Epäonnistuneet oksentamiset. Muita?

En keksi mitään muutakaan, kuin että kirjoitan tänne. Vaikka eihän se niitä vatsaan vedettyjä kaloreita pois ota. Mutta ehkä lohduttais vähän.. en tiedä. Eli bulimikko olen ollut jo muutaman vuoden.. ja niin normaalia arkiviikkojen rutiinia, että se tuntuu jo unohtuvan heti seuraavana aamuna. Mikä toisaalta on ihan jees, sillä pystyn aika ajoittain olemaan jopa onnellinen ja nauttimaan kropastani.
Iltoja vaan pelkään ja vihaan.. ku ilta saapuu, ni itelleni annetut "en yrjöä enää" lupaukset katoaa tuhkana taivaalle. Ja rahat kaupan kassaan. Taas on ollut paha ilta.. mutta mikä laittaa olon vielä surullisemmaksi on se, että nyt ei ollutkaan enää voimia oksentaa. Urheilen tosi paljon ja koitan koitan koitan, pitää kroppani hinnalla millä hyvänsä vähintäänkin tän kokosena. Mutta pelkään, että onko se nyt tässä. Se kalori öljy rasva määrä mitä tänään vedin jäi sinne sisuksiin. Onko kohtalotovereita? Ja nouseeko paino heti... tai on mulla ennenkin näitä kertoja tullu ku en ole saanu oksennettua kaikkea. Mutta sitli.. pelottaa.

On tää niin paska sairaus. Mulla on urheilu harrastukseni, olen kivan näkönen, ainakin ystävien mukaan olen mahtava tyyppi, ja kyllä miehetkin osansa huomiostaan antaa. Mutta mitä teen.. en ole koskaan seurustellu, keskityn vaan itseeni.. ja kroppaani. Koitan huolehtia isosiskostani (joka on myös rakas ystäväni) sen pahemmassa syömishäiriössään samalla ku yritän pitää itteni kasassa. Koska tää on mun rooli mun mielestä.. sen jälkeen ku isä mun ollessa 12 vuotias ampu ittensä (meitä on 5 tyttöä ja ollaan älyttömän läheisiä.. isän tyttö olin..).. enkä tiedä. Onko tää kaikki juontanut tosta lapsuuden traumasta. Ja vielä pahemman omantunnon antaa, kun äiti syyttää mun ja siskoni ongelmista itteensä. Ja viimenen asia, jota tahtoisin äitilleni enää antaa kaiken kokemansa jälkeen, on lisää huolia. Tahtoisin vaan parantua.. löytää jonkun jota rakastaa.. ja joka rakastaa mua. Minuna. Epätäydellistäkin minua.

Ja tuli nyt vähän selitettyä ohi aiheen.. en tiedä. Surku olo vaan.. ja nyt en sitten ees pystynyt tyhjentämään ja parantamaan oloani. Mä toivon kaikille kohtalosisarille ja veljille voimia. Ja ennenkaikkea sairastavien läheisille. Ja en lupaa että parannun, mutta lupaan että jokaisen pienen parannuksen näistä paskoista rutiineista muistan, ja onnittelen siitä itseäni. Enkä ole liian ankara itelleni jos sorrun.. Älkää siis tekään. Eletään päivä kerrallaan.

Terveisin tyttö29