Päätin pari viikkoa sitten puolen vuoden seurustelun miehen kanssa, johon rakastuin tulisesti.
Suhteen alku oli todella huumaavaa. Tuntui aidosti, että tässä se oikea on. Hän oli niin monella tavalla täydellinen. Sanoi aina oikeat sanat, oikeaan aikaan. Tuntui, että aivan kaikesta voidaan puhua helposti ja pakottamatta. Tunteistaan hän puhui paljon ja sanoi nopeasti rakastavansa minua. Seksi oli alusta asti upeaa. En ole koskaan ollut niin avoin, villi ja vapautunut.
Miehen exä aiheutti päänvaivaa. Asian laajuus paljastui minulle vasta kun olin jo korviani myöten rakastunut. Niitä asioita sitten puitiin ja puhuttiin paljon. Välillä tunsin itseni epävarmaksi ja vertasin itseäni exään. Kyse ei siis ollut siitä, että mies olisi haikaillut entisen perään, päin vastoin, kertoi tämän olevan maailmassa ainoa ihminen ketä inhoaa. Mutta sen entisen aiheuttamat oikeustoimet yms. repivät miestä ja hän koki suurta vääryyttä niin yhteiskunnan kuin oikeuslaitoksen taholta.
Kuvioissa alkoi olla myös vahvasti alkoholi. Kun jotain paskaa ("pientakin") tapahtui tällä saralla niin tottakai piti vetää pleksit. Ja seuraavana päivänä loivarit ja sitten iltaa kohden uudet pleksit. Minä kuuntelin ja tuin ja toivoin, että tämä on tilapäistä.
No, lopulta kun asiat konkretian tasolla saivat vihdoin päätöksensä toivoin kuin jotain ihmeparantumista. No, eihän sitä tullut tietenkään kun arvet on vielä auki.
En uskaltanut kuitenkaan koskaan täysillä sitoutua ja luottaa, varsinkin kun miehestä alkoi paljastua outoja piirteitä. Hän tuntui tarttuvan sanoihini ja käyttävän niitä sitten omissa lauseissaan manipuloidakseen minua. Samalla sain niskaani syytöksiä joista osa oli aiheellisia, osa ei. Koskaan hän ei pyytänyt anteeksi omaa käyttäytymistää minua kohtaan, syytti vain. Hän itse oli päättänyt että "tässä se lopullinen elämänkumppani on, vaikka mitä tulisi". Itse en usko tuollaiseen. Varsinkaan puolen vuoden seurustelun jälkeen.
Hän syytti minua muurien rakentamisesta ja siitä etten välitä hänen tunteistaan vaan teen mitä sattuu huvittamaan. En olisi saanut sopia mitään keskustelematta hänen kanssaan, kaikesta menemisestä tuli riitaa ja vähintään huono omatunto. Olen erittäin sosiaalinen ja haluan viettää aikaa kavereiden kanssa. Mies oli sitä mieltä, että pariskunta on 24 h yhdessä. Omistushaluisuuden lisäksi hän paljastui uskomattoman mustasukkaiseksi. Tässä kuviossa sitten yritin pitää itseni itsenäni ja olla uskomatta hänen syytöksiään petollisuudestani, tunteettomuudestani ja valehtelustani.
Lopulta tuli mitta täyteen ihan perinteisen arvokeskustelun päätteeksi. En enää jaksanut puolustella itseäni ja valintojani mitä pidän täysin oikeutettuina. En enää jaksanut yrittää saada häntä näkemään omia virheitään ja omaa rooliaan ongelmissamme. Enhän minä yksin voinut olla niin paha. Ilmoitin, etten halua enää seurustella hänen kanssaan.
Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta. Kerran aiemmin yritin jättää hänet. Mies kuitenkin sai puhuttua minut ympäri ja hurmattua taas sanoillaan. Koskaan ei kuitenkaan myöntänyt omaa osuuttaan. Kerran erottiin yhteisymmärryksessä alkoholin käyttämiseen liittyvän riidan päätteeksi. Kerran mies ilmoitti puhelimessa ettei enää huomenna seurustella. Hän oli vihainen kun en mennyt hänen kanssaan kotiin vaan olin menossa kavereiden kanssa parille kaljalle. Pyysin tosin häntä mukaamme myös. Näiden kahden jälkimmäisen mies sanoo olleen vain kiukkuisen puhetta ja hänen "hätähuutonsa rakkaudelleni". Tosin kovin rakkauden tuntoinen ihminen ei sano vetävänsä mua lättyyn jos en heti tuu kotiin (ei koskaan asuttu edes yhdessä, onneksi).
No, sain kuin sainkin mittani niin täyteen että päätin vihdoin pysyä päätöksessäni. Se ei tuntunut pahalta ja siksi tiesin tehneeni oikein.
Siitähän vasta soppa syntyi.
Mies alkoi uhkailemaan minua. "teen elämästäsi helvetin", "hakkaan sun kaverit jos nään ne kaupungilla", "Kostan", "tulet kokemaan totaalista tuskaa"
Suhteen alku oli todella huumaavaa. Tuntui aidosti, että tässä se oikea on. Hän oli niin monella tavalla täydellinen. Sanoi aina oikeat sanat, oikeaan aikaan. Tuntui, että aivan kaikesta voidaan puhua helposti ja pakottamatta. Tunteistaan hän puhui paljon ja sanoi nopeasti rakastavansa minua. Seksi oli alusta asti upeaa. En ole koskaan ollut niin avoin, villi ja vapautunut.
Miehen exä aiheutti päänvaivaa. Asian laajuus paljastui minulle vasta kun olin jo korviani myöten rakastunut. Niitä asioita sitten puitiin ja puhuttiin paljon. Välillä tunsin itseni epävarmaksi ja vertasin itseäni exään. Kyse ei siis ollut siitä, että mies olisi haikaillut entisen perään, päin vastoin, kertoi tämän olevan maailmassa ainoa ihminen ketä inhoaa. Mutta sen entisen aiheuttamat oikeustoimet yms. repivät miestä ja hän koki suurta vääryyttä niin yhteiskunnan kuin oikeuslaitoksen taholta.
Kuvioissa alkoi olla myös vahvasti alkoholi. Kun jotain paskaa ("pientakin") tapahtui tällä saralla niin tottakai piti vetää pleksit. Ja seuraavana päivänä loivarit ja sitten iltaa kohden uudet pleksit. Minä kuuntelin ja tuin ja toivoin, että tämä on tilapäistä.
No, lopulta kun asiat konkretian tasolla saivat vihdoin päätöksensä toivoin kuin jotain ihmeparantumista. No, eihän sitä tullut tietenkään kun arvet on vielä auki.
En uskaltanut kuitenkaan koskaan täysillä sitoutua ja luottaa, varsinkin kun miehestä alkoi paljastua outoja piirteitä. Hän tuntui tarttuvan sanoihini ja käyttävän niitä sitten omissa lauseissaan manipuloidakseen minua. Samalla sain niskaani syytöksiä joista osa oli aiheellisia, osa ei. Koskaan hän ei pyytänyt anteeksi omaa käyttäytymistää minua kohtaan, syytti vain. Hän itse oli päättänyt että "tässä se lopullinen elämänkumppani on, vaikka mitä tulisi". Itse en usko tuollaiseen. Varsinkaan puolen vuoden seurustelun jälkeen.
Hän syytti minua muurien rakentamisesta ja siitä etten välitä hänen tunteistaan vaan teen mitä sattuu huvittamaan. En olisi saanut sopia mitään keskustelematta hänen kanssaan, kaikesta menemisestä tuli riitaa ja vähintään huono omatunto. Olen erittäin sosiaalinen ja haluan viettää aikaa kavereiden kanssa. Mies oli sitä mieltä, että pariskunta on 24 h yhdessä. Omistushaluisuuden lisäksi hän paljastui uskomattoman mustasukkaiseksi. Tässä kuviossa sitten yritin pitää itseni itsenäni ja olla uskomatta hänen syytöksiään petollisuudestani, tunteettomuudestani ja valehtelustani.
Lopulta tuli mitta täyteen ihan perinteisen arvokeskustelun päätteeksi. En enää jaksanut puolustella itseäni ja valintojani mitä pidän täysin oikeutettuina. En enää jaksanut yrittää saada häntä näkemään omia virheitään ja omaa rooliaan ongelmissamme. Enhän minä yksin voinut olla niin paha. Ilmoitin, etten halua enää seurustella hänen kanssaan.
Tämä ei tosin ollut ensimmäinen kerta. Kerran aiemmin yritin jättää hänet. Mies kuitenkin sai puhuttua minut ympäri ja hurmattua taas sanoillaan. Koskaan ei kuitenkaan myöntänyt omaa osuuttaan. Kerran erottiin yhteisymmärryksessä alkoholin käyttämiseen liittyvän riidan päätteeksi. Kerran mies ilmoitti puhelimessa ettei enää huomenna seurustella. Hän oli vihainen kun en mennyt hänen kanssaan kotiin vaan olin menossa kavereiden kanssa parille kaljalle. Pyysin tosin häntä mukaamme myös. Näiden kahden jälkimmäisen mies sanoo olleen vain kiukkuisen puhetta ja hänen "hätähuutonsa rakkaudelleni". Tosin kovin rakkauden tuntoinen ihminen ei sano vetävänsä mua lättyyn jos en heti tuu kotiin (ei koskaan asuttu edes yhdessä, onneksi).
No, sain kuin sainkin mittani niin täyteen että päätin vihdoin pysyä päätöksessäni. Se ei tuntunut pahalta ja siksi tiesin tehneeni oikein.
Siitähän vasta soppa syntyi.
Mies alkoi uhkailemaan minua. "teen elämästäsi helvetin", "hakkaan sun kaverit jos nään ne kaupungilla", "Kostan", "tulet kokemaan totaalista tuskaa"
Vastaukset 4
Vanhimmat
En tiedä miten tässä pitää toimia.
Olen ilmeisesti sekoontunut narsistiin tai ainakin sellaisia piirteitä omaavaan ihmiseen, joka on täynnä vihaa maailmaa kohtaan ja nyt myös minua kohtaan. En usko hänen todellakaan tekevän minulle mitään fyysistä, mutta tuo henkinen manipulointi, pelottelu ja syyttely ahdistaa paljon. Koko ajan odotan koska tulee taas tekstiviesti jossa haukutaan minut ja uhkaillaan. Tai sitten se sama syyttelyvirsi petollisuudesta ja valheellisuudesta. Tai sitten tulee murtunutta nyyhkytystä ja syyllistämistä siitä miten olen hänet hajottanut henkisesti.
Olen onnellinen ollessani vihdoin vapaa olemaan minä ilman syyllisyyttä. Olen onnellinen ettei tarvitse enää varoa sanojaan ettei tule taas riitaa. Olen onnellinen etten kävele enää lasinsiruilla.
Ja sellainen lisäys vielä, että väkivaltaa ei ollut. En tosin tiedä mihin hän olisi kykynevä, nuo uhkailut ainakin antaa viitteitä vaikka mihin. Hän uhkailee myös sellaisilla asioilla, millä tietää voivansa uhata talouttani tai työpaikkaani. Ahdistaa vaikka tiedän (toivon tietäväni) noiden puheiden olevan vain pelottelua ja ainoa mihin hän enää kykenee kun on ilmeisti tajunnut etten taivu takaisin.
Mitä voin tehdä? Miten tämä loppuu?
Ignooraaminen, myöntely, syyn ottaminen itselle, vai mikä....?
Jos jollain on kokemuksia niin kuulisin mieluusti käytännön vinkkejä oikeasta lähestymistavasta sairaan ihmisen kohdalla.
Älä ainakaan provosoi ex-miestäsi haukkumalla takaisin. Siitä ei hyödy kukaan. Mikäli uhkailu jatkuu, tai realisoituu väkivaltana, niin sitten viivana poliisille. Aika mitättömiä nämä ohjeet ovat, mutta älä ainakaan alistu! Kysy apua myös niiltä, jotka tuntevat exäsi.
kuulostaa mun exältä, tuo kaikki jopa oikeustoimet , kuulostaa täysin tutulta...hyvä et pääsit eroon. Jos viestejä tms. puheluita tulee, älä vastaa mihinkään. älä siis ensimmäiseenkään. katkaise kaikki yhteydet, muuta vaikka numerosi ja salaa se.
Kaikista tärkeintä : älä itse ota myöskään yhteyttä.
Jos tulee aihetta, niin poliisien puheille.
Ota takaisin, hänhän selvästi rakastaa sinua. Älä ole niin itsekeskeinen.