tällä hetkellä en ole parisuhteessa, mutta olen tapaillut mukavaa naista nyt muutaman kerran. en haluaisi pitää mitää luurankoja kaapissa, vaan olla avoimesti oma itseni.
ongelma vain on se, että sairastan masennusta, en käytä mitään lääkkeitä, mutta olen aloittamassa terapiaa. haluaisin kertoa naisystävälleni masennuksestani, mutta samalla pelkään, että hän ei enää haluakkaan tavata minua. olen menettänyt aikaisemmin kaksikin parisuhdetta, kun olen kertonut kärsiväni masennus kausista.
haluaisin olla rehellinen, mutta hinta voi olla liian kova? toisaalta en pysty tätä loputtomasti salaamaan... onko ajatuksia mitä voisin tehdä???
ongelma vain on se, että sairastan masennusta, en käytä mitään lääkkeitä, mutta olen aloittamassa terapiaa. haluaisin kertoa naisystävälleni masennuksestani, mutta samalla pelkään, että hän ei enää haluakkaan tavata minua. olen menettänyt aikaisemmin kaksikin parisuhdetta, kun olen kertonut kärsiväni masennus kausista.
haluaisin olla rehellinen, mutta hinta voi olla liian kova? toisaalta en pysty tätä loputtomasti salaamaan... onko ajatuksia mitä voisin tehdä???
Vastaukset 8
Vanhimmat
ei kannattane kertoa jos kerta on tuollaiset kokemukset! anna tulla ilmi ajan kanssa luonnollisella tavalla. eihän tuo ole tarttuva sp-tauti eli et kai ole millään tavalla velvollinen kertomaan. voihan olla että mukava naisesi on lisäksi jo aistinut sinussa jotain alakuloisuutta ja kuka tietää ei yllätykään sitten kun salaisuutesi paljastuu.
Masennus on tarttuva sairaus. Minä suosittelelisin rehellistä kertomista. Silloin siihen osaa varautua ja voi auttaa. Tai päättää, ettei jaksa masentuneita vaan tarvitsee rinnalleen jotain muuta. Rehellisyyys on pohjana luottamukselle, jota tarvitaan hyvässä suhteessa.
Sinä et ole parisuhteessa, etkä tule olemaankaan vielä pitkään aikaan. Olethan juuri vasta tavannut uuden tuttavan.
Keskustelkaa kaikesta maan ja taivaan välillä aina tavatessnne, mutta vältä vetämästä keskustelua kovin yksityiselle tasolle. Senkin vuoro tuelee aikanaan mutta ei vielä useampaan kuukauteen. Katsele ja kuuntele tuon uuden tuttavasi maailmankatsomusta ja moraali-ideologiaa.
Sitten vasta kun alatte tuntea toisianne paljon paremmin, voit kertoa noista sinuun kovin läheisesti liittyvistä asioista, kuten ajaottaisesta masennuksesta.
Saattaa olla että sairastamasi masennus aikanaan poistuu joten aivan turhaan alat tekemään siitä mitään isoa numeroa. Myoskin masennusta voi pitää kurissa oikealla lääkityksellä kunnes oma korvien välinen koneisto oppii sen hoitamaan ilman lääkkeitä.
Joten summauksena: ole iloinen uudesta tuttavastasi äläkä edes ajattele että sinun täytyy ladella kaikista henkilokohtaisimmat asiasi vielä täysin tuntemattomalle ihmiselle.
Tuo EI ole luurankojen kaapissa pitämistä vaan tervettä järkeä nähdä vaivaa tutustua ihmisiin rauhassa ajan kanssa ennenkuin olettaa että tuo ventovieras heti muutaman tapaamiskerran jälkeen haluaakaan tietää kaikista sinun vaivoista tai taudeista.
Nimittäin saattaa hyvinkin olla että tuo nainen ei edes olisi kiinnostunut tuntemaan sinua paremmin vaan haluaa pitää sinut vain ystävänä jonka kanssa silloin tälloin parannellaan maailmaa.
Kaikki ihmisistä kärsii masennuskausista ja se on hyvä, että haet keskusteluapua negatiivisten tunteitten hallitsemiseen: se on paljon parempi kuin lääkkeet, joita useimmiten (ei aina) tyrkytetään niiden helppouden ja rahan takia. Täytyy muistaa, että lääketeollisuus on rahabisnes, ja niin on masennuskin: tilastojen mukaan joka toinen suomalainen nykyään tarvitsee muka lääkitystä masennukseen mihin sairastuu... Mikä on aika outoa, kun ihmiselämään kuitenkin kuuluu suru, tragediat, masennus, ahdistus ja myös negatiiviset tunteet luonnollisenakin osana, ja niitä pitää oppia käsittelemään ja kestämään. Olet sis fiksu, että ensin kokeilet terapiaa ja ns. omaa oppimista, se olisi monella parempi vaihtoehto pidemmän päälle kun lääkkeet. Sinulle tulee kasvamaan usko omasta selviämisestä ja tulet pidemmän päälle eheytymään, etkä jäämään riippuvaiseksi lääkkeitten parantavasta voimasta. Isolle osalle pitäisi antaa terapiaa ja luontaishoitoja eikä kemiallisia lääkkeitä turruttamaan.
Joten. Älä suotta ala heti avautumaan liiaksi, sinun ei tarvitse esitellä itseäsi masentuneena, koska se ei ole identiteettisi. Sinä et ole masentunut, vaan sinä koet masentuneisuutta, mitä et osaa käsitellä. Älä siis esittele itseäsi uhrina, sinun ei tarvitse sitä salatakaan, kuten sanottu, kaikilla on huonoja jaksoja ja tunteistaan saa olla rehellinen, mutta etenkin alussa, etenkin kun haet jo hoitoakin, ei tarvitse asiasta tehdä liian suurta numeroa. Se voi olla itsellesiki parempi. Nimittäin, jos alat yhdistää tunteesi (sairautesi, onnettomuutesi) omaan identiteettiisi, saatat alkaa mieltää itsesi jonain, mitä et kuitenkaan ole.
Voit olla avoimesti oma itsesi keskustelemalla asioista, mitkä kiinnostaa, tuntemalla mitä tunnet, puhumalla muuten huonoistakin tunteista, ja maailmasta, mutta toinen ihminen ei kuitenkaan ole pahan olon roskasäiliö eikä masennus ehkä ole se tärkein ominaisuutesi: eikös tärkeimmät ominaisuudet esitellä ensin? Lisäksi te olette tavanneet muutaman kerran. Masennuksessa ei ole mitään hävettävää, eikä monessa muussakaan asiassa, ei oikeastaan juuri missään: ihmiselämä on värikästä ja moninaista, mutta miksi ei voisi antaa aikaa hetkisen, katsoa kiinnostaako itseäkään, miten terapia sujuu itsellä ja rauhassa ja miten asiat lähtee luistamaan? Ei tässä maailmassa niin kiire ole. Muutaman kuukauden ehtii katsoa ihan rauhassa ja elää vaan, ei teidän tarvitse naimisiin olla heti menossa. Jos suhde näyttää vakiintuvan, kerrot sitten.
Oppeliini on tuossa melko fiksusti vastannutkin, olen samaa mieltä, tuo ei tässä vaiheessa ole mitään luurankojen kaapissa pitoa vaan tervettä järjen käyttöä. Tosiaan, tutustumiseen saa ottaa myös hieman aikaa ennenkuin lataa kaikkea pöydälle, ja katsoa, olisiko toinen edes sen luottamuksen arvoinen...
Ihan uudelle tuttavuudelle ei tarvitse heti kertoa kaikkea. Salailu ei kuitenkaan ole hyväksi pitemmän päälle. Ehkä voisit kertoa masennuksestasi vähitellen, ensin vain viitaten että olet välillä masentunut tai taipuvainen masentumaan. Silloin hän myös pystyy paremmin ymmärtämään käytöstäsi, jos olet esim. hiljainen tai väsynyt tai suhtaudut asioihin raskaasti. Voisitte jutella masennuksesta yleisesti, sillä hän varmasti tarvitsee asiatietoa sairaudesta ymmärtääkseen sinua.
Masennus on yleistä ja moni pääsee siitä yli terapian tai lääkkeiden avulla, tai jopa olosuhteiden muuttuessa esim seurustelun myötä. Jos sinulle suositellaan lääkkeitä, niin älä epäröi - lääkkeillä palautetaan mielialaa horjuttanut kehonkemia tasapainoon.
Ei ole epärehellisyyttä jos ei kerro kaikkea itsestään uudelle tuttavalle heti, mutta pitkä salailu voi tuottaa ikävän yllätyksen. Voi seurata luottamuspulaa, kun kumppani huomaa että et ole kertonut tällaista asiaa, ja hän alkaa epäillä että on muutakin salattua. Minä sain kuulla exäni masennuksesta ja terapiasta vuoden seurustelun jälkeen, ja olin loukkaantunut kun hän ei ollut luottanut minuun. Hänen masennuksensa ei olisi estänyt seurustelua, vaan se että hän ei ollut päästänyt minua tässä asiassa lähelle ja tueksi.
minunki mielestä ihan hyvä vinkki tuo että kerro vähitellen...
...kunhan se vähitellen tapahtuu ENNEN suhteen aloittamista.
mulla on bipolaarihäiriö, ja aiemmin suhteessa olen tehnyt juuri sen virheen, etten mahdollisimman aikaisessa vaiheessa oo kertonut sairaudestani ja siitä, mitä se mun kohdalla. silloin mulle on käynyt juuri kuten ketjun aloittajalle - mut on jätetty, koska poikaystäväni ei ookaan hyväksynyt tuota puolta minussa. tuskin mikään muu on satuttanut mua yhtä paljon kuin se, että toinen rakkaudesta(..?) huolimatta jättää mut vain yhden sellaisen "piirteen" takia, mille en edes itse voi mitään! oon myöhemmin miettinyt, kuinka paljon helpommalla oisin päässyt, jos olisin jo tapailuvaiheessa kertonut sairaudestani.
nimittäin siis. itse koen, että on parempi ottaa riski tulla torjutuksi ja jätetyksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa eikä vasta sitten, kun on jo kiintynyt toiseen ja ollaan ehkä suunnittelemassa yhteiseloa pidemmällekin. en tietenkään tarkoita, että heti ensimmäisellä tapaamisella pitäisi avautua, vaan mielellään edes joskus sitten, kun alkaa olla aika siirtyä tapailusta seurusteluun.
itse kerroin nykyiselleni jo ensimmäisen "tapailuviikon" aikana olevani bipo, koska tunsimme heti vetoa toisiimme ja halusimme muutakin kuin ystävyyttä. hän otti "salaisuuteni" erittäin asiallisesti. ollaan oltu yhdessä nyt melkein 2,5 vuotta, eikä mun kertaakaan oo tarvinnut pelätä että mut jätettäis siks, että rakastamani mies ei hyväksy sairauttani.
ja niin, pakko vielä ottaa kantaa tuohon OPPELIINIn kommenttiin, vaikka tää nyt ei varsinaisesti tähän ketjuuni liitykään..:
"Sinä et ole parisuhteessa, etkä tule olemaankaan vielä pitkään aikaan. Olethan juuri vasta tavannut uuden tuttavan."
on totta, että osa pareista alkaa seurustelun vasta (puolen) vuoden deittailun jälkeen. silti edes sen vuoden aikana kaikki ei ookaan oppineet tuntemaan toisiaan tarpeeks, ja sitten erotaan 2 viikon seurustelun jälkeen.
toisaalta tiedän myös monia "salamatapauksia", kuten myös minä ja mun mies. mun tämä nykyinen lähes 2,5 vuotta kestänyt suhde alkoi viikko tutustumisen jälkeen. toki oltiin pidetty pientä silmäpeliä jo aiemmin, mutta ekan kerran kuultiin toistemme äänet vasta 3 tuntia ennen treffejä. mies vain tuli työpaikalleni ja sanoi odottavansa mua parkkipaikalla heti töistä päästyäni. ehdittiin ekojen treffien jälkeen tavata vain kolmena seuraavana päivänä, kun mun sitten piti lähteä toiselle puolelle suomea kuukaudeksi. mies jopa pyysi mun määränpään osoitetta, että voisi lähettää mulle rakkauskirjeitä. mun reissun ekoina päivänä soiteltiin maraton-puheiluita, ja sitten yhden puhelun päätteeksi joskus aamuyöllä mies pyysi mua menemään pihalle katsomaan auringonnousua. yllätys oli suuri, kun pihalla odottikin kukkakimppu kädessä kyseinen herrashenkilö, joka sanoi, että sille oli tullut ikävä mua. se sanoi, ettei koskaan oo tuntenut ketään ihmistä yhtä läheiseksi ja tärkeäksi vaikka oltiin tunnettu vasta viikko, ja tosi kauniilla sanoilla ehdotti mulle yhteisen elämän aloittamista. en voinut olla suostumatta, olinhan mäkin ehtinyt huomata, että tää mies on kuin minun puuttuva pala!
en sitten tiedä, kai kyse on enemmänkin siitä, millaisista asioista puhuu ja kuinka rehellinen niissä asioissa on niin itselleen kuin toisellekin... ja toisaalta, kun on itse valmis ottamaan riskejä mahdollisen suhteen vuoksi, ja antaa toisen nähdä niitä "huonojakin" puolia itsestään, niin ehkä myös se toinen rohkaistuu kertomaan omista aroista asioistaan... ja kun sellaisia asioita jaetaan jo ennen suhteen alkua, ei tule niin paljon yllätyksiä ja pettymyksiä, jotka sitten saattaisivat repiä suhteen rikki.
tästä tuli nyt vähän pitkä juttu, en jaksa edes oikolukea... oon vaan itse joutunut pohtimaan aivan samoja asioita kuin aloittaja, niin halusin sit jakaa että mihin tulokseen minä oon päätynyt tuossa asiassa. toivottavasti sä, aloittaja, saat jotain näkökulmaa tästäkin vastauksesta. ainakin erilaista ja samassa tilanteessa olleen näkökulmaa - tää teksti on kuitenkin ihan päinvastaista kuin edellisten kirjoitukset...
toivottavasti aloittaja löydät jonkun ratkaisun tuohon tilanteeseen, sellaisen, joka toimii sulla kaikkein parhaiten :)
Itse olen kokenut samaa aikoinani, kertomalla mielenterveysongelmistani heti enskättelyyn. Sellaiset ihmiset joilla ei ole itse mitään sellaisia ongelmia, eivät ymmärä ja pelästyvät. Jos suhteesta tulee vakavampi, niin kyllähän se asia tulee ilmi, ja hän varmasti ymmärtää. En siis suosittele kertomaan heti aluksi, mutta eihän sitä voi kertomatta jättää. Itselläni nykyään hyvä parisuhde ja puolisoni on terve, hän kyllä ymmärtää koska on kärsinyt joskus masennuksesta. Itselläni välillä aika vaikeita masennusjaksoja, ahdistushäiriöitä, vainoharhaisutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms. Lääkitys on ja pääsen kohta puoliin psykoterapiaankin, mutta välillä tuntuu aika raskaalta ja inhottavaa kuormittaa puolisoa näillä ongelmilla, mutta sairaus mikä sairaus.
Elämä masentuneen kanssa on oikeasti todella raskasta. Multa loppuivat voimat ihan kokonaan. Mies söi kyllä lääkkeensä, selvisi jokapäiväistä töistään, teki vielä kaikkea ylimääräistäkin ja lopulta kohelsi niin ettei meillä ollut edes aikaa enää tapailla. Järjettömiä päätöksiä, jatkuvia mielenmuutoksia, kasoittain turhaa työtä näiden vuoksi... Jatkuva hullundraivi päällä, ettei tarvitsisi kohdata todellisuutta, veikkaisin minä. Terapiassa oli käynyt jo vuosia ennen kuin tavattiin. Maallikkona olisin veikannut jotain muuta kuin masennusta, vaikkapa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Masennus ei ole näköjään aina sitä että makaa sängyn pohjalla apaattisena.
Tuossa oli vaarana, että olisin sairastunut jo itse. Olin jo aika syvällä, ennen kuin ymmärsin mistä mun paha oloni johtui. Erosimme ja mun oloni parantui heti huomattavasti. Ikävä toki on vielä, mutta sekin helpottaa päivä päivältä.