Minulla ei ole paljon kokemusta pitkistä suhteista, eikä liioin hyviä esimerkkejä aidosta, rakkaudellisesta liitosta joka ei perustuisi johonkin vääristyneeseen asenteeseen, jos näin asian voi ilmaista jotta ymmärrätte pointtini.
Kertokaa, onko teillä tullut sellaisia ns. taantumavaiheita parisuhteessanne. Mitä olette silloin pohdiskelleet? Jatkoitteko suhdetta yrittäen päästä yli, kestittekö tilanteen tekemättä oikein mitään vai lähdittekö suhteesta? Mitä tämmöinen taantumavaihe oikein kertoo suhteesta tai ihmisistä? Onko se merkki laiskuudesta vai siitä, että ollaan tilanteessa jossa ensimmäisen kerran kunnolla huomataan toisen olevankin erilainen kuin luuli? Kun huuma on haihtunut, ja (ainakin minä) alan jo tosissani pohtia suhteen toimivuutta kun kuvioihin tulisi lapsi, en enää olekaan varma onko tämä sitä mitä haluan.
Seuraavaksi vuodatusta omasta suhteestani, jos et jaksa lukea, olisi mukava jos ottaisit osaa keskusteluun silti tästä aiheesta!
Ennenkuin kerron, mitkä asiat mietityttävät, täytyy ensin sanoa, että minulla on sellainen mies, jota ihmiset kuvailevat mukavaksi ja kunnolliseksi. Sitä hän onkin, luotan häneen ja hän on ihan fiksu noin yleisesti. Huumorintajuinen jak komeakin. Meillä on samanlaiset tulevaisuuden tavoitteet - lapsi, talo ja kaupunki johon muutamme. Mitäkö muuta parisuhteelta voi toivoa? Niin, voiko siltä toivoa muuta?
Sitten nämä erot. Terveys ja ekologisuus sekä eläinten oikeudet ovat lähellä sydäntäni. Mies polttaa, syö lihaa ja käy autolla jopa lähikaupassa. Okei, täytyy myöntää että nämä arvot minulle ovat enemmän sellaisia, että noudatan niitä itse enkä suutu jos joku muu ei tee samoin. Mutta toisaalta kuvittelen hyvin usein miten mahtava olisi kokata kasvisruokaa yhdessä miehen kanssa.. Takana ehkä sellainen yhteenkuuluvuuden tunne, toiset ostaa saman sarjan tuulipuvut, me laitamme paprikat pataan ;)
Rakastan luonnossa liikkumista, lenkkeilyä ja yleensäkin sellaista aktiivisuutta ja innokasta asennetta elämään. Tässä asiassa tuntuu kuin tukahtuisin parisuhteessamme. Nyt kun miehellänikin on se alkuhuuma haihtunut, hän ei enää niin innoissaan ole lähdössä kanssani mihinkään. Hän syyttää työpaikkaansa kaikesta, siitä että hän polttaa niin paljon, on aina väsynyt (jonka takia ei siis seksiäkään enää tässä talossa harrasteta), mieli hieman maassa, alkoholi on ainut mikä rentouttaa.. Siivoukseen ja koiranhoitoon hän ei juuri osallistu, paitsi pyytämällä, ei, useimmiten pyytämällä monta kertaa. Hyvin passiivinen. En tiedä, muuttaisiko työpaikan vaihdos mitään, olemme keskustelleet siitä ja tänä vuonnahan se selviää kun uuden työpaikan haku ja muutto alkaa. Tähän tilanteeseen jos tulisi lapsi, ja mies ottaisi yhtä innokkaasti osaa lapsen hoitoon kun muihinkin yhteisiin vastuisiin kodissa nyt.. Huh, en halua olla siinä tilanteessa.
Totta puhuen, en saa tästä suhteesta sellaista "potkua", voisin ihan yhtä hyyin elää itseksenikin. Nytkin olen viikonlopun yksin kotona ja eroa ei paljon huomaa. Sitten taas, muistelen niitä aiempia miehiä, pettämistä, valehtelua, luottamuspulaa... Tämä on kuin taivas siihen nähden! Meillä on rauhallista kotielämää. Mutta ei paljon elämää yhdessä muualla. Olen ottanut pikkuhiljaa etäisyyttä häneen. Kuin kämppis, tuntuu usein.
Olenko haihattelija? Tätätkö se arki sitten on jos ei hemmetisti tee työtä? Entä jos se työ on sitten sitä että toisen pitäisi muuttua? Muuttuminen ei tietenkään aina ole pahasta, jos se tarkoittaa kasvua ihmisenä. Olen vaiheessa, jossa ero aina silloin tällöin pulpahtelee mieleen, mutta en halua tehdä mitään hätiköityä jos olen epävarma. Elämä on kuitenkin nyt ihan mukavaa, mutta niin se olisi ilman miestäkin.
Voi kun asiat olisivat mustavalkoisia..
Kertokaa, onko teillä tullut sellaisia ns. taantumavaiheita parisuhteessanne. Mitä olette silloin pohdiskelleet? Jatkoitteko suhdetta yrittäen päästä yli, kestittekö tilanteen tekemättä oikein mitään vai lähdittekö suhteesta? Mitä tämmöinen taantumavaihe oikein kertoo suhteesta tai ihmisistä? Onko se merkki laiskuudesta vai siitä, että ollaan tilanteessa jossa ensimmäisen kerran kunnolla huomataan toisen olevankin erilainen kuin luuli? Kun huuma on haihtunut, ja (ainakin minä) alan jo tosissani pohtia suhteen toimivuutta kun kuvioihin tulisi lapsi, en enää olekaan varma onko tämä sitä mitä haluan.
Seuraavaksi vuodatusta omasta suhteestani, jos et jaksa lukea, olisi mukava jos ottaisit osaa keskusteluun silti tästä aiheesta!
Ennenkuin kerron, mitkä asiat mietityttävät, täytyy ensin sanoa, että minulla on sellainen mies, jota ihmiset kuvailevat mukavaksi ja kunnolliseksi. Sitä hän onkin, luotan häneen ja hän on ihan fiksu noin yleisesti. Huumorintajuinen jak komeakin. Meillä on samanlaiset tulevaisuuden tavoitteet - lapsi, talo ja kaupunki johon muutamme. Mitäkö muuta parisuhteelta voi toivoa? Niin, voiko siltä toivoa muuta?
Sitten nämä erot. Terveys ja ekologisuus sekä eläinten oikeudet ovat lähellä sydäntäni. Mies polttaa, syö lihaa ja käy autolla jopa lähikaupassa. Okei, täytyy myöntää että nämä arvot minulle ovat enemmän sellaisia, että noudatan niitä itse enkä suutu jos joku muu ei tee samoin. Mutta toisaalta kuvittelen hyvin usein miten mahtava olisi kokata kasvisruokaa yhdessä miehen kanssa.. Takana ehkä sellainen yhteenkuuluvuuden tunne, toiset ostaa saman sarjan tuulipuvut, me laitamme paprikat pataan ;)
Rakastan luonnossa liikkumista, lenkkeilyä ja yleensäkin sellaista aktiivisuutta ja innokasta asennetta elämään. Tässä asiassa tuntuu kuin tukahtuisin parisuhteessamme. Nyt kun miehellänikin on se alkuhuuma haihtunut, hän ei enää niin innoissaan ole lähdössä kanssani mihinkään. Hän syyttää työpaikkaansa kaikesta, siitä että hän polttaa niin paljon, on aina väsynyt (jonka takia ei siis seksiäkään enää tässä talossa harrasteta), mieli hieman maassa, alkoholi on ainut mikä rentouttaa.. Siivoukseen ja koiranhoitoon hän ei juuri osallistu, paitsi pyytämällä, ei, useimmiten pyytämällä monta kertaa. Hyvin passiivinen. En tiedä, muuttaisiko työpaikan vaihdos mitään, olemme keskustelleet siitä ja tänä vuonnahan se selviää kun uuden työpaikan haku ja muutto alkaa. Tähän tilanteeseen jos tulisi lapsi, ja mies ottaisi yhtä innokkaasti osaa lapsen hoitoon kun muihinkin yhteisiin vastuisiin kodissa nyt.. Huh, en halua olla siinä tilanteessa.
Totta puhuen, en saa tästä suhteesta sellaista "potkua", voisin ihan yhtä hyyin elää itseksenikin. Nytkin olen viikonlopun yksin kotona ja eroa ei paljon huomaa. Sitten taas, muistelen niitä aiempia miehiä, pettämistä, valehtelua, luottamuspulaa... Tämä on kuin taivas siihen nähden! Meillä on rauhallista kotielämää. Mutta ei paljon elämää yhdessä muualla. Olen ottanut pikkuhiljaa etäisyyttä häneen. Kuin kämppis, tuntuu usein.
Olenko haihattelija? Tätätkö se arki sitten on jos ei hemmetisti tee työtä? Entä jos se työ on sitten sitä että toisen pitäisi muuttua? Muuttuminen ei tietenkään aina ole pahasta, jos se tarkoittaa kasvua ihmisenä. Olen vaiheessa, jossa ero aina silloin tällöin pulpahtelee mieleen, mutta en halua tehdä mitään hätiköityä jos olen epävarma. Elämä on kuitenkin nyt ihan mukavaa, mutta niin se olisi ilman miestäkin.
Voi kun asiat olisivat mustavalkoisia..
Vastaukset 3
Vanhimmat
En osaa sanoa, että pitäiskö teidän erota vai jatkaa yhdessä, mutta suhteenne kuullostaa kuivalta ja ns. järkiliitolta.
Sellaiselta, että yhteiset tavoitteet, muttei mitään muuta yhteistä. Tulee mieleen, että teidän väliltä puuttuu kipinä tai se oikea rakkaus ja välittäminen.
Mitäs sitten kun olette saavuttaneet nuo tavoitteenne? Riittääkö ne pitämään teidät yhdessä ja onnellisina?
Miten voi tulla lapsi, jos ei ole seksielämää?
Repesin TH:n kommentille! Oikeastaan pohdin sitä lapsi asiaa niin, että jos meillä nyt olisi lapsi hoidettavana. Toimisiko vastuunkanto tasapuolisesti perheessämme vai olisinko minä hermoromahduksen partaalla. Se on jännä, esimerkiksi tuo koiran hoito, otin koiran itseäni varten ja tiedostaen että koira voi elää pidempään kuin tämä parisuhde. Olen siis valmis kantamaan siitä vastuun yksin. Mutta onkin eriasia, kun mieskin halusi koiran ja teimme päätöksen siitä yhdessä. Silti minä olen se joka hoitaa ja huolehtii siitä lähes täysin. Se on ihanaa, mutta rasittavaa, kun toinen ei osallistu vaikka niin olisi oikeus olettaa.
Kävisikö niin lapsenkin kanssa, kerran toisella on taipumusta passiivisuuteen? Tämä on yksi pelkoni.
Viimeinen kysymyksesi "unelmia sirpaleena" oli todella hyvä. Pitäisi pohtia asioita pitkälle, mutta se on vaikeaa. Toisaalta minä taas pidän sanasta järkiliitto. Se tuo turvallisuutta. Siksi en ehkä ole juoksemassa jo pois.