus (karma) on väistämätön. Sanoin jotten halua loukata hänen perhettään jonka tietenkin olin jo tehnyt vaikken sitä silloin halunnut ymmärtää kun ihmismieli on aivan vailla ymmärrystä kun rakastaa....

Hän alkoi etääntymään ja se tuntui pelottavalta, mutta kaiken pelottavuuden keskelle tuli pommi jolloin maailma hävisi ja ihmisyys hukkui. Hän oli jäänyt kiinni salasuhteesta (ei minusta) joka ei kuulemma pidä edes paikkaansa.
No piti tai ei hän halusi jatkaa liittoaan kaikessa pelokkuudessaan....

Pitkät keskustelut käytiin ja minä olin sekaisin. Sanoin paljon pahoja sanoja hänelle vaikka minulla ei oikeastaan ollut siihen varaa sillä enhän ollut hänen vaimonsa. Tätä sanailua kesti kauan.... Ajattelin kuinka hänen vaimoonsa on sattunut ja se olisi voinut olla minä joka häntä olisi satuttanut. Samalla kuitenkin ajattelin viellä kuinka hänellä olisi ollut tilaisuus siinä päästä( hänen mukaansa) onnettomasta liitostaan jos olisi oikeasti rakastanut minua ja tämä toinen salarakas ei ole totta... Rakkauttaan kyllä vannoi muttei sitten osoittanut sitä, minusta ei vaimolleen ei minulle saatika kolmannelle jos se oikeasti oli olemassa sitä en voi koskaan kenties saada selville.

Tästä kolmannesta voisin kertoa senverran jotta hänellä oli jokseenkin kanssa vaikeuksiaan liitossaan ja erosikin sitten.

Meistä kahdesta ulkopuolisesta suhteesta molemmat olemme hiljaisia ja minä viellä aika näkymätön hahmo.

Näin jälkikäteen asiaa miettien, olimmeko vain helppoja saaliita omassa hädässämme. Tartuimmeko vain kiinni siitä orresta mikä helpoiten oli saatavana ja joka loi turvan juuri siinä elämäntilassa kun hätä oli surin tai ainakin minulla oli. En ole tämän toisen kanssa asiasta jutellut vaikka hänet jotenkin tiedän. Enkä tiedä onko hänellä mitään tietoa minusta suhteessa tähän mieheen.

Ihmismieli on arvoituksellinen ja kaikkein järkyttävintä tässä on jot edelleen häntä kaipaan kaikenkin jälkeen ja häntä näenkin silloin tällöin ja silloin sattuu ja lujaa. Sitä miettii mitä on ihmisyys minussa itsessäni mitä hänessä ja mitä hän oikeasti ajattelee. Itse ajattelen jottei kukaan petä jos rakastaa toista oikeasti silloin ei ole tarvetta eikä pitäisi olla edes mielessä pettäminen. ajattelin jotten ikinä kehtaa miestäni katsoa silmiin enkä haluaisi häntä loukata ja sillä kun en häntä rakasta ja elämäni oli tosi hankalaa siinä liitossa näin jotten voi liittoani jatkaa, ja tämä toinen näytti mitä voisi elämä olla. Oliko tämä mies kuitenkin myös minun pelastukseni ja opastajani uuden elämän alulle?
Mutta myös satutti todella lujaa....

Tässä ns. lyhyesti tämä tarina.

Pistänpä jonkinlaisen tilannepäivityksen. Vaikka sydämeni onkin särkynyt salasuhteeni vuoksi, niin vaikuttaa siltä, että toisella osapuolella asiat ovat vielä pahemmin. En sano, että minusta johtuen tai että vain minusta johtuen, vaan toki hänelle on tapahtunut paljon eromme jälkeen. Oli syy mikä tahansa, joka tapauksessa hän on muuttunut. Vaikuttaa siltä että eroamme edeltänyt masentuneisuutensa olisi vain syventynyt. Hän ei ole enää lähellekään se iloinen, aurinkoinen tyttö, jonka kanssa olin. Tuntuu että hän kulkee jossain varjojen maassa.

Ihmissuhteet ovat rankkoja. Hän on minulle edelleen hyvin tärkeä. Olen huolissani, miten hän jaksaa. Vaikka kohtaammekin välillä työympyröissä, niin sen kummempaa kontaktia en häneen saa. Välillämme on kuin näkymätön muuri.

DS,

Olen odotellut, että kuulisin, mitä sinulle sitten on tapahtunut. Joko pystyisit kertomaan?

Minä olen tietoisesti vältellyt häntä viime ajat. Työasioissa joudun kuitenkin olemaan välillä yhteyksissä. Silloin olen yrittänyt tutkailla ns. rivien välistä tuntemuksiaan. Kovin on kylmää suhtautumisensa minuun. Se on jopa aavistuksen vihamielistä. Minun on täytynyt vaikuttaa häneen syvästi, koska hän ei kykene neutraloimaan tilannetta.

No niin vaikutti hänkin minuun...koska en kai minä muuten häntä välttelisi ja yhä tänne kirjoittelisi.

Ihmiset kaipaavat aina sitä, mitä eivät voi saada. Sinä sait hetkeksi kokea intohimon ja jännityksen huumaa, mutta koska sinulla on kumppani sen oli loputtava. Hyvin yleinen kaava ja voisimpa jopa sanoa että jos mukana ei olisi ollut jännitystä ja ajatusta siitä että sinä olet varattu tuskimpa olisitte niin intohimoisesti rakastuneetkaan.

Minun rakkaustarinani..
Hän oli työkaverini ja reilusti vanhempi. Olin ollut pidempää jo ihastunut häneen, mutta en osannut kuvitellakaan et hänellä olisi tunteita minua kohtaan, koska hän oli onnellisesti parisuhteessa. Itsekin olin parisuhteessa, mutta jotain silti puuttui, ja puhuimmekin erosta. Jonain päivänä sain selville, että tällä työkaverillani on myös tunteita minua kohtaan ja me rakastuttiin toisiimme. Hänelle se tuntui olevan hyvin vaikeaa, koska oli onnellinen parisuhteessaan. Silti tunteemme oli niin voimakkaat, että oli todella vaikeeta olla menemättä tunteiden viemänä. Se oli vuoristorataa, välillä vannottiin että ollaan vain työkavereita, välillä annoimme tunteille periksi. Tunteet voimistu kummallakin koko ajan ja syyllisyydentunne alkoi hävitä. Itse olin kuitenkin varautunut koko ajan siihen, ettei hän jätä puolisoaan. Emme kuitenkaan pystytty olemaan erossa toisistamme, hän sanoi rakastavansa minua ja minä tunsin samoin. Sitten hän alkoi vihjailemaan että meillä vois olla tulevaisuus yhdessä ja minä uskoin. Olin niin rakastunut ja onnellinen, aloin suunnittelemaan kaikenlaista, meidän yhteistä elämää. Olin tyhmä, koska ei mennyt kuin muutama päivä kun hän sanoikin ettei hän voi noin vaan jättää rakasta puolisoaan ja hypätä uuteen suhteeseen nuoremman kanssa. Siihen päivään asti työpäivät oli ihania. Lopetin työt siinä paikassa, koska en olisi kestänyt olla samassa paikassa enää töissä hänen kanssa. Se ahdisti niin paljon, että rakastuneista olisi pitänyt palata takaisin vain työkaveri -tasolle. Sen jälkeen emme pitäneet enää yhteyttä, vaikka se oli minulle todella vaikeeta, koska ikävä oli suuri ja on vieläkin. Hän kummittelee ajatuksissani ja unissani jatkuvasti, enkä tiedä miten pystyn hänen unohtamaan.

Niin PT, tuota tapahtuu kaiken aikaa. Ja tuo vuoristorata...tuttua. Ilmeisesti se, että ei näe toista enää ollenkaan on yksi yleisimmin käytetty ratkaisu, vaikka "poissa silmistä, poissa mielesta" ei sinällään paikkaansa pidäkään.

Ja DS, olet siis liemessä jälleen :) Tsemppiä sinulle, miten siinä ikinä käykään.

Itsekeskeisyys ja omaan napaan tuijottaminen on tässä ketjussa kaikkein silmiinpistävin asia. Osettaa nuo salarakas-jutut.
Ottakaa vapaa ihminen kaveriksi niin ei tarte pettää ketään vai onko se koko jutun pointti, että kaikki "kiksit" katoaa jos ei jossain ole sitä "kärsivää" ja petettävää kakkosta, jolta tämä kaikki pitää salata.
Se salaaminen taitaa antaa sen viimeisen silauksen suurimmalle mahdolliselle seksuaaliselle nautinnolle.
Kyllä on itsekeskeistä porukkaa täällä!

Päivitän tilannettani, koska tiedän, että täällä on ihmisiä, joita se kiinnostaa :)

Hän, josta alun alkaen kirjoitin kummittelee edelleen mielessäni. Tuskin kuluu päivää, ettenkö häntä ajattelisi. Koska työympyröissä törmäilemme, en ole voinut välttyä huomaamasta pieniä merkkejä, etten ole hänelle yhdentekevä. Jokin meitä molempia kuitenkin pidättelee. Kahvillakaan emme ole vielä käyneet.

Sain paljon paheksuntaa kirjoituksellani. En kommenteista sen kummemmin ole perustanut, mutta olen sen verran outo ihminen, että en malta olla kertomatta, että enpä ole "ottanut opikseni". Uusi tyttö on kierroksessa. Hän on jopa edellistä nuorempi. Olemme jo molemminpuolin myöntäneet haluavamme toisiamme. Tilaisuuden tullessa tulemme paneutumaan toisiimme syvällisemmin ;) Ja kyllä, hän seurustelee.

Toki tiedostan, että kipu tulee taas olemaan väistämätön, Hänkin tietää sen, sillä on jo itkenyt "joskus tulevaa eroamme". Molemmat kuitenkin tiedostamme tilanteen väliaikaisuuden. En ole luvannut hänelle kuuta taivaalta - enkä edes yhteistä elämää :) - eikä hän ole niitä pyytänyt.

PS. Älkää turhaan vaivautuko kirjoittamaan tyyliin "olet sairas, mee hoitoon" tms. Sen sijaan samassa tilanteessa olevilta - ja erityisesti palstan tutuilta - olisi kiva saada palautetta.

Ei pitäisi kirjoitella oletusten perusteella arvoisa nimimerkki "Koiran reissut". Et voi tietää, mitä olemme vaimoni kanssa sopineet. En vaadi vaimoltani yhtään enempää kuin itseltäni. Ja missään tapauksessa vaimoni ei ole kodinhoitajaorja - kaukana siitä :D

Tiedän, että vaimoni ei olisi onnellisempi ilman minua. On erilaisia suhteita ja avioliittoja.

Ja mitä on rakastaminen? Pitkän suhteen salaisuus on pikemminkin kiintymys ja välittäminen. Rakkaus on mysteeri, mielenhäiriö :)

Hei sinä ap a.k.a Ilkka Kaneva, kiinnostaisi tietää miten sinulla ja uusimalla pikkupimatsulla menee? Joko on taas suuri rakkaus kehissä? :D

hahahha vitun paska :----D

No mäkin laitan tähän tarinani.
Kun olin 18v, tapasin vanhemman, varatun herrasmiehen. 55v. Rakastuin. Mies kohteli mua hyvin, todella hyvin. Toi pieniä lahjoja, soitteli, viestitteli ja kun tavattiin, kohteli hyvin ja hellästi. Seksiä oli paljon. Muisti aina kertoa rakastavansa. Mä olin paratiisissa.
Jossain kohtaa alettiin puhua tulevaisuudesta, niinku siitä miten erilainen se meillä on. Sovittiin, että erotaan. Elämästä tuli helvettiä. Itkeskelin ja kaipasin. Aina sillontällön sain mieheltä tekstiviestin, aloin odottaa niitä. Nukuin puhelin kädessä, että varmasti herään, jos mies viestiä laittaa. Samaan aikaan aloin tuntea itteeni likaseks, kun olin ollu suhteessa perheenisän kanssa.

Kerran sitten vedin kunnon kännin. Olin vetäny myös lääkkeitä, heräsin sairaalasta. Sain pakkohoitolähetteen. Terapiassa lähettiin käymään elämää läpi. Mun rikkonaista elämää.
Kun lopuksi päästiin tähän suhteeseen, tajusin etten ollut koskaan edes tuntenu miestä kohtaan mitään. Avunpyyntö. Sellaisen olin miehelle laittanut käytökselläni. Hän oli tulkinnut asian väärin, ajatellut meidän kokevan samaa. Katseli oman "rakastumisensa" läpi minua, vaikkei oikeasti edes mua nähnyt. Terapeutin sanoin:"tuollainen ikäero ei ole oikein tervettä, se pitäis jommankumman ymmärtää, mielellään sen, jolla on asiat kunnossa."

Nyt, 6v myöhemmin, asiat on hyvin, paremmin kuin hyvin. Oon naimisissa ja esikoinen tulossa. Mun mies on 2 vuotta mua vanhempi ja nyt tiedän mitä oikea rakkaus on... :)

Kertomuksesi alussa sanot rakastuneesi mieheen ja lopussa, että et koskaan edes tuntenut mitään miestä kohtaan. Epäilen jälkimmäistä. Se lienee terapeuttisi sinulle syöttämää. On selvää, että tunteesi miestä kohtaan olivat syvät. Et sinä muuten olisi kokenut eroanne noin kuin kuvailet.

Tottakai terapeuttisi nappasi kiinni ikäeroonne. Olihan se posketon kuten oli minullakin omassa suhteessani. Mutta ei ikäero estä tunteita. Terapeuttisi lausuma "...ei ole tervettä" on ajattelematon, sillä hän tavallaan syyllisti sinua siitä, että sinulla on tunteita.

Tällaisista jo lähtökohdaltaan - en siis vähättele ikäeroa - tuhoon tuomituista suhteista tulee useimmiten surua, jota kuitenkin yhtä lailla useimmiten edeltävät hetket, joiden tasapainottava merkitys avautuu, kun suhteen päättymisestä on kulunut riittävästi aikaa. Tuota merkitystä ei kuitenkaan voi sisäistää, jos altistuu ja uskoo elämään suppeasti suhtautuviin terapeutteihin.

Onnittelen sinua nykyisestä tasapainoisesta elämästäsi. On hienoa, että olet sen saavuttanut. Antaisit itsellesi armon salasuhteestasi vanhempaan, aviossa olleeseen mieheen. Varmasti sait siitä myös paljon. Olet suhteesta vastuussa, mutta et yhtään enempää kuin mieskään. Koska kyseessä oli ns. sanottu kielletty suhde, jouduit kantamaan vastuun sydänsuruilla ja ahdistuksella. Mutta uskon omaan kokemukseeni nojautuen, että salamiehelläsi ei ollut yhtään helpompaa.

Minä haluaisin kysyäkkin sellaista että mikä pitää sinut vielä avioliitossa?Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka ajattelevat itseään mutta eivät sitä toista avioliitossa.

Miksi et voinut erota vaimostasi ensin?Eli mikä pitää vaimossa kiinni?

Mitä se kertoo sinusta mielestäsi että et ole eronnut ennen uuteen suhteeseen menemistä?

Joo luin, näyttäisi siltä että et ole henkisesti tarpeeksi kypsa elämään parisuhteessa.Keskityt paljon itseesi ja toisten kautta elämiseen.Se ei ehkä kannata koska todella harvoin saamme odotuksillemme vastausta toisista ihmisistä. Kaikki loppuu aikanaan jos sellaiseen on tuudittautunut.
Me olemee tässä maailmassa toisiamme varten emme itseämme varten.

Jos koet että sinun täytyy etsiä tie onnelliseen elämään sinun täytyy myös muistaa että elämässäsi on myös muita ihmisiä.Tie onnellisuuteen lähtee sinusta itsestäsi ei niin että etsit jonkun joka tekee sinut onnelliseksi.

Itsensä löytäminen ei ole helppoa mutta ikä tekee siinäkin tehtävänsä mutta ei itsepäisille vaan nöyrille ihmisille.Myös niillekkin jotka eivät ole uskonnollisia.

Elämässä täytyy oppia kieltäytymään jostakin myös toisen hyväksi ja omaksi tappioksi.Se ei ole helppo tehtävä.

Olet rohkea mies kertoaksesi kaiken tunteistasi moni mies ei sitä tee.
Kun rakkaus astuu elämään on siitä otettava kaksin käsin kiinni ,tämä elämä on niin hektistä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja onnea ihminen hakee eläessään vaikka onni olisi joku muu oma vaimo.Sinulla tulee olemaan erittäin vaikeata selvitä tästä tilanteesta siksi toivotan sinulle onnea,minä en tuomitse sinua olet sentään rehellinen.

Ap miehen tunteet; miten sulla menee? Oletko päässyt yli naisesta josta alunperin aloit kirjoittamaan, tunnetko häntä kohtaan enää mitään? Entä tämä uusi nainen?

Näin taas miestäni: hän oli komea ja ihana, vähän ristiriitainen välillä niin kuin aina. Musta tuntuu, että hän on ollut epävarma tunteistani -toivon että sain kerrottua tunteistani paremmin. Vaikka eihän se tilannetta muuta, pysyy samana -enkä edes osaa toivoa tilanteen olevan toisin, eikä hänkään haluaisi tilanteen olevan toisin. Rakastan häntä, tunsin valtavaa kaipuuta jo viimeisten suudelmien aikana ennen kuin hän katosi näkyvistä.

Yksinäisyys alkaa ahdistaan, kun ikääkin alkaa tulemaan - toivoisin jo saavani oman rakastavan miehen.

Näin petetyn roolista katsoen sanon nyt pahan sanan .. perk...le. Tuo on niin tuota .. ah javoih - pidetään turvallinen kotisatama, joka hoitaa kaiken sen tylsän ja niin välttämättömän arjen ja itse pääsee nauttimaan kaikesta siitä ihanasta himosta yms. Koti ja puoliso on kuin huoltojoukot, jotka mahdollistavat kaiken nautinnon, kunhan vain ei jää kiinni. Kivaahan sen täytyy olla, kun ei tarvitse miettiä arkiaskareita, voi vaan nauttia. MUTTA kaikki tämä on niin hel..tin väärin sitä petettyä kohtaan. Helppoa on ihannoida, kun ei itse joudu samanlaisen kohteeksi. Sympatiapisteitä ei näille pettäjille heru pätkän vertaa!! Jos ei arki kiinnosta nykyisen kumppanin kanssa, niin lähtekää eri teille. Tällainen "huoltojoukkojen" hyväksikäyttö on todella pelkurimaista!!!!

Tämä ketju jaksaa jatkua. Samalla se muistuttaa minua menneisyyden suhteesta varattuun mieheen. Mies huijasi minua kunnolla. Kertoi olevansa vapaa ja olevansa liikkeellä tositarkoituksella. Kaikki aivan pötypuhetta. Jos voisin jotenkin rangaista miestä niin, että hän todella joutuisi miettimään asioita ja tuntisi olonsa kurjaksi, ryhtyisin heti toimeen. Yksi purkautumiskeino on kertoa näin jälkikäteen vaimolle kaikki, mutta luulen, että miehen vaimo on jotenkin outo myös. Ei kai jatkuvasti pettävän miehen vaimo voi olla henkisesti aivan normaali. Yksi mahdollisuus on myös ottaa yhteyttä miehen työpaikalle. Mies on johtaja hyvin konservatiivisessa firmassa. Olisi ihanaa laittaa kunnon jutut pyörimään naisten kahvitunneille. Sen taidan tehdä. Kosto on suloinen.

Kerrompa omankin keskeneräisen tarinani täällä,

Olen ollut vähän yli vuoden varatun miehen kanssa, niinkuin aina näissä tarinoissa, meidänkään ei pitänyt rakastua jne. Niin kuitenkin kävi melko nopeastikkin, en ole ikinä ollut vastaavassa tilanteessa. Mies on minua vanhempi 15vuotta, mutta olemme kyllä aivan samalla aaltopituudella. Meillä on ollut ihanaa alusta asti ja on usein vieläkin. Emme ole tapaamisemme jälkeen ollut päivääkään niin ettemmekö olisi puhuneet puhelimessa, eli suhde on ollut intensiivinen alusta asti. Hän asuu toisella paikkakunnalla mutta käy töissä minun paikkakunnallani joka viikko. Puolen vuoden yhdessä olon jälkeen olin jo päättänyt että hän on minun elämäni mies, en antanut kenenkään mielipiteiden vaikuttaa siihen. Olin usein todella surullinen ja ahdistunut kun hän ei ollut luonani mutta ne hetket kun olimme yhdessä antoi toivoa ja jaksamista. Hänen suhde vaimoonsa on ollut kuollut jo kauan aikaa. Liekö koskaan ollut lähellekkään sellaista kun meillä. Lapsia on.
En saanut mieheltä mitään näkemyksiä tulevaisuuttamme ajatellen 7kk suhteen jälkeen ja yhtenä baari-iltana tapasin toisen miehen ja petin "miestäni". Jäin siitä kiinni ja mieheni jätti minut.......päiväksi. Kunnes hänelle iski paniikki ja alkoikin anella minua takaisin kun huomasi että viihdyin tämän "uuden" miehen kanssa. Yritin sanoa tälle pettäjä-miehelle että tarvitsen aikaa miettiä asioita ja punnita mihin suuntaan minun kannattaisi lähteä. Hän ei pystynyt olla minusta erossa ja annoin hänelle mahdollisuuden keskustella kanssani. Hän sanoi jättävänsä vaimonsa ja haluaa olla minun kanssani aina. Lähdin tähän mukaan, rakastanhan häntä paljon. Suunnittelimme muuttoa yhteen, kävimme useassa asuntonäytössä, hän kertoi vaimollensa suhteestamme ja siitä että hän muuttaa pois jne. Kunnes tuli se päivä jolloin hän ilmoitti ettei pystykkään. Ei pysty siksi että hän ei saa mielestä sitä kun petin häntä vaikka meillä meni "hyvin". Hän ei ymmärtänyt sitä kuinka yksinäinen loppujen lopuksi olin.
Tämän tiedon jälkeen masennuin täysin. Ajattelin että selvä, sitten erotaan. Mutta eihän se niin helppoa ollutkaan, olin liian heikko siihen.
Suostuin taas jatkamaan elämää samalla tavalla kuin ennen tätä yhteenmuuttamis päätöstä. Olen ollut viimeiset 5kuukautta hyvin ahdistunut. Olen tässä tilanteessa edelleen.
Yritimme erota kuukausi sitten ja mutta taas hän sai minut takaisin niillä ainaisilla "en pysty elämään ilman sinua" puheilla. Tiedän että hänen on vaikeaa elää ilman minua, huomaan sen hänen käytöksestä. Hän ei pysty olla soittamatta 12h pidempään eropäätöksestä. Sen jälkeen hän aloittaa epätoivoisen viestittelyn perääni ja parhaimmassa tapauksessa ajaa luokseni vaikka keskellä yötä. Tiedän että hän rakastaa minua ja niin minäkin häntä. En vaan tiedä mitä tehdä. Tällä hetkellä olemme tauolla. Olemme vain riidelleet viime päivät mutta välissä on hyviäkin hetkiä. Tuntuu että olen todella loppu tätä tilannetta. Rakastan häntä liikaa etten enää pysty sellaiseen mitä meillä oli aluksi, hauskanpitoa ja yhdessä oloa ilman mitään velvotteita.
Ennen tiesin selväksi että hän on minun elämäni rakkaus ja hänen kanssaan haluan olla aina.
Enää en ole niin varma olisinko valmis taas antamaan itsestäni kaiken ja lähteä suunnittelemaan hänen kanssaan tulevaisuutta. En tiedä uskaltaisinko..
En haluaisi koskaan olla hänen vaimonsa asemassa..
Meidän taukomme ehti kestää 6h kunnes hän laittoi viestin että ikävöi minua vaikka sovimme ettemme soita eikä viestitellä muutamaan päivään.
Hassua on se että vaikka olen aina ollut melkein sinkkuna, olen alkanut nyt pelkäämään yksinoloa niin paljon että sekin tuntuu pitävän minua tässä.
Myös ajatus siitä miten selviäisin erosta ahdistaa minua jo valmiiksi..

Olen umpikujassa.

Sattuu kun luen näitä tarinoita. Omani on yksi niistä.

Minulla oli vajaan vuoden mittainen suhde vanhempaan ukkomieheen (itsekin olen naimisissa). Ikäeromme on jotain 20 vuotta, en tiedä, en koskaan kysynyt hänen ikäänsä eikä hän minun.

Rakastuin, vaikka tiesin, että lopulta suhde päättyy. Tiesin sen, mutta silti jatkoin. Hän on ulkomaalainen eikä puhu englantia. Kommunikoimme hänen kielellään sen minkä minä osasin. Tosin, eihän intohimo tarvitse sanoja.

En tiedä, oliko kielimuuri osatekijä eroomme. Kirjoitin hänelle tunteistani ja heti sen jälkeen hän kierrellen ja kaarrellen selitti, miten perhe on ykkönen ja kysymykseeni, onko hänellä "toinen", hän vastasi jotakuinkin myöntävästi. Mutta kertoi, ettei hän tarvitse paljon ;) Vaimoaan hän ei aio vaihtaa, on jo niin vanha. Hän on pelkuri, koska ei uskaltanut suoraan kertoa, ettei halua enää tavata minua.

Sattuu niin. Viimeisinä sanoinani hänelle toivotin hyvää loppuelämää. Olin hyväksikäytetty. Hän etsi omaa kadonnutta nuoruuttaan, tiedän sen. Ei minulle voi käydä niin hyvä tuuri, että hän olisi rakastunut minuun.

Tiedän, että aika korjaa haavat. Tekisi mieli kostaa, mutta mitä se hyödyttäisi. Siten en ainakaan lisää hänen positiivisia tunteitaan minua kohtaan.

Ei ole kivaa, ei! Paheksujien ei tarvitse tähän viestiin vastata. Toivon vain, ettei heidän kohdalle tule vastaavaa. Oikeastaan he jäävät paljosta myös paitsi.