Heräsin itkuun

Mä olen itse ollut vastaavissa tilanteissa, tosin jo useita vuosia sitten. Jossain määrin ymmärrän, etenkin tuon ettei minnekään voi/halua mennä. Nuo asiat on kuitenkin niin henkilökohtaisia, että toisen asemaa ja tuntemuksia ei kukaan tietysti voi täysin ymmärtää.

Jos mä mitään mun omista kokemuksista opin, niin sen, että se olo paranee nopeammin, jos vaan väkisin tekee jotain. Ei jää niin sanotusti "tuleen makaamaan". Se on helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Lähetän kuitenkin voimaa sen minkä pystyn!

Aika auttaa, mutta edelleen sanoisin, että aktivoi itseäsi muuhun toimintaan jos vain suinkin jaksat.

Jos sä vaan et saa itseäsi ulos, niin voisit testata tällaista ilmasta virtuaali-maailmaa http://bit.ly/3D-Chat . Onhan sekin "ulos lähtemistä" tavallaan. Tekemistä ainakin, ja ennen kaikkea se voi saada ei-rakentavat ajatuskelat katoamaan nopeammin.

Tällaisia ei vielä ollut, kun omat huonoilut olivat, mutta ehkä tästä voi olla jotain apua tilanteessasi ja nopeuttaa toipumista, ja sen ymmärtämistä, että vanhan tilalle on aina lopulta parempaa tulossa.

Voimaa ja Valoa!

Täällä sama tilanne! En tiedä enää mitä teen...sattuu ihan liikaa kun on menettänyt jotain niin tärkeää, jotain niin korvaamatonta! Kun tietää että toinen ei välitä ja itse itket itsesi uneen ja aamulla herätessään tekee mieli vaan jäädä siihen makamaan! Olin valmis tekemään tämän miehen takia mitä tahansa, hän vain leikki tunteillani.... Kaiken kukkuraksi epäilen nyt olevani raskaana tälle miehelle...Abortti on minulle tässä elämäntilanteessa ehkä ainut vaihtoehto mutta en tiedä miten kestän sen! Menetin jo asuntoni, miehen ja nyt vielä mahdollisesti lapsenkin...ei tällasta tuskaa ja menetystä halua kokea! Tästä ei ole tie kuin ylöspäin, mutta miten sitä kuljetaan!? tuntuu vaan ettei jaksa enää...haluaa vaan mennä nukkumaan ja toivoo ettei aamulla enää heräisi!

Sinä siellä,
minä täällä,
missä me?
Olo on ontto.
Olet puuttuva pala,
liekki joka puhaltaa eloon,
pelastusrengas, joka kannattelee kun voimat on loppu.
Sinä siellä, tule edes uniini.
Minä täällä, väsyn ikävääni.
Me, olemme enemmän kuin osiemme summa. Suuri rakkaus - elämäntarkoitus.

Tämä on täysi klisee, mutta NIIN totta: Aika parantaa haavat. Itse samassa tilassa vuosi sitten, nyt elämä hymyilee ja on oikeastaan vaikea muistaakaan tuota tuskan syvyyttä enää. Silloin kun siinä syvimmässä surussa rypee, on nimenomaan se olo että ei tästä voi IKINÄ nousta. Silloin on pakko vaan miettiä järjellä ja todeta: Kyllä tästä vielä toivutaan. Sillä niin se elämä menee, ihminen on rakennettu niin, että tuska lievittyy ajan myötä. Pääsääntöisesti voisin sanoa, kun mietin viime kevättä ja aikaa siitä eteenpäin, että joka päivä tuskan määrä väheni lähes puoleen edellisestä päivästä. Syksyllä olin jo suht ok, puhumattakaan tästä keväästä ja kesästä!

Uskon vakaasti, että sinulla sama tie edessä, ja se tie on siitä mukava, että sen kulkeminen helpottuu päivä päivältä.:) Tsemppiä!

Parantaahan se tai ainakin lieventää. Enää en herää aamuisin itkien enkä nukahda kyyneliin. Lasken pitääkö muut kliseet paikkaansa, laske aika jonka olitte yhdessä - puolet, siinä paranemisaika. En tiedä, vaikka itku ei ole enää jokapäiväistä ja ajatukset ovat vähentyneet 24/7sta 16/7aan on elämä sittenkin niin ahdistavaa ilman välien selvittelyä. Päässä pyörii vain ajatukset, mitä se tarkoitti, oliko aikamme totta edes silloin, kuka minä olen ilman toista, mihin uskon....................... on se rankkaa. Kaipuu on kovin suuri, niin suuri.

Minullakin päättyi 4 vuoden suhde kuin seinään; yhteinen asunto, 2vuotta suunniteltu ja toivottu lapsi juuri saatu rakkaudessa alulle... Kun soitin miehelleni onnesta itkien että olen raskaana, töksäytti tämä elämäni ihanin että hänellä on uusi nainen, painosti aborttiin ja ei ikinä halua kuulla mitään minusta. Nyt siis raskaana yksin, jätetty, hylätty ja rikki. Työkyvytönkin, sain pitkän sairasloman. Olo liian tuskainen, joten lääkäri määräsi pamit, yöksi Imovanet. Herään yöllä omaan itkuun ja huutoon, olen ihmisraunio. Mieheni elää omaa elämäänsä toisen kanssa ja muutti pois. Miten tällaisesta selviää katkeroitumatta? Jäänkö lopullisen rikki? Itse olen juuri kolmekymmentä täyttävä, mieheni hieman vanhempi, molemmat menestyvät työssään pelastusalalla, ei päihteiden kanssa läträämistä tms. eli ei mikään teinitilitys edes... Saisin edes raivon tunteen miestäni kohtaan, sekin helpottaisi; raivolla yli ja ohi, mutta ei. Rakastan vieläkin, rakastan ja ikävöin niin että sydän halkeaa.