Seurustelin noin neljä vuotta entisen poikaystäväni kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta olivat hyviä, kunnes nuppini rupesi sekoamaan.
Ihan pienimmästäkin asiasta saatoin käydä häneen käsiksi. Jos esim. äänensävy ei ollut mielestäni "tarpeeksi rakastava" saatoin lyödä häntä nyrkillä vatsaan, selkään tai päähän ja tarttua hiuksista kiinni ja repiä. Tätä tapahtui liki kaksi vuotta. Poikaystäväni ei tehnyt koskaan mitään, sanoi vain että lopeta. Yleensä rauhoituin samantien tekoni jälkeen, mutta koskaan en anteeksi pyytänyt.
Yksi pahin (ja samalla vimeinen) tekoni oli kun kilahdin hänen tullessa kotiin, sillä hän oli tullut myöhemmin kuin oli tarkoitus, niin minä sitten löin häntä äkkiarvaamatta vatsaan. Ei hän siinä oikeastaan mitään tehnyt, katsoi minua vain kummissaan. Sitten raivostuin todella, sillä olisin halunnut hänen sanovan edes jotain. Rupesin huutamaan, haukkumaan ja kiskoin hänet kaksinkäsin hiuksista lattialle. Siinä vaiheessa kun hän nelinkontin maassa oli, kiskoin hiuksia entistä kovempaa ja hän alkoi itkemään että sattuu. Sitten minä aloin nauramaan, irroitin otteeni ja kun hän oli nousemassa ylös, löin nyrkillä uudelleen vatsaan. En muista tapahtuman kulkua kunnolla, olin niin oudossa (hullussa) mielentilassa. Sen vain muistan, että yllättäin olin lentänyt ulos ovesta, ja hän heitti kenkäni perässä. Sen jälkeen emme enää tavanneet.
Muuten olen todella rakastava ja mukava persoona (annan lahjoja, teen pieniä yllätyksiä jne.) mutta välillä tuollaisia hullukohtauksia vain tulee. Pelkään, etten ikinä pääse tästä eroon. Haluaisin parisuhteeseen (olen ollut sinkkuna melkein 2v) mutta pelkään, että tuleva kumppanini joutuisi kokemaan saman kuin edelliseni. Mikä avuksi? En minä halua olla väkivaltainen!
Ihan pienimmästäkin asiasta saatoin käydä häneen käsiksi. Jos esim. äänensävy ei ollut mielestäni "tarpeeksi rakastava" saatoin lyödä häntä nyrkillä vatsaan, selkään tai päähän ja tarttua hiuksista kiinni ja repiä. Tätä tapahtui liki kaksi vuotta. Poikaystäväni ei tehnyt koskaan mitään, sanoi vain että lopeta. Yleensä rauhoituin samantien tekoni jälkeen, mutta koskaan en anteeksi pyytänyt.
Yksi pahin (ja samalla vimeinen) tekoni oli kun kilahdin hänen tullessa kotiin, sillä hän oli tullut myöhemmin kuin oli tarkoitus, niin minä sitten löin häntä äkkiarvaamatta vatsaan. Ei hän siinä oikeastaan mitään tehnyt, katsoi minua vain kummissaan. Sitten raivostuin todella, sillä olisin halunnut hänen sanovan edes jotain. Rupesin huutamaan, haukkumaan ja kiskoin hänet kaksinkäsin hiuksista lattialle. Siinä vaiheessa kun hän nelinkontin maassa oli, kiskoin hiuksia entistä kovempaa ja hän alkoi itkemään että sattuu. Sitten minä aloin nauramaan, irroitin otteeni ja kun hän oli nousemassa ylös, löin nyrkillä uudelleen vatsaan. En muista tapahtuman kulkua kunnolla, olin niin oudossa (hullussa) mielentilassa. Sen vain muistan, että yllättäin olin lentänyt ulos ovesta, ja hän heitti kenkäni perässä. Sen jälkeen emme enää tavanneet.
Muuten olen todella rakastava ja mukava persoona (annan lahjoja, teen pieniä yllätyksiä jne.) mutta välillä tuollaisia hullukohtauksia vain tulee. Pelkään, etten ikinä pääse tästä eroon. Haluaisin parisuhteeseen (olen ollut sinkkuna melkein 2v) mutta pelkään, että tuleva kumppanini joutuisi kokemaan saman kuin edelliseni. Mikä avuksi? En minä halua olla väkivaltainen!
Vastaukset 39
Vanhimmat
PArhain vaihtoehto on hakeutua mielenterveys klinikalle. Mitä enemmän asiaa piilotat sitä pahemmaksi se muuttuu. Tehtäväsi on ottaa vastuu teoistasi ja jos tahdot voit hotitoon hakeuduttua ilmoittaa entisellesi että olet hakeutunut hoitoon ja pyydät anteeksi. Tee se vaikka kirjeellä. sillä se on parempi kuin tekstari tai sähköposti koska olet harkinnut asiaa. Älä haasta kirjeessä riitaaa vaan pyydä kaikkia tekojasi anteeksi ja toivo ettei hän ole saanut traumoja. Jos mies ei halua nostaa syytettä se on sinun onnesi, mutta vastuu sinun pitää ottaa.
Oma isäni löi minua koko pienen ikäni ja ei koskaan pyytänyt anteeksi sanoi vain että se oli kurinpitoa (olin n. 7 vuotias kun lyöminen loppui) kärsin traumoista. Askelten äänet pelottavat. Pelkään puhelimeni soimista, kovia ääniä, opettajia, ja muita aikuisia. Itse toivoisin että isä ottaisi vastuun teoistaan eikä valehtelisi ja haukkuisi minua ystävilleni (hän on nuoriso-ohjaaja, joten on tekemissä mm. luokkalaiseteni kanssa)
Olen kuitenkin hyvin ylpeä että kehtaat myöntää ongelmasi. Syyllisyyskin on varmasti valtava! Nyt tee omasta omatunnostasi parempi, hae mielellesi asian tuntevaa hoitoa (itse käyn myös) ja anna entiselle poikaystävälle tilaisuus saada korvaus henkisistä ja fyysisistä kärsimyksistä (en nyt tarkoita rahaa vaan sitä että kerrot ettei vika ollut hänessä ja vihaat itseäsi tekosi takia)
Onnea parantumiselle !
Mene hoitoon!
Mä oon samanlainen kuin ap. Revin miestä hiuksista, hyökkään kimppuun. Ja tiedän aivan satavarmasti, että se on väärin, väärin ja väärin! Mikään syy ei oikeuta siihen. Ja normioloissa olen rauhaa rakastava, rakennan mieluummin siltoja kuin hajotan niitä, elän kuin kunnon ihmiset. Mutta se toinen puoli minussa on ihan pimeä ja viallinen.
Mieheltäni en ole koskaan pyytänyt anteeksi. Siksi, koska se mielestäni asettaa miehen paskaan asemaan, että hän joutuisi miettimään sen "hyväksymistä". Olen kyllä kertonut, että haluaisin pyytää anteeksi mutta minulla ei ole oikeutta pyytää mitään. Olen sanonut, että se, mitä olen tehnyt on yksiselitteisesti väärin. Että tiedän ja ymmärrän sen itsekin. Että siitä ei ole pienintäkään epäilystä.
Mutta sitten tulee ongelma. En pysty puhumaan asiasta mieheni kanssa, koska tuntuu, että keskustelu menee siihen, että jollain tavalla selittelen asiaa, etsin syitä ja siirrän vastuuta. Ja ainoa syyllinen olen kuitenkin minä. En tiedä miten edetä. En tiedä mitä sanoa, ja miten sanoa, ilman, että syyllistän toista. Yritän sanoa tähän.
Kaikki alkoi kun mieheni petti, viesteillä ei fyysisesti. Ensimmäiset kimppuun käymiset menivät jotenkin sen piikkiin. Sen jälkeen monet asiat saavat kuitenkin minut yhä "kilahtamaan" eli varsinkin jos lupausta ei pidetä, tai huomaan hänen valehtelevan. Niissä tilanteissa jotain tapahtuu, ja huomaan repiväni, riuhtovani ja raapivani miestäni. Sitä ennen tuntuu kehossa oudolta, ikäänkuin adrenaliinimäärä kymmenkertaistuisi sekunnin murto-osassa. Ja jälkeenpäin päinvastainen reaktio, todellinen uupumus, raajat ihan löysät ja veltot. Mieli jotenkin oudon tyhjä.
Onko kenelläkään samanlaista? En ole muita ketjuja täällä lukenut. Pääseekö tästä joskus eroon vai menikö minussa jokin peruuttamattomasti rikki ja vinksalleen? Ja ennen sitä pettämistä en ollut tällainen, eikä minulla ole mitenkään väkivaltainen lapsuus, kerran sain selkään, mutta ilman traumoja. Miehellä sen sijaan takana väkivaltainen lapsuus, ja siksi asia on sitäkin pahempi. En minä pettämistä ansainnut, mutta ei mieskään tätä. Auttakaa!!!
parihan te olette.
Sinun pitäisi vaan hankkia oikea mies, joka vetää kunnolla turpaan.
No, mene terapiaan miehen kanssa.
ihminen joka löi vaikka yhden kerran
ei koskaan lopeta sitä
Mustasukkaisuus ilmeisesti tunne, joka aiheuttaa väkivaltaisuutesi. Olisiko mahdollista hyväksyä tunteesi, jota tunnet miestäsi kohtaan? Mitä muuta olisi tehtävissä, hyväksyä tuo ajatus mahdollisista toisista naisista, joita kohtaan miehelläsi on oikeus tuntea myös hyvää. Onko sinulla kykyä rakastaa enää miestäsi, vai onko tunteesi jo kuollut? Vai haluatko jatkaa ja parantua suhteessasi ja oppia rakastamaan miestäsi ja hyväksymään toistenkin naisten olemassaolo? Älä lyö, koeta puhumalla saada selvyys, minkälaisesta suhteesta teillä on kyse...kirjoittaminen valaisee varmasti pimeyttäsi, jota olet tuntenut...
Koitin lukea viestisi ja ymmärtää sitä naisen näkökulmasta, mutta en vain voi. Itse elin väkivaltasen miehen kanssa, joka yks kaks repi tukasta, potki, hakkas. Oot varmaan yhtä narsistinen, luonnehäiriöinen ihminen, kuten hänkin. Hyvänä hetkenä yrität teeskennellä, että haluat parantua, mutta jo seuraavassa suhteessa oot taas se sama hullu, joka kohtelee toista miten tahtoo. Kuuluukoo sun mielestä parisuhteeseen nuo sun kuvailemat jutut , mitä teit toiselle ihmiselle. Ei sinuun mitkään terapiat auta, sorry vaan. Narsisti on aina narsisti. Toivon totisesti että kohtaisit vertaisesi hullun, joka kohtelisis sua samanlailla ko sä kohtelet muita.
Sinulle " haluan parantua " Olipa kamalaa luettavaa. Toivottavasti tulet myös loppu elämäsi elämään yksin, ettei enää kukaan toinen ihminen joudu kärsimään sun hakkaamista, tukasta repimistä ym. Sulla oli fiksu kumppani ko ymmärsi jättää sut. "Muuten olen todella rakastava ja mukava persoona " Joopa joo, aina niiden hakkaamisien ja tukasta repimisien välillä. Päivän, viikon tai pari. Tai sen aikaa kunnes toinen ärsyttää sua jollain lailla. Niinpä niin, kun toinen ärsyttää SINUA jollain lailla ! Toinen itkee ko häneen sattuu, niin sinä alat nauramaan ja aloitit uudelleen lyömisen. Olet todella saisas ihminen. Toiset haluavat auttaa sinua, mutta mä en tunne pätkääkään myötätuntoa sua kohtaan ko voit tehdä tuollaisia tekoja toiselle ihmiselle. Miltäs susta tuntuis jos sun seuraava mies tekis sulle samoin. Mieti sitä ihan oikeesti.
"Siinä vaiheessa kun hän nelinkontin maassa oli, kiskoin hiuksia entistä kovempaa ja hän alkoi itkemään että sattuu. Sitten minä aloin nauramaan, irroitin otteeni ja kun hän oli nousemassa ylös, löin nyrkillä uudelleen vatsaan. "
Erikoisen ihmeelliseltä tuntuu, että kun toinen itkee, niin sä naurat ja löyt uudestaan.
Mistä syystä toimit noin?
En usko, että sun kannattaa tuolta pohjalta enää uusia suhteita hakea. Hoitoon tietysti kannattaa hakeutua.
Kamalaa luettavaa. Keskustelun aloittaja on todellakin tehnyt hirvittäviä asioita. En voi ymmärtää, etenkin tuo nauraminen toisen satuttamiselle. Ihan sairasta. Mutta toikin on kamalaa, miten täällä porukat toteavat, että turha haaveilla uudesta parisuhteesta ja että toivottavasti saat joskus kunnolla selkääsi jne. Fyysinen väkivalta on kamalimpia asioita, mitä ihminen voi kokea, mutta on vastenmielistä lukea näitä kommentteja. Vaikka sitä ei itse fyysisesti kävisi kehenkään käsiksi, niin kyllä nää kommentit kertovat paljon, minkälaisia ihmisiä täällä liikkuu. Aloittaja sentään ymmärtää ongelmansa ja yrittää ja tahtoo muuttua. Todella rohkea veto, jos on tehnyt toiselle ihmiselle sellaista paskaa, josta hän kertoi.
ymmärtää "ongelmansa" ja nauttii siitä. Naisten tekemisiä katsotaan lähes poikkeuksetta sormien läpi, mutta miesten suurennuslasin.
Minulta " läpsittiin " silmä mustaks, huuli auki, potkittiin , revittiin hiuksista, joten en tunne pätkääkään sääliä, päinvastoin. Ja voin kertoa, että aina etsii seuraavan uhrin, kuten myös eka kirjoittaja. He vaan ovat niin sairaita.
Täällä on pari naista kertonut omasta väkivaltaisuudestaan ja pari neuvoakin on tullut: Pariterapiaan miehen kanssa ja mielenterveysklinikalle hakeutuminen. Minusta kumpikaan noista neuvoista ei ole kannatettava, vaan väkivaltaisesti toimivan kannattaa hakea asiantuntija-apua nimen omaan väkivaltaiseen käytökseensä. Siis hakea apua sellaisesta paikasta, jossa on erikoistuttu väkivaltateemaan.
Erityisesti tytöille ja naisille on olemassa sellainen palvelumuoto, joka on nimeltään Väkivalta-apua. Löytyy osoitteesta www.vakivalta-apua.fi
Suosittelen todellakin!
No mikä vittu sulla on? Tiedätköhän miltä se lyöminen tuntuu?
En oikein osaa sanoa tarvitsetko apua. Joskus tuntuu että toisen ihmisen alistajat ja hakkaajat ansaitsevat vaan omaa lääkettään. Jos jatkat tuolla linjalla, voi olla että poikaystäväsi on jonain päivänä vain liian väsynyt ja puolustaa itseään lyömällä sinua kunnolla.
Sinulle Nikita. Hienoja sanoja, mutta et ole tainnut olla siinä itse uhrin asemassa, ko nyrkistä tulee ilman varotusta, ko revitään tukasta lattialle ja potkitaan ko elukkaa. Pitäis olla omakohtasia kokemuksia ennenko alkaa puolustamaan hakkaajaa. Mulla on ja tiedän mistä puhun mutta sulla ei. toivottavasti joudut uhriks itse, niin et sitte moiti , meitä uhreja. Sulla kun tuntuu olevan tuota tietoa ja sääliä hakkaajaa kohtaan. Varmaan jostain kirjasta lukennu.
Ei kaikki ole noin mustavalkoista. Itsekin olen kokenut väkivaltaa. Se mies ei ikinä pyytänyt anteeksi, käänsi aina asian minun viaksi.
Tottakai tässä on koettu vihan tunteita ja muuta, mutta en oikeastaan toivo hänen kokevan mitä itse koin. Koen että se ei muuttaisi häntä mitenkään, päinvastoin hän vain kostaisi sen heikommalle. Se mitä toivon on, että hän oikeasti tajuaisi miten väärin teki ja häntä kaduttaisi ja hänestä tuntuisi pahalta. Koen että se olisi ainut "oikea oikeus" mitä voisi tapahtua. Ei se minua kosketa jos joku hänet hakkaisi. Mutta jos hän ymmärtäisi miten väärin teki, edes vaan omassa päässään etten minäkään sitä välttämättä tietäisi, se olisi se paras asia.
Voi voi sinä!
Minusta Nikita kirjoitti ihan asiaa. Ei hyväksynyt aloittajan sairasta väkivallan käyttöä, mutta ymmärsi, että aloittaja kärsii itsekin teoistaan ja on oikeutettu kaikkeen tarvitsemaansa apuun koska haluaa muuttua.
Kaikki väkivaltaiset ihmiset eivät edes ymmärrä, että heissä on jotain vikaa vaan oikeuttavat tekonsa milloin milläkin syyllä ja löytävät syyn aina uhrista.
Hakkaajakin on ihminen, yleensä sairas sellainen. Jotakin hänellekin on joskus tapahtunut, että hänestä tuli sellainen. Kaikkia ei voi auttaa, mutta jos ihminen esittää hätähuudon niin kyllä hänellä on mahdollisuus parantua ja se mahdollisuus hänelle pitää antaa vaikka kuinka tekee mieli tuomita.
Itse olen kokenut joskus väkivaltaa joten tiedän todella hyvin, mitä on olla uhri.
Silti en sylje väkivallan tekijän silmille jos hän rehellisesti myöntää ongelmansa ja haluaa muuttua.
Ei katkeralle : Uskotko ihan oikeesti, että lehmät lentää !!!!!
En usko.
Sanoinhan että suuri osa väkivaltaisista ihmisistä ei edes ymmärrä, että heillä on ongelma. He pitävät väkivaltaista käytöstään täysin oikeutettuna ja sysäävät syyn aina uhrin niskoille. He ovat täysin toivottomia tapauksia.
MUTTA joskus joku tiedostaa itse, että hänen käyttäytymisensä ei ole normaalia ja haluaa ihan oikeasti apua. Hänetkö pitää todeta kylmän rauhallisesti hulluksi ja toivottomaksi tapaukseksi ja jättää jatkamaan väkivaltaisia tekojaan, vahingoittamaan sekä muita, että itseään??
Hmm... Minusta sekin on väkivaltaa, mutta kostohan on suloista. Niinhän tämä nykymaailma toimii.
Minun mielestäni väkivaltatapauksissa apua tarvitsevat molemmat - sekä uhri, että väkivallantekijä. Väkisin ketään ei voi auttaa, mutta ei kenellekään pitäisi kääntää selkäänsä jos hän apua pyytää.
Ne lehmät lentää siinä vaiheessa kun ihmiset lakkaavat olemasta julmia toisilleen. Eli ei koskaan.
Niin. Jännää, miten moni kehuu kuinka ap on myöntänyt/tunnistanut ongelmansa ja sanoo kuinka hakkaajakin on ihminen, joka tarvitsee apua. Ihan totta, mutta ajatellaas hetki: Kuinka moni täällä ymmärtäisi, jos hakkaaja olisikin mies? Veikkaan, ettei yksikään.
Sääli, että naisen väkivaltaa ei pidetä yhtä pahana kuin miehen. Samalta se lyönti/repiminen/yms silti uhrista tuntuu. Sääli, että miehet häpeävät viedä asioita eteenpäin, kuten kuuluisi.
Itse olen sitä mieltä, että ap:n ja muidenkin vastanneiden hakkaajanaisten kuuluisi olla tuomarin edessä tuomiolla teoistaan ja saada yhtä isot tuomiot, minkä miehetkin saavat hakkaamisesta. Ehkä se motivoisi hakeutumaan hoitoon? On ihan turha vollottaa täällä että "haluan parantua" ja "voi voi kun lyön" tai "olen muuten ihana", jos ei kuitenkaan tee mitään parantuakseen. Todistakaa että haluatte oikeasti muuttua ja hakeutukaa hoitoon.
Jos jatkatte tekojanne, niin toivon, että seuraava uhrinne vetää jutun oikeuteen asti. Pelkkä voivottelu ei merkkaa mitään, vain teot ratkaisevat.
No minulla ainakin oli mielessäni entinen mieheni kun sanoin että väkivallantekijäkin on oikeutettu saamaan apua.
Hän ei tosin sitä halunnut eikä tiedostanut ongelmaansa, mutta olisin toivonut, että hän olisi ymmärtänyt.
En ole koskaan käsittänyt miksi jotkut tekevät väkivaltaisuudesta sukupuolikysymyksen. Väkivaltainen ihminen ansaitsee aina rangaistuksensa ikään tai sukupuoleen katsomatta. Mutta hän tarvitsee ja hänen kuuluu saada myös apua jos hän ymmärtää olevansa avun tarpeessa.
Mitä tulee tuohon miehen häpeään viedä asioita eteenpäin niin voin kertoa sinulle, että ihan yhtä suuri häpeä se on naisellekin. Likapyykkiään on todella vaikea lähteä levittelemään kenellekään, mutta joskus on pakko.
Siinä on kuitenki pieni ero että nainen vähän läpsii naamalle ku siinä että äijä lataa kerralla posken sisään. Fyysiset ominaisuudet on syytä ottaa huomioon. Ei niin että väkivalta oikein olis.
Ymmärrän aloittajaa jollain lailla. Varrmasti on paljon asioita joihin tarviit apua. Saattaa olla että koko elämäntilanteesi on jotenkin pielessä....Olen itse kokenut samaa. elin pitkään avioliitossa ajoittain väkivaltaisen miehen kanssa. Hän löi potki , repi hiuksista, uhkasi tappaa , mitä milloinkin.Koskaan en osannut puolustaa itseäni millään lailla, muuta kuin joskus pakenin.Olin samassa uhrin asemassa kuin miehesi.
Erosimme. Kiusanteko eron jälkeen hänen taholtaan jatkui vuosia.Kasvatin lapseni yksin. aikanaan uskaltauduin uuteen ihmissuhteeseen. Mies osoittautui sekä alkoholi.-että seksiriippuvaiseksi. Hänellä oli suhde exäänsä, seä oman kertomansa mukaan myös kävi usein maksullisissa naisissa.
Lisäksi hänen aikuiset lapsens aolivat aina ilkeitä minulle.
Jotenkin romahdin , aloin lyödä raivoissani miesystävääni, revin hiuksistaa, haukuin, huusin puhelimessa....Jälkeenpäin häpesin itseäni. Onneksi suhde loppui.
Minä joka olin aina ollut hyvä äiti,sekä toimin hoitotyössä, en koskaan ollut lyönyt ketään, menetin vaan kokonaan hermoni ...En voi edes näin jälkikäteen ymmärtää käytöstäni.Olemme sopineet asiat, olen pyytänyt anteeksi, mutta missään yhteyksissä emme ole. Kävin myös terapiassa juttelemassa. Taustalla oli uupumusta ja masennustakin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Hae itsellesi apua.Uskon että voit muuttua. Tarvitset tukea. Ihmissuhteet eväti koskaan ole helppoja.
Pysyn edelleen kannassani. enkä minä rupea erottelemaan miestä ja naista. Väkivaltainen ihminen on aina samalla viivalla muiden väkivaltaisten ihmisten kanssa, oli hän mies tai nainen.
Sinä voit pysyä kannassasi ja pitää aivan vapaasti ihmisiä millä lähtöviivoilla hyvänsä...Mitä se ratkaisee ja miten auttaa viestiketjun aloittajaa...?
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, turhaa täällä jankata . toivottavasti aloittaja hakee apua , virheitä teemme kaikki, on hyvä että hän haluaa muutua. Muutos on aina mahdollinen, samoin kuin uusi alku ja toivo paremmasta ihmissuhteesta. Nimittäin riitaan, pieneenkin tarvitaan aina kaksi. ihmissuhteesta jossa on väkivaltaa tulee pyrkiä pois. Tosin väkivallantekijä voi muuttua, mutta se vaati paljon itsekuria ja tahtos.
Uskotko ihan oikeesti, että väkivaltanen ihminen muuttuu. Minä en, mutta aivan sama. Jätin sen hullun. Seuraava uhri kärsiköön mutta se en oo minä. Mua ei enää ykskään mies lyö, potki tai komenna kamariin, jossa seinät veresä mun läpsimisen jäljeltä ja seuraavana aamuna selitys, että ko se oli ihan kuule sun aiheuttamaa. Sun vikas. Onnea vaan yritykselle. Ihan hyvän kuulosta mutta ei vaan uppoa minuun . Tuskin muihinkaan uhreihin noi avunpyynnöt. YÄK ! Uskoo ken tahtoo.
Eli sinä ajattelet ihan samalla tavalla kuin se ihminen, joka teki sinulle pahaa. Kärsiköön seuraava uhri ja kärsiköön se hullu.
Oletko yhtään häntä parempi?
Itsellesi haluat parempaa, mutta muista viis veisaat.
Tämän takia väkivalta ei tule loppumaan koskaan.
Joo siinä olet todellakin oikeassa, että itselleni haluan parempaa ja sitä olen saanut. Olen jutellu hakkaajan lasten äidin kans. Sama peli oli jo ollu sillon, kymmeniä vuosia sitten. Sielä vielä pahempaa, kuristannu omien lasten nähden. Vaimo joutunut pakenemaan turvakotiin lasten kans. Mun mielestä miehellä olis ollu vuosia hankkia apua itselleen, mutta miks ei hankkinut. Koska SYY EI OLE KOSKAAN HÄNEN. Eli miks hakkaaja jatkaa vai hakkaamista joka suhteessa, jos he ihan oikeasti haluaisivat parantua ????
Onko tullut mieleesi, että joku ehkä haluaa ihan oikeasti parantua?
Sinun hakkaajasi ei halunnut, mutta kaikki eivät ole samanlaisia kuin hän.
Väkivaltainen ihminen voi parantua jos hän saa apua ongelmaansa heti. Jos hakkaaminen on jatkunut vuosia niin tuskin kukaan silloin enää edes myöntää ongelmaansa tai pyytää siihen apua. Ihminen paatuu. Ihan samoin kuin uhrikin jämähtää paikoilleen ja sietää vain hiljaa kaiken. Mitä kauemmin tilanne jatkuu sitä vaikeampi sitä on korjata.
Jos edes nämä muutamat ihmiset ohjattaisiin hoitoon jotka tiedostavat ongelmansa, niin meillä voisi olla muutama hakkaaja vähemmän. Ja muutama hakattu vähemmän.
"Mun mielestä miehellä olis ollu vuosia hankkia apua itselleen, mutta miks ei hankkinut. Koska SYY EI OLE KOSKAAN HÄNEN. Eli miks hakkaaja jatkaa vai hakkaamista joka suhteessa, jos he ihan oikeasti haluaisivat parantua ???? "
Tämä ap kylläkin on eri ihminen kuin exäsi. Ap on ottanut jo ensimmäisen askeleen muuttuakseen. Jos noin karkeasti rinnastat ihmisiä exääsi, niin teet vain karhunpalveluksen itsellesi. Saatat esim löytää hyvän miehen ja pilata koko jutun olettamalla että hän on kuin exäsi. Tämä on toki inhimillistä, mutta siitä pitäisi pyrkiä pois.
Toivon että löydät sen hyvän miehen ja olet valmis kohtaamaan hänet yksilönä, voimia sinulle!
Joo olet ihan oikeassa. Jos hakkaaja todellakin haluaa hakea apua ongelmaansa niin se hänelle suotakoon. Ja toivon koko sydämestäni että saa apua ja paranee mutta kun suurin osa hakkaajista on narsisteja joihin apu ei tehoa. Sen takia oon niin katkera hakkaajaa kohtaan.
Katkeruus syö vain sinua itseäsi joten luovu siitä.
Sinä olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi. Hakkaajasi omastaan. Hän hakee apua jos niin haluaa. Narsisti tuskin haluaa kun ei ymmärrä tilaansa.
Hoida sinä itsesi kuntoon!
Nainen itsekin, ja kokenut sen järkytyksen, kun olen rakasta miesystävääni vahingoittanut fyysisesti. Itselläni se tapahtui alkoholin vaikutuksen alaisena, enkä muista tapahtumasta itse mitään. Pyysin anteeksi sata kertaa ja päätin hakea heti apua, keskustelin asiasta monien ihmisten kanssa ja yritin miettiä mikä tuohon tilanteeseen minut ajoi (koskaan aiemmin ei sellaista ollut käynyt). Mies ei antanut anteeksi ja suhde loppui. Hyvä varmasti niin ja uskon että saan täälläkin haukut.
Olen lähiaikoina ikävöinyt exääni erityisen paljon, mutta nyt kun luin tämän ketjun, tajusin taas sen, että kuinka pahasti varmasti olen loukannut ja satuttanut (en siis todellakaan itse tiedä mitä on tapahtunut koska en sitä muista) ja tajuan sen, että oikeasti rakastan tuota miestä, enkä halua että hän koskaan enää kokee samanlaista. Joten pysyn erossa. Ei sillä, että hän mua varmasti haluaisi nähdäkään.. Mutta voin sanoa, että olen kärsinyt nämä kuukaudet varmasti aivan yhtä paljon kuin hän, jollen enemmän, koska en todellakaan pysty antamaan itselleni anteeksi.
Alkoholin olen jättänyt tottakai pois. Tapahtunut on yksi niistä monista syistä, miksi mietin voinko enää parisuhteeseen ryhtyä. Olen aiemmin syönyt myös mielialalääkkeitä, joiden syömistä ennen toisessa suhteessa huomasin itsessäni sairaalloisen mustasukkaisia piirteitä. Mutta kun tiedän, että lääkkeet auttavat siihen, syön niitä sitten vaikka loppuelämäni mikäli niin käy. Haluaisin kuitenkin rakastua ja perustaa perheen. Mutta se jää nähtäväksi, pystynkö enää koskaan rakastumaan.
Väkivalta ei ole mitenkään puolusteltavissa. Se on väärin ihan sama kuka lyö ketä.
Olisi ollut oikein, että sinusta olisi tehty rikosilmoitus ja olisit joutunut vastuuseen teostasi.
Kuka haluaa olla pahoinpitelijä? tai juoppo?narkkari?epileptkko?jne EI KUKAAN!!! on paljon mitä me ei haluta, paljon musta tuntuu. Kysymys on teoista, toiminta seuraa ajatusta. Ei se että tunnustaa muuta tehtyä tekemättömäksi.
Se mitä teet nyt ja tulevaisuudessa merkitsee. Tiedosta ongelmasi, mikä sussa mättää? Hae apua. Ja tee päätös että vaikka mitä tapahtuisi et lyö, et alista. Jos sinussa on sen verran ihmistä jos vielä ajaudut tilanteeseen missä pahoinpitelet niin tee itse itsestäsi ilmoitus, kanna seuraukset teoistasi.
Kuinka huono itsetunto ja kontrollin tarve sinulla on?
Tulee aika surullinen elämä jos jatkat tuota rataa...
"Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa". (Apulanta)
Ei siinä päättämiset mitään paina jos ei ole selvillä taustoista mistä se napsahdus päässä johtuu ennen väkivallan käyttöä. Se on verrattavissa refleksin omaiseen käytökseen, et sä siinäkään ehdi miettimään onko tää oikein vai väärin ku oot jo toiminu. Tilanteita voi olla tuhansia erilaisia, sä et mitenkään voi olla aina varuillas ja valppaana. Totuudet on kaivettava esiin, se on ainoa keino muuttaa käytöstään. Puolitotuudet tai sinnepäin totuudet ei riitä se on oltava just eikä melkeen.
Mulla oli vähä sama tilanne. Olin suhteessa väkivaltanen en katunu, mutta kun suhe loppui aattelin että en minä tällasta halua. Jatkuvaa tappelua. Kuka jaksaa. Sain kyllä turpiinikin kun provosoin. Ja kun toinen kävi päälle kävin kahta kauhiammin kimppuun. Riita loppui siihen kun ukko luikki häntä koipien välissä karkuun. Joskus taas hakkasi niin tohjoksi etten päässyt enää jaloilleni ja uuestaan kimppuunsa. Mutta en piitannu.
Kostin aina. Mottona oli että samalla mitalla ja mieluiten kaksin verroin.
Nauroin myös jos toinen huusi tai itki ja sanoin että ei se noin kipiää voinu käyä. Ite en ees inahtanu kun nyrkki osui naamaan tai millon mihinki ni koko homma tuntu teeskentelyltä. Ei tuntunu missään.Tuosta on jo aikaa.
Nykyään en enää lyö enkä kato lyömistä. Päätin vain etten lyö.
Aika siinä tekee tehtävänsä ja nimen omaan se erossa olo aika. Kun yksin mietiskelee asioita. Vielä tulee joskus tilanteita ku tekee mieli puristaa kätensä nyrkkiin mutta lähen tällasista tilanteista pois.Kyllä se siitä.
Teksteistäs tuli tunne ettet oikeasti kadu tekojas. Kaikki ei siihen kyllä ees kykene. Mutta se mitä teet elämälläs sitä ei voi päättää muut ku sinä ite. Joku päivä jos käykin sille toiselle vahingossa huonosti niin sinä siitä maksat. Ja se lasku voi olla loppuelämäs mittane.
Omaksi puolustukseksi sanosin että mulla oli helvetin väkivaltanen ja hullu lapsuus. Jotenki senki vuoksi en nähnyt teoissani mitään väärää. Se oli normaalia. Jossain vaiheessa aikusena vasta tajusin ettei se sitä ollu.
Toennäkösesti halusit vaan saaha huomiota viestilläs enemmän ku että haluasit muuttua mutta päätös on sun omas. Ei ketään kiinnosta miten elämäs pilaat sitte ku oot sen jo tehny.
tässä yksi näkökulma. itse vartuin ainoana lapsena perheessä, jossa isä joi liikaa ja hänen mielenterveysongelmansa salattiin minulta tieni-ikäiseksi asti. lapsesta saakka olin terapeutti vanhemmilleni. olin kiltti tyttö, suoritin koulut ja harrastukset hyvällä menestyksellä. isäni lupasi kymmenet kerrat kiertää korkin kiinni. itkien kaatoi viinaa viemäristä ja vannoi lapselleen että nyt kaikki muuttuu. yritin vuosien mittaan kannustamalla, keskustelemalla, maanittelemalla, uhkailemalla ja huutamalla saada isän lopettamaan juomisen.
teini-ikäisenä aloin käydä yli sata kiloiseen isääni käsiksi. löin niin että hänen oli pakko ottaa ranteistani kunnolla kiinni etten pystynyt enä lyömään. huusin että haluan tappaa hänet. hän vastasi että senkun puukotat tuohon vatsaan, jonka jälkeen poistuin tilanteesta ovet paukkuen. puolen tunnin päästä pyysimme molemmat toisiltamme anteeksi. tämmöistä tapahtui usein. hyökkäsin isääni kohtaan usein myös verbaalisesti. haukuin milloin miksikä. olin turhautunut ja vihainen siitä että hän ei pitänyt lupauksiaan. olin lapsesta saakka huolissani hänen terveydestään ja myös häpeissäni, sillä varsinkin kesäisin en oikein uskaltanut tuoda kavereita kotiin kun pelkäsin että isä on kännissä.
pari vuotta sitten isäni kuoli yllättäen. nyt olen päässyt "surutyössäni" tai miksikä sitä nyt ikinä haluaa kutsua, siihen vaiheeseen että en tällä hetkellä sääli häntä tai edes kaipaa niin paljon kuin aikaisemmin, vaan olen vain hyvin hyvin vihainen ja katkera, että hän aikuisena ihmisenä ei kantanut vastuuta itsestään eikä edes lapsestaan vaan valitsi pullon ennen perhettään. välillä oikein tunnen kuinka viha ja katkeruus tykyttävät suonissani. tunnen myös syyllisyyttä hänen kuolemastaan. ajattelen että minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan hänet, vaikka tiedän että olin lapsi/nuori ja yritin kaikkeni. viimeisinä vuosina lakkasin välittämästä ja päätin keskittyö omaan elämääni. siitä on jäänyt syyllisyys "entä jos olisin vielä kerran yrittänyt keskustella/auttaa/huutaa?". olen tavallaan vihainen siitä että eikö hän tajunnut että vahingoittamalla omaa terveyttään hän väistämättä kuolee ja miltä se meistä omaisista tuntuu..
olen ollut useamman vuoden parisuhteessa aivan mahtavan ihmisen kanssa joka on kaikkea muuta ihmisenä kuin oma isäni. varsinkin nyt lähiaikoina olen huomannut että tämä verbaalinen väkivalta ja alistaminen on hiipinyt takaisin repertuaareihini. haukun kumppaniani ja arvostelen aivan turhista asioista. inhoan tätä itsessäni ja olen päättänyt että yritän kitkeä sen alkuunsa. yritän vetää henkeä ja laskea vaikka kymmeneen mielessäni. kerran myös löin häntä. itse en siitä muista mitään, sillä olin aivan järkyttävässä humalassa. tämä ei tietenkään poista tekoani. itse olin ne viinat kurkkuuni kaatanut. kumppanini tietää elämänhistoriani ja sen takia hän ei varmaan ole vielä jättänyt minua. en halua että hän jättää tulevaisuudessakaan ja siksi olen päättänyt että katkaisen tämän ongelman tähän. minä en halua olla väkivaltainen. en halua siirtää sitä paskaa mitä itse lapsuudessani koin vuosia missään muodossa kenellekään eteenpäin.
en halua puolustella väkivaltaa missään muodossa. halusin vain kertoa oman tarinani siitä mistä luulen väkivaltaisten taipumusteni kumpuavan. vuosien peittelystä, yksinäisyydestä, katkeruudesta, surusta, pettymyksestä ja kateudesta "normaaleja perheitä" kohtaan. haluan uskoa että väkivaltainen ihminen voi muuttua, sillä sellaiseksi itseni luokittelen ja jos en usko muutokseen voin aivan hyvin vaikka kuolla tähän paikkaan.
toivon kaikille oikein hyvää syksyä.
Hei
Kuulostaa hyvältä, että haluat muuttaa käytöstäsi. Sinulle on tarjolla apua. Väkivaltaa käyttäville naisille on olemassa Demeter-projekti, jota ylläpitää Mariainstituutti. Käväisepä heidän nettisivuillaan. Heillä on ainakin puhelinapua tarjolla ja paikkakunnasta riippuen ehkä myös yksilö- tai ryhmäterapiaa. Väkivaltaisesta käyttäytymisestä voi oppia pois, jos vain haluaa ja on valmis työskentelemään asian kanssa. Olet hyvällä tiellä. Onnea ja voimia muutokseen!