Impulsiivisuus

Kun ongelman olet tiedostanut, mutta siitä huolimatta sanot ettet tule muuttumaan niin kaipa sinun pitää hakata päätäsi seinään vielä joku tovi ja ehkä kovempaa että menee perille. Enpä nimittäisi käytöstäsi impulsiiviseksi, vaan äkkipikaiseksi ja lapselliseksi. Lohdutuksen sana: itse olin varmasti hyvinkin samanlainen vielä tuossa vaiheessa, kunnes toisen kautta opin sitä itsehillintää ja itsensä tarkkailua. Jos haluaa muuttaa jtn itsessään, niin ensin pitää tiedostaa mistä kiikastaa. Sen jälkeen pitää tietoisesti yrittää poisoppia tämä käytösmalli ja "tutkia" itseään aina kun tilanne tulee päälle, niin sanotusti.

Et vaikuta toivottomalta tapaukselta, mutta olisi parempi itsellesi ja kumppanillesi jos päättäisit alkaa yrittämään nyt heti, eikä vasta sitten kun sattuu vielä enemmän. Ei tuolla käytösmallilla onnea saavuta ja kukaan nainen ei tuota jaksa pidemmän päälle, ellei ole täysin itsetunnoton ja maahan poljettu tapaus.
Mieti. Tsemppiä.

En tiedä tuleeko se malli meidän perheestä, jossa voi sanoa melkein mitä vaan ilman, että kukaan loukkaantuu (mulla on ainoastaan veljiä. En tiedä vaikuttaako asiaan) ja joutuu vastuuseen. Olen luvannut aiemminkin itselleni etten enää ikinä toimi sillä tavalla, mutta toimin kuitenkin. Nykyään tietysti paljon harvemmin kuin muutama vuosi sitten, mutta se vaatii välillä todella paljon itsehillintää ja itsekuria. Parempaan suuntaan olen siis mennyt, mutta ei se riitä, kun niitä tilanteita ei saisi mielellään syntyä koskaan. Yllätyin itsekin miten äkkipikainen voin olla nimenomaan naispuolisten kanssa. Muutun ylitunteelliseksi ja suorastaan kiukuttelevaksi kakaraksi. Toisaalta kaverisuhteita olen harjoitellut koko elämäni, seurustelua vasta muutaman vuoden. Asiat muuttuu vaikeemmiks ku tunteet on pelissä.

Siinä vaiheessa, kun tilanne on päällä, en voi tehdä muuta kuin käydä sisäistä kamppailua siitä sanonko/teenkö jotain tyhmää vai enkö sano/tee jotain tyhmää. Jos toinen vielä sanoo jotain mikä oikein yllyttää ja ärsyttää, ni en välttämättä vaan kestä. Pitäisi karata paikalta, tunkea sormet korviin tai rukoilla että toinen ei sano enää yhtään mitään. Siinä itse tilanteessa on vaikea toimia järkevästi. Mielessäni aina oikeutan käytökseni jossain määrin sillä hetkellä. Ongelma ei myöskään periaatteessa poistu sillä, että muutan käytöstä jos kuitenkin tunnen tilanteessa samoin kuin ennen.

Oli vähän epämääräinen toi mun aloitusteksti ni selvennän. Olen tällä hetkellä siis sinkku ja en näe kauheasti syytä rynnätä uuteen suhteeseen, jos teen taas samat virheet. Joutuisin taas vain toteamaan etten ole kasvanut riittävästi ja, että tämä ihminen ansaitsee parempaa. Ehkä jos oppisin sanomaan useammin järkeviä asioita vaikka ne ikävät tunteet on taustalla. Tässä olen toisinaan onnistunut. Koitan tsempata! :)