tuon ukon kanssa. tuli 6 aamulla nukkumaan töllättyään taas koko yön telkkaria. varsin hyvin tiesi, että tänään on äitienpäivä. no, lapsen kanssa odoteltiin sitä aamupalalle vaikka kuinka pitkään ja aamupalan laittoi - kukas muu kuin minä. ei se edes tullut yhtäaikaa juhla-aamupalalle. nukkuu edelleen. korttia ei muistanut ostaakaan. eilen se kävi ostamassa mulle hääpäivä / äitienpäivälahjan. hääpäivä meillä oli tiistaina ja jo tuolloin kerroin, että lauantaina juhlitaan. paskat me mitään juhlittu, kun se sen lahjan vain kävi ostaan ja siitäkin marmatti, että miten kallis se oli. no piru vie, kun se ei ostanut mulle ollenkaan huomenlahjaa, eikä kahtena ensimmäisenä vuonna edes hääpäivälahjoja. kävin siis itse koruliikkeessa valitsemassa kaksi lahjaa, joista pyysin valitsemaan. ihan tavallisia kultariipuksia ketjuineen. hintahaitari 200-300 euroa. se luuli selviävänsä muutamalla kympillä! no, sen puolustukseksi on sanottava, ettei sillä tosiaan ole kokemusta korujen ostelusta. ikävää minun kannaltani, ettei se vaan osaa huomioida mitenkään. olen monesti sanonut, että mulle riittäisi yhdessä vietetty aikakin lahjaksi, mutta sillä on aina niin kiire, niin se ennemmin antaa lahjaksi jotakin tavaraa. luulee, että meidän parisuhde korjaantuu, jos se ostaa mulle lahjan. ja tänä vuonna ajattelin pyytää sitten jotain mieluista, ettei taas tulis jotain rikkaimurin tyylistä, kuten erään kerran. toissa vuonna sain äitienpäivälahjaksi t-paidan ja lenkkarit. nekin väärän kokoisia. kukkiakaan se ei koskaan itse huomaa tuoda. aina pitää itsellä ottaa puheeksi, että olis kiva jos toisit kukkia. mutta kuten sanoin, pääasiassa toivoisin vain, että se viettäis aikaa mun kanssa. mutta jos se ei anna mulle aikaa, niin toki mulle kelpaa toiseks tärkeinkin, ihan konkreettiset lahjat.
en mä tiedä mitä tässä pitäis tehdä. en usko, että se rakastaa mua. kahteen vuoteen se ei ole sitä sanonut. se on aina niin itsekäs. tulee ja menee miten haluaa. ei edes omaa lastaan huomioi. minua vielä vähemmän. en voi yksin pelastaa tätä parisuhdetta. tarvitsisin siihen miehenkin apua, mutta se ei jaksa nähdä vaivaa. itse en tahtoisi riidelläkään. syytän itseäni, että olen "kouluttanut" tuosta tuollaisen jotenkin omalla käytökselläni. olen mieheni ensimmäinen tyttöystävä. se ei ole tottunut parisuhteeseen. löydettiin toisemme sen ollessa 26-vuotias, eli aika pitkään se yksikseen oli jo tottunut elämään, ennenkuin tapasi ensimmäisen tyttöystävänsä. se varmasti vaikutti itsenäisyyden kehittymiseen. ehkä puolustelen mieheni käytöstä liikaa, mutta kartan riitelyä, koska pelkään, että mieheni liukuu vain kauemmaksi. yritän kehua sitä kaikessa, kuuntelen sen juttuja, teen kotitöitä ennenkuin se ehtii.. siinä toivossa, että se antaisi mulle yhteistä aikaa, hellyyttä ja seksiä. ne kun on meillä tosi harvinaista herkkua. ja aina ennen sain itse tehdä aloitteet. se antoi mulle melkein joka kerta pakit ja murensi mun itsetunnon ihan olemattomiin haukkumalla mut rumaksi ja läskiksi. käski laihduttaa. sanoi, että _ehkä_ sitten se antais mulle enemmän seksiä. ja kun katson peiliin, tunnen toden totta olevani vastenmielinen. lohduttaudun suklaalla, kun en oikein mistään muustakaan saa hyvää oloa. sitten tunnen syyllisyyttä, kun syön niin epäterveellisesti. en ole tehnyt minkäänlaisia aloitteita pariin vuoteen ja niimpä seksielämämme on kuihtunut miltei olemattomiin. ja sitten kun peitto heiluu, en saa siitä minkäänlaista tyydytystä, kun mielessä pyörii vain että miten vastenmieliseltä näytän mieheni silmissä.
onneksi mieheni on minulle kuitenkin yhden lapsen antanut. siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. vain lapseni saa minut jaksamaan päivästä toiseen. lapseni on minulle maailman tärkein asia. olisi vain kiva, jos saisin tuntea olevani jonkun vaimokin. nyt koen olevani yksinhuoltaja lapselleni ja mieheni tuntuu vain joltain kämppäkaverilta.
avioero ei kuitenkaan tule kysymykseen ja tahdon ehdottomasti pelastaa avioliittomme. oisko teillä heittää jotain vinkkejä. esim. joku hyväksihavaittu, tosi tehokas laihdutuskonsti itselleni ja parisuhdeneuvoja tilanteeseemme. miten miehen saa romanttisemmaksi? pitääkö mun järjestää aina kaikki jatkossakin vai voisko se olla mahdollista, että mies pystyisi muuttumaan itse hieman romanttisempaan suuntaan?
kyselen asiaa siksi täällä, kun mies ei suostu kanssani puhumaan ongelmistamme, vaan vähättelee niitä, enkä halua puhua miehestäni pahaa kavereilleni. tälleen anonyymisti asioista jutteleminen on hieman helpompaa.
en mä tiedä mitä tässä pitäis tehdä. en usko, että se rakastaa mua. kahteen vuoteen se ei ole sitä sanonut. se on aina niin itsekäs. tulee ja menee miten haluaa. ei edes omaa lastaan huomioi. minua vielä vähemmän. en voi yksin pelastaa tätä parisuhdetta. tarvitsisin siihen miehenkin apua, mutta se ei jaksa nähdä vaivaa. itse en tahtoisi riidelläkään. syytän itseäni, että olen "kouluttanut" tuosta tuollaisen jotenkin omalla käytökselläni. olen mieheni ensimmäinen tyttöystävä. se ei ole tottunut parisuhteeseen. löydettiin toisemme sen ollessa 26-vuotias, eli aika pitkään se yksikseen oli jo tottunut elämään, ennenkuin tapasi ensimmäisen tyttöystävänsä. se varmasti vaikutti itsenäisyyden kehittymiseen. ehkä puolustelen mieheni käytöstä liikaa, mutta kartan riitelyä, koska pelkään, että mieheni liukuu vain kauemmaksi. yritän kehua sitä kaikessa, kuuntelen sen juttuja, teen kotitöitä ennenkuin se ehtii.. siinä toivossa, että se antaisi mulle yhteistä aikaa, hellyyttä ja seksiä. ne kun on meillä tosi harvinaista herkkua. ja aina ennen sain itse tehdä aloitteet. se antoi mulle melkein joka kerta pakit ja murensi mun itsetunnon ihan olemattomiin haukkumalla mut rumaksi ja läskiksi. käski laihduttaa. sanoi, että _ehkä_ sitten se antais mulle enemmän seksiä. ja kun katson peiliin, tunnen toden totta olevani vastenmielinen. lohduttaudun suklaalla, kun en oikein mistään muustakaan saa hyvää oloa. sitten tunnen syyllisyyttä, kun syön niin epäterveellisesti. en ole tehnyt minkäänlaisia aloitteita pariin vuoteen ja niimpä seksielämämme on kuihtunut miltei olemattomiin. ja sitten kun peitto heiluu, en saa siitä minkäänlaista tyydytystä, kun mielessä pyörii vain että miten vastenmieliseltä näytän mieheni silmissä.
onneksi mieheni on minulle kuitenkin yhden lapsen antanut. siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. vain lapseni saa minut jaksamaan päivästä toiseen. lapseni on minulle maailman tärkein asia. olisi vain kiva, jos saisin tuntea olevani jonkun vaimokin. nyt koen olevani yksinhuoltaja lapselleni ja mieheni tuntuu vain joltain kämppäkaverilta.
avioero ei kuitenkaan tule kysymykseen ja tahdon ehdottomasti pelastaa avioliittomme. oisko teillä heittää jotain vinkkejä. esim. joku hyväksihavaittu, tosi tehokas laihdutuskonsti itselleni ja parisuhdeneuvoja tilanteeseemme. miten miehen saa romanttisemmaksi? pitääkö mun järjestää aina kaikki jatkossakin vai voisko se olla mahdollista, että mies pystyisi muuttumaan itse hieman romanttisempaan suuntaan?
kyselen asiaa siksi täällä, kun mies ei suostu kanssani puhumaan ongelmistamme, vaan vähättelee niitä, enkä halua puhua miehestäni pahaa kavereilleni. tälleen anonyymisti asioista jutteleminen on hieman helpompaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tää ei voi olla totta!!!!! Olisit kuule edes johonkin tyytyväinen kiittämätön nauta!!! Miten sun äijäs,ylipäätään jaksaa sua katella????? Vedä ittes heti jojoon niin ei tartte enää kenkään kärsiä. Tässä maassa on tuhansia naisia jotka olis kiitollisia edes siitä, että on kumppani. Häpeä!!!!!
koirako puuttuu???- kirjoittajalta kysyisin sellaisen asian, että onko sitten ihan sama millaisessa suhteessa on? kunhan vain on parisuhteessa. niinkö? eikö saa vaatia onnellista parisuhdetta? vai meneekö se jo liioittelun puolelle?
kuule. mä en ainakaan notkuisi vuosikausia suhteessa, johon en ole tyytyväinen. eihän se olisi reilua kumpaakaan kohtaan. tällaisessa tilanteessa ainoat vaihtoehdot ovat suhteen hoitaminen tai ero. onnettomaan parisuhteeseen ei pidä tyytyä kenelläkään!
Toivottavasti osaat sivuutta tuollaiset idioottikommentit. Se käy helposti, kun miettii vaikka, mikä saa ihmisen kirjoittamaan tuollaista..
Mutta täytyy sanoa, että kuulostaa kui haluaisit tähän nyt jotain helppoa ratkaisua. Anteeksi, ei laihduttaminen aina helppoa ole, mutta ei se ole ratkaisu asioihin. Jos sinulla on oikeasti ylipainoa ja kärsit siitä itse, on se ainoastaan keino saavuttaa itseluottamusta - joka taas tuo elämään tiettyjä mukavuuksia. Siinä tapauksessa, se laihdutus voi olla yksi osa kokonaisuutta.
Ehdotan tähän asiaan heti parisuhdeterapiaa tai ihan yksilöterapiaa. Siksi, että se on ollut erittäin toimiva asia omassa elämässäni. Ei toinen voi tarjota ratkaisua toisen ongelmiin, ei oman puolison ole tarkoitus toimia terapeuttina toiselle. Oli upeaa tuo viimeinen kommenttisi, ettet halua puhua miehestäsi pahaa kavereille. Toisaalta hyvälle ystävälle asiasta kertominen voisi tuoda itsellesi jotain uusia ajatuksia.
Miehesi haluaa olla sokea, sulkea silmät asioilta eikä nähdä pahaa oloasi. Olet kokeillut jo puhumista ja todennut sen toimimattomaksi. Entäs jos pyytäisit häntä muuttamaan hetkeksi pois yhteisestä kodistanne, ihan vain siksi että on helpompi ajatella asioita etäämmältä, ja ehkä miehesikin silmät aukeaisivat? Sen ei tarvitse olla mikään ero tai edes pehmeä lasku siihen. Mutta olen silti enemmän terapian kannalla, kun haluat ihan oikeasti jatkaa suhdetta mutta saada siitä sellaisen, että sinulla on myös hyvä olla.
no kymmenen kiloa jos saisin pudotettua, niin olisin tyytyväinen. 15 maksimissaan. sitten alkaa muistuttaan jo anorektikkoa. eli en nyt niin hirveän lihava vielä edes ole. kun mies minua läskiksi haukkui, niin se oli silloin humalassa ja suuttunut minulle. ei se koskaan toiste ole mua noin haukkunut. enkä minä pelkästään mieheni vuoksi laihduttamaan alkaisi. olen miettinyt sitä itsekin. raahasin jo cross trainerimme olohuoneeseen ja ajattelin alkaa polkemaan sillä taas pitkästä aikaa hieman aktiivisemmin. samoin ajattelin lenkillä alkaa kulkemaan. jos poika polkisi pyörällä ja itse hölkkäisin. voisi olla aika tehokasta. suklaalakkoon ajattelin myös alkaa ja syödä enemmän kasviksia, marjoja ja hedelmiä. olen jo asennoitunut siihen, että pitkäkestoinen urakka tuo painonpudotus on. kumpa siihen olisikin jokin helppo ja nopea keino.
asumusero ei tule kysymykseen. lapsi hämmentyisi siitä liikaa ja mies varmasti suuttuisi ikihyviksi. eikä mies mihinkään terapiaan suostu lähtemään. lähinnä tässä arjen keskellä ajattelin jotain muutosta. olen miettinyt sellaista yhtenä vaihtoehtona, että unohtaisin vain sen kirvelevän tunteen joka tulee kun saa pakit. jos alkaisin vongata joka ilta, niin ehkä se antaisi hieman useammin. ajattelin myös sellaista, että antaisin sille lahjaksi kalenterin, johon olisin kirjoittanut joka päivälle ajan halaukseen ja kerran viikossa sänkyhommille. kerran kuussa yhteiselle ajalle. tuo vois oikeasti toimiakin. oliskohan vielä jotain konsteja?
mies on totta puhuen hieman masentunut. kenties jopa tyytymätön elämäänsä. ennen me liikuttiin yhdessä luonnossa. siihen hänessä alunperin ihastuinkin. se oli yhtä lailla luonnonlapsi kuin minäkin. enää se ei kulje metsällä tai kalalla, eikä muutenkaan luonnossa. ehkä pitäisi vain kidnapata se ja viedä metsään. siitä voisi tulla kiva reissu, mutta se vaatisi etukäteisvalmisteluja. hmm.. tuon taidan tehdäkin tänä kesänä, nyt kun hieman mietin asiaa. ottaisi mukaan teltan ja yöpymistarvikkeet. tulentekovehkeet ja eväät. voisi jopa olla romanttista ja ehkä se antais miehelle taas kimmokkeen liikkua enemmän luonnossa. tuollainen harrastus piristää mieltä taatusti.