Olen nyt tullut siihen loppupäätökseen, että haluan erota. Pitkään olen punninnut suhteen sekä huonoja että hyviä puolia ja mielestäni ne huonot puolet kuitenkin ovat sen verran vakavasti otettavia hyviin puoliin verrattuna, että ne peittävät hyvien puolten olemassaolon. Pitkään emme ole kerinneet seurustella, tämä on ollut kokeilua saman katon alla. En ole sitä mieltä, että liian nopeaa toimintaa, paremminkin sitä mieltä, että jos olisi saman katon alla asumista kokeiltu vaikka esimerkiksi vuoden päästä, olisi lopputulos ollut kuitenkin sama. Ihmisissä tietyt piirteet eivät muutu, mutta alussa niitä on vain vaikea huomata ellei asuta yhdessä. Tietyt asiat hiertävät mieltäni ja niistä tuskin puhumalla pääsee. Mutta siis itse asiaan: MITEN kertoa sievästi, että haluankin avioliiton sijasta erota. Odottaako oikeaa hetkeä, jolloin mieskin huomaa tympääntyneensä arkeen minun kanssani? Lähteäkö pois kotoa pariksi päiväksi ja ilmoittaa tekstiviestillä? Olemme kihlautuneet jokin aika sitten, mutta sen jälkeen kaikki välillämme on muuttunut. Kaikki fyysinen kontakti kadonnut ja olemme enemmän kuin sisarukset kuin avopari. Mies on ihan Pee Aa enkä tiedä miten hän pystyisi maksamaan edes vuokraa. Mutta tarvitseeko minun silti sen takia nähdä sääliä ja olla seurustelevinani hänen kanssaan jos en muuten tunne häntä kohtaan mitään. Asunto on kuitenkin minun nimissäni ja omistan lähes kaiken täällä olevan. Vain toinen telkkari ja toinen tietokone ovat miehen. Minä maksan suurimman osan vuokrasta ja kaikki muut kustannuksetkin, mies maksaa vuokrasta vaan pienen murto-osan. Palkkapäivän jälkeen jo muutaman päivän päästä on ihan pa. Itse opiskelen ja mies on töissä, kenen tässä kuuluisi "elättää" ketäkin? Kysynpä vain...
Miten kertoa halusta erota kun suhde ei toimi?
tulipa sitten puitua
81394
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Asia EI muutu nosta mies ulos.
Minun X-mies luuli, että minun vanhempani tukevat rahallisesti tarvittaessa eli kokoajan..
Itse oli tarkkaan tietoinen, ettei siltä missään tilanteessa tule tukea.
Olimme eronneet jo neljä vuotta sitten, kun isäni kuoli, mies soitti perunkirjoituspäivänä vaatien vapaa kuukausia elatusmaksuihin, kun minä saan nyt perinnön.
Et siis vieläkään usko, vanhemmillani on keskinäinen testamentti eikä mitään tule jakoon ennen kuin äiti kuolee..
Äidin kuoltua lapsemme olivat täysi ikäisiä, eikä elatusapua enää maksettu, silti Hän soitti kysyen; minkä verran perin, eikä uskonut kun kerroin.
Ota järki käteen ja nosta ulkoruokintaan...
Voi kun kuulostaa jotenkin niiin tutulta. Mulla on lähestulkoon samanlainen tilanne. Suhde on tosin kestänyt vuosia, mutta muutoin: mies työtön=rahaton ja mietin tuota samaa, kun vähän säälittää mutta toisaalta aikuisiahan tässä ollaan. Ei vissiin ole minun ongelma jos toinen ei ota elämässään vastuuta mistään. Olen elättänyt häntä jonkin aikaa...nyt asun toistaiseksi muualla joten näen kaiken jotenkin selvemmin. Mies varmaan kuvittelee että tämä on tilapäistä ja kaikki jatkuu niin kuin ennenkin kun tämä päättyy...itse en ole enää yhtään varma haluanko jatkaa. Ei vaan enää jaksa olla äiti aikuiselle miehelle, jolta ei lopulta saa takaisin mitään vaikka itse yrittää antaa kaikkensa. Olen "uhannut" erolla paristikkin, mutta kuvittelee varmaan etten sitä kuitenkaan toteuta. Ja mistäänhän meillä ei oikeasti puhuta joten ei tästäkään ole sitten juttua sen enempää tullut. Juuri tämä puhumattomuus tekee erosta ongelmallisen kun tuntuu etten voi kertoa mistä nämä ajatukset on tulleet ja laittaa "ehtoja" suhteen jatkumiselle. Yksinpuheluksi se kuitenkin menisi ja tuskin mies tajuaisi mitä tarkoitan..turhauttaa. Mietin jo tuotakin tekstarityyppistä ratkaiisua että kirjoittas jonkun kirjeen tms. En tiedä...vaikeaa on tämä. Pitkä suhde vielä varmaan saa miehen uskomaan että kaikki jatkuu niinkuin ennenkin vaikka nyt huomaan että ongelmia on aina ollut. Olisi kiva avautua tästä asiasta enemmänkin ja vaihtaa kokemuksia ja mielipiteitä..tuntuu että olis hyvä jos edes jollekkin voisi näitä tuntojaan purkaa kun ei sille miehelle pysty.
Minulla aivan samanlainen suhde ja myöskin etsisin jotakikin jollekka saisi puhua.
No laitappa sitten viestiä osoitteeseen [email protected] niin voidaan vaihtaa ajatuksia :)
Meidän välillä ei pahempia kahnauksia ole syntynyt..Olen kai tottunut nielemään, että kaikki ei mene aina niinkuin itse haluaisin. Mies kai luulee, että meidän välillämme kaikki on hyvin, mutta itse vain odotan oikeaa ajankohtaa, jolloin pääsen pois kotoa vähäksi aikaa ja voin sanoa hyvästit. Toki aion olla miehelle apuna muutossa ja muutenkin ystävä silloin kun tarvitsee. Tästä liitosta puuttuu vain rakkaus ja fyysinen kontakti. Lisäksi mies on niin aikaansaamaton, että jos olen pari päivää poissa kotona, vielä samat pyykit roikkuvat narulla. Roskat viedään vain käskystä ja tiskitkin tiskataan vain monen muistutuksen jälkeen. Helpompi on itsellä lähteä reissuun ja pyytää siivoamaan, silloin onkin yleensä suht siistiä kun palaan. Kotona kitinä on usein "mikset sinä voi", toisinaan tietenkin tekee myös marmattamattakin jotain. Vitutus monessa asiassa on suuri miestä kohtaan, mutta lapsen takia olen antanut asian olla, etten ole siitä miehelle ruennut puhumaan. On helpompi asua ja elää "sovussa" ja ilmoittaa erosta oikealla hetkellä kuin rueta vittumaiseksi ja pahentaa omaa oloaan sillä että toinen varmasti vastaa vittumaisella käytöksellään takaisin. Minä en ketään ala elättämään - en varsinkaan ihmistä, jota en rakasta. Lapseni tietenkin elätän, hän on minulle kaikki kaikessa ja olenhan vastuussa hänessä. Mutta aikuinen ihminen, joka ei pysty huolehtimaan edes kunnolla koirasta, miten olisi oma pieni vauva? TUSKIN! Isäksi varmasti haluaa vielä tulla - minun kanssani se on mahdotonta nähtyäni hänen saamattomuutensa ja rahankäytön huolimattomuus.
Mulla vähän samanlainen tilanne. Vuosia avoliitossa ja nyt sitten joudun kovan pohtimisen ja useiden yritysten jälkeen niellä tappioni ja myöntää itselleni ettei tässä auta kuin erota. On tosissaan tullut yritettyä, puhuttua mutta kun mikään ei auta. En minä hirveen mielelläni eroa, olin toivonut että oltais saatu nämä asiat selvitettyä. Mutta nyt kuitenkin vain vaikuttaa siltä ettei tästä tilanteesta oo enää palaamista entiseen eikä tätä voi uudestaankaan aloittaa. Mies on liian riippuvainen eikä pääse jaloilleen ilman kunnon eroa.
Pahimmalta tuntuu se että on mahdollisesti menettämässä parhaan ystävän. Toivoisin että voisimme erota sovussa.. Mutta lieneeköhän tuo mahdollista.
Meillä taas tuntuu, ettei ole mitään puhuttavaa (enää). miehen stressaava työ kai tämän suhteen on ajanutkin loppuun kun ei jaksa mitään työpäivän päätteeksi, työ sinänsä on helppoa, mutta siinä on oma "hommansa" jos ei sitä osaa,fyysisestihän se ei rasita ollenkaan. Onneksi emme pitkään ehtineet yhdessä olla, ero on täten paljon helpompi kun ei ole tullut vielä liikaa riippuvaiseksi toisesta ihmisestä tai hänen läsnäolosta. Ja päivä päivältä mietin vaan kuinka idiootimmaksi mies käy. Jos ei tilistä jää paria sataa ylimääräistä, niin voin sanoa, että asiat ovat (jo) todella huonosti. Oi olisipa pian kesä, silloin sanon että nyt menet. Koirahan mua säälittämään jää kun se vääjäämättä on pakko miehelle antaa, itse kun en yksin sitä voi huolehtia lapsen takia...Ikävä tulee koiraa, miestä ei kyllä oikeastaan laisinkaan (en ainakaan tässä vaiheessa osaa kuvitella, että tulisi)...
Mietihän kaksi kertaa sitä koirasta luopumista. Monilla perheellisillä on kira, yksinhuoltajilla on koira. Koira on hyvä kaveri lapsille. Tutustuu itsekkin ihmisiin helpommin, lisäksi tulee lähdettyä ulos useammin. Se on perheettäsi ja tarvitsee sinua. Kyllä sinä jaksat. Olet tarpeellinnen ihminen. Älä hykää koiraasi miehesi armoille kun ei välittänyt teistäkään saati koirasta.