Näitä samoja asioita on podettu varmaan täälläkin useampaan otteeseen, mutta kai vain haluan helpottaa omaa oloa purkamalla näitä ajatuksia sanoiks.
Olen ollu avomieheni kanssa yhdessä jo 4 vuotta ja olemme kihloissakin. Kaikki on aina ollut enemmän tai vähemmän hyvin, olemme kokeneet tosi hyviä aikoja mutta myös todella vaikeita aikoja, niinkuin suhteissa aina. Nyt olen tosin alkanut kyseenalaistamaan suhdettamme.. ei meillä mitään suurempia ongelmia ole eikä mitään vakavaa oikeastaan ole tapahtunutkaan. Mutta ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, mitään ei tapahdu ja arki tulee vastaan. Mieheni tuntuu välillä tosi lapselliselta ja aika dominoivana ihmisenä min itseä teen yleensä suurimman osan päätöksistä suhteessamme.
Toisaalta syytän itseäni siitä että olen ottanut niin paljon tilaa suhteessamme päättämällä asioista ja olemalla vaativa mutta toisaalta olen vihainen miehelleni siitä ettei hän ole mies ja ota itseänsä niskasta kiinni. Olemme keskustelleetkin tästä ja ainakin itse olen koittanut antaa miehelleni enemmän tilaa, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Tällaista on jatkunut nyt jo yli puoli vuotta ja huomaan olevani enemmän ja enemmän tyytymätön suhteeseen. Olen vihainen itselleni siitä että olen "luovuttamassa" näin helposti, olenhan minä tottakai tietoinen siitä että arki tulee vastaan jossain vaiheessa joka suhteessa.. Mutta me emme enää harrasta seksiä emmekä hirveästi ole lähekkäin muutenkaan, ja tämä on oikeastaan ainoastaan mun syytä.
Miehen läheisyys ahdistaa, en halua seksiä enkä halua halailla tai mieluiten olla fyysisesti ollenkaan lähekkäin. Mieheni on mielestäni komea ja puoleensavetävä ulkonäöltään, mutta hänen käytöksensä on syy sille etten halua olla lähekkäin.
Ero on kokoajan mielessä mutta toisaalta en myöskään halua menettää niin tärkeää ihmistä joka on koko aikuisen ikäni ajan ollut paras ystäväni ja mahtavinta seuraa ikinä. Viihdyn mieheni kanssa ja meillä on hauskaa, nauramme paljon yhdessä, mutta on ikään kuin koko fyysinen puoli puuttuisi. Ikään kuin olisimme vain parhaita ystäviä..
Olemme vielä nuoria ja alkaneet seurustelemaan nuorena, ja tästä syystä minua harmittaa se että on kokoajan sellanen "tämä oli nyt tässä"- tunne, enkö enää ikinä saa ihastua, kokea sitä ihanaa kiihkoa. Kun meillä ei sitä kiihkoa oo oikeastaan ikinä ollut.
Olen ollu avomieheni kanssa yhdessä jo 4 vuotta ja olemme kihloissakin. Kaikki on aina ollut enemmän tai vähemmän hyvin, olemme kokeneet tosi hyviä aikoja mutta myös todella vaikeita aikoja, niinkuin suhteissa aina. Nyt olen tosin alkanut kyseenalaistamaan suhdettamme.. ei meillä mitään suurempia ongelmia ole eikä mitään vakavaa oikeastaan ole tapahtunutkaan. Mutta ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, mitään ei tapahdu ja arki tulee vastaan. Mieheni tuntuu välillä tosi lapselliselta ja aika dominoivana ihmisenä min itseä teen yleensä suurimman osan päätöksistä suhteessamme.
Toisaalta syytän itseäni siitä että olen ottanut niin paljon tilaa suhteessamme päättämällä asioista ja olemalla vaativa mutta toisaalta olen vihainen miehelleni siitä ettei hän ole mies ja ota itseänsä niskasta kiinni. Olemme keskustelleetkin tästä ja ainakin itse olen koittanut antaa miehelleni enemmän tilaa, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Tällaista on jatkunut nyt jo yli puoli vuotta ja huomaan olevani enemmän ja enemmän tyytymätön suhteeseen. Olen vihainen itselleni siitä että olen "luovuttamassa" näin helposti, olenhan minä tottakai tietoinen siitä että arki tulee vastaan jossain vaiheessa joka suhteessa.. Mutta me emme enää harrasta seksiä emmekä hirveästi ole lähekkäin muutenkaan, ja tämä on oikeastaan ainoastaan mun syytä.
Miehen läheisyys ahdistaa, en halua seksiä enkä halua halailla tai mieluiten olla fyysisesti ollenkaan lähekkäin. Mieheni on mielestäni komea ja puoleensavetävä ulkonäöltään, mutta hänen käytöksensä on syy sille etten halua olla lähekkäin.
Ero on kokoajan mielessä mutta toisaalta en myöskään halua menettää niin tärkeää ihmistä joka on koko aikuisen ikäni ajan ollut paras ystäväni ja mahtavinta seuraa ikinä. Viihdyn mieheni kanssa ja meillä on hauskaa, nauramme paljon yhdessä, mutta on ikään kuin koko fyysinen puoli puuttuisi. Ikään kuin olisimme vain parhaita ystäviä..
Olemme vielä nuoria ja alkaneet seurustelemaan nuorena, ja tästä syystä minua harmittaa se että on kokoajan sellanen "tämä oli nyt tässä"- tunne, enkö enää ikinä saa ihastua, kokea sitä ihanaa kiihkoa. Kun meillä ei sitä kiihkoa oo oikeastaan ikinä ollut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.