Tiedän miltä tuntuu kun rakas ihminen riistää itseltään hengen. Isäni teki sen silmieni edessä. Niin paljon kysymyksiä jäi vaille vastausta.Hirvittävä suru ja ikävä. Mutta, osittain myös tiedän syyn miksi näin tapahtui. Vaikka raivo, suru ja ikävä on nämä vuodet seuranneet ja kiusanneet, olen myös oppinut ymmärtämään osittain, että miksi näin tapahtui.
Tilanne ei ollut helppo, ja hän ei löytänyt enää muuta ratkaisua.
Olen itse ollut positiivisesti ajatteleva,iloinen ja elämän perusasiat kunnossa,ystävien kesken ollut aina luottoa kumpaakin suuntaan ja perheen kesken välit todella hyvässä kunnossa. Mutta yhtäkkiä tapahtui jotain. En enää ollut niin iloinen mutta monesti pidätän ikävät tunteeni siihen että olen päässyt kotiin ja kukaan ei näe kyyneleitäni,todettiin masennus (johtuen pitkäaikaissairaudesta).
Nyt on tilanne mennyt siihen, etten ole pitkään aikaan tuntenut muuta kuin syvää tuskaa,terapiassa olen käynyt, ja pyrkinyt saamaan ajatuksia selkeimmiksi...laihoin tuloksin.
Olen itse alkanut ajattelemaan ettei ole järkeä enää jatkaa.
Osa ystävistä on hylännyt tämän sairauden takia (mikä ei edes tartu, kuulemma en vaan ole heidän imagolle sopivaa seuraa). Olen myös saanut kuulla ettei minusta ole kellekkään mitään iloa, olen vain taakka, ja seurani ei kuulemma kelpaa enää kellekkään aidosti (ilmeisesti sitten vaan säälistä).
Tälläisen kuuleminen ei paljoa tilannetta auta joten masennus vain kasvoi. Olen käynyt terapiassa puhumassa nyt pari vuotta, mutta se ei poista sitä tunnetta etten jaksa enää elää. Ja se tunne voimistuu vaan joka päivä.
en vaan tiedä vielä mikä olisi kivuttomin tapa.
Joten kysynkin, olenko itsekäs jos näin ajattelen?
Tilanne ei ollut helppo, ja hän ei löytänyt enää muuta ratkaisua.
Olen itse ollut positiivisesti ajatteleva,iloinen ja elämän perusasiat kunnossa,ystävien kesken ollut aina luottoa kumpaakin suuntaan ja perheen kesken välit todella hyvässä kunnossa. Mutta yhtäkkiä tapahtui jotain. En enää ollut niin iloinen mutta monesti pidätän ikävät tunteeni siihen että olen päässyt kotiin ja kukaan ei näe kyyneleitäni,todettiin masennus (johtuen pitkäaikaissairaudesta).
Nyt on tilanne mennyt siihen, etten ole pitkään aikaan tuntenut muuta kuin syvää tuskaa,terapiassa olen käynyt, ja pyrkinyt saamaan ajatuksia selkeimmiksi...laihoin tuloksin.
Olen itse alkanut ajattelemaan ettei ole järkeä enää jatkaa.
Osa ystävistä on hylännyt tämän sairauden takia (mikä ei edes tartu, kuulemma en vaan ole heidän imagolle sopivaa seuraa). Olen myös saanut kuulla ettei minusta ole kellekkään mitään iloa, olen vain taakka, ja seurani ei kuulemma kelpaa enää kellekkään aidosti (ilmeisesti sitten vaan säälistä).
Tälläisen kuuleminen ei paljoa tilannetta auta joten masennus vain kasvoi. Olen käynyt terapiassa puhumassa nyt pari vuotta, mutta se ei poista sitä tunnetta etten jaksa enää elää. Ja se tunne voimistuu vaan joka päivä.
en vaan tiedä vielä mikä olisi kivuttomin tapa.
Joten kysynkin, olenko itsekäs jos näin ajattelen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.