Heip,
Olemme nuori pariskunta joka on seurustellut nyt noin 4 vuotta ja yhdessä ollaan asusteltu about 2 vuotta.. rakastamme toisiamme ja jne. Suhde on muuttunut vuosien varrella ylläri ylläri ns. ystävyydeksi. Olemme kuin kämppikset joilla on hauskaa yms. molemmat ovat tämän huomanneet ja ihmetelleet että tätäkö tämä on ja tulee olemaan?!?! Seksiä ei juuri enää ole ja molempia se vaivaa, mutta kummankaan ei juuri toista tee mieli vaikka pidämme toisiamme kuitenkin ns. "viehättävänä". Pariterapiaa ollaa mietitty mutta rahtilanne ei oikein siihen anna tilaa kun molemmat olemme opiskelijoita. Mietitty on että kannattaisko ottaa hieman etäisyyttä esim. toinen muuttaisi sille paikkakunnalle missä opiskelee kun tällä hetkellä matkustaa.
Molemmat tiedostaa tämän asian ja tämä ei kummastakaan tunnu oikein oikealta, mutta kuitenkaan emme haluaisi ns. heittää yhteisiä vuosia hukkaa ja molemmat haluasivat yhteisen tulevaisuuden. Mietitty on, että olisiko asia toinen jos olisimme esim. tavanneet hieman vanhempina, kun molemmilla on varmasti hieman taustalla pelko, että nuoruus on ehkä vähän niinku heitetty hukkaa, mutta kuintenkaan emme kadu mitään. Totta kai taustalla mietitään myös ehkä epäoleellisia asioita joiden ei pitäsi vaikuttaa päätöksiin, mutta vaikuttavat kuitenkin.. näitä on mm. on yhteinen kaveripiiri (toinen luultavasti joutuu siitä eron myötä irralleen), yhteinen asunto sekä lemmikit sekä pelko kertoa jopa perheelle, koska molemmat ovat tulleet hyvin läheisiksi perheidemme kanssa.. Suhde on muuten hyvin..miten sen nyt sanois..terve..eli siis mtään pettämisiä ei ole ja molemmat ottavat hyvin toisensa huomioon päätöksissä yms. ja läheisyyttääkin on eli pusuja ja haleja jne. Mietity on että ollemmeko tavallaan jääneet junnaa paikoillaan..olisiko nyt aika mennä kihloihin,naimisiin ja ehkä jopa tehdä lapsia kun valmistuminen on molemmilla melko lähellä ja tämä saisi ns. uutta potkua suhteeseen mutta näistä vaihtoehdoista ei mikään oikein tunnu oikealta vaihtoehdolla kun tilanne on tämä.
Tässä pattitilanteessa ollaan oltu jo ehkä about viimoinen -½vuosi ja harkiitu on, sekä tarkkaan mietitty mutta kumpikaan ei tiedä mitä pitäsi tehdä.. Molemmat ovat sitä mieltä etta nyt tarvitaan ns. ulkopuolisen mielipide ja siksi nyt pyydänki teidän mielipidettä tästä tilanteesta ja onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia ja apuja kuinka tästä voisi selvitä..
Olen todella kiitollinen jos teillä on mielipiteitä ja ehkä jopa vastauksia ongelmiimme, pistäkää vaan kaikki vaikka ne voisi vaikuttaa mielestänne..miten sen nyt sanois..oudoilta..:D koska nyt vastauksia todella tarvitsemme..
Kiitoksia etukäteen vastanneille :)
Olemme nuori pariskunta joka on seurustellut nyt noin 4 vuotta ja yhdessä ollaan asusteltu about 2 vuotta.. rakastamme toisiamme ja jne. Suhde on muuttunut vuosien varrella ylläri ylläri ns. ystävyydeksi. Olemme kuin kämppikset joilla on hauskaa yms. molemmat ovat tämän huomanneet ja ihmetelleet että tätäkö tämä on ja tulee olemaan?!?! Seksiä ei juuri enää ole ja molempia se vaivaa, mutta kummankaan ei juuri toista tee mieli vaikka pidämme toisiamme kuitenkin ns. "viehättävänä". Pariterapiaa ollaa mietitty mutta rahtilanne ei oikein siihen anna tilaa kun molemmat olemme opiskelijoita. Mietitty on että kannattaisko ottaa hieman etäisyyttä esim. toinen muuttaisi sille paikkakunnalle missä opiskelee kun tällä hetkellä matkustaa.
Molemmat tiedostaa tämän asian ja tämä ei kummastakaan tunnu oikein oikealta, mutta kuitenkaan emme haluaisi ns. heittää yhteisiä vuosia hukkaa ja molemmat haluasivat yhteisen tulevaisuuden. Mietitty on, että olisiko asia toinen jos olisimme esim. tavanneet hieman vanhempina, kun molemmilla on varmasti hieman taustalla pelko, että nuoruus on ehkä vähän niinku heitetty hukkaa, mutta kuintenkaan emme kadu mitään. Totta kai taustalla mietitään myös ehkä epäoleellisia asioita joiden ei pitäsi vaikuttaa päätöksiin, mutta vaikuttavat kuitenkin.. näitä on mm. on yhteinen kaveripiiri (toinen luultavasti joutuu siitä eron myötä irralleen), yhteinen asunto sekä lemmikit sekä pelko kertoa jopa perheelle, koska molemmat ovat tulleet hyvin läheisiksi perheidemme kanssa.. Suhde on muuten hyvin..miten sen nyt sanois..terve..eli siis mtään pettämisiä ei ole ja molemmat ottavat hyvin toisensa huomioon päätöksissä yms. ja läheisyyttääkin on eli pusuja ja haleja jne. Mietity on että ollemmeko tavallaan jääneet junnaa paikoillaan..olisiko nyt aika mennä kihloihin,naimisiin ja ehkä jopa tehdä lapsia kun valmistuminen on molemmilla melko lähellä ja tämä saisi ns. uutta potkua suhteeseen mutta näistä vaihtoehdoista ei mikään oikein tunnu oikealta vaihtoehdolla kun tilanne on tämä.
Tässä pattitilanteessa ollaan oltu jo ehkä about viimoinen -½vuosi ja harkiitu on, sekä tarkkaan mietitty mutta kumpikaan ei tiedä mitä pitäsi tehdä.. Molemmat ovat sitä mieltä etta nyt tarvitaan ns. ulkopuolisen mielipide ja siksi nyt pyydänki teidän mielipidettä tästä tilanteesta ja onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia ja apuja kuinka tästä voisi selvitä..
Olen todella kiitollinen jos teillä on mielipiteitä ja ehkä jopa vastauksia ongelmiimme, pistäkää vaan kaikki vaikka ne voisi vaikuttaa mielestänne..miten sen nyt sanois..oudoilta..:D koska nyt vastauksia todella tarvitsemme..
Kiitoksia etukäteen vastanneille :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
No katsokaapa vanhempianne (jos ovat yhdessä) niin huomaatte että kyllä se rakkaus siihen ystävyyteen pohjautuu :) mites se meni se sanonta miehille, jotenki että mene naimisiin naisen kanssa jota voit sanoa parhaaksi ystäväksesi. Teillä on mahtava pohja loppuelämälle, älkää ihmeessä heittäkö sitä hukkaan. Tuo ystävyys ja kunnioitus, mikä välillänne on, on kadehdittava asia.
Kyllä niitä keinoja kadonneen intohimon löytämiseen löytyy, esimerkiksi juuri se muutto toiselle paikkakunnalle, uudet harrastukset molemmille (erikseen, eli keskittyisitte täysin omiin juttuihinne välillä). Kokeilkaa kaikkea uutta ja jännittävää yhdessä ja yksin. Ettekä te ole muuttuneet täysin pelkiksi kavereiksi jos välillänne on pusuja ja hellyyttä. Tsemppiä
Samaa mieltä kuin klök, ette ole pelkkiä kavereita jos on pusjua ja hellyyttä. Ystävieni parisuhteita sekä omaani peilaten, on sellainen kuva että tuo on vain yksi vaihe parisuhdetta mikä tulee vastaan useimmilla ennemmin tai myöhemmin. Tuo ajatus siitä, että onkohan nuoruus jäänyt elämättä, tulee varmasti monen mieleen. Toisaalta voisitte miettiä miten eläisitte nuoruuttanne erilailla jos olisitte sinkkuina? Itse tuota vaihetta läpikäydessäni tulin siihen tulokseen, että sinkkuna tulisi käytyä enemmän baareissa ja nähtyä enemmän kavereita. Ehkä muutama yhdenillan juttu ja sinkkuna olemiseen olisin kyllästynyt noin puolessa vuodessa ja kaivannut sitä lämmintä syliä kotona.
Meillä meni varmaan melkein vuosi junnaten paikallaan ja tuntui että ollaan vain kämppiksiä. En tiedä oliko se jonkunlainen kasvun paikka meille molemmille tai ainakin minulle. Tuli pohdittua paljon elämää ja jossain vaiheessa toisesta löytyi hirveesti kaikkea huonoa. Olin myös hirveän äkäinen ja riitaa tuli ihan kaikesta ja ihan ilman syytä. Loppujen lopuksi kuitenkin yhtenä päivänä, katsellessani avopuolisoani poraamassa reikää seinään ja lähtemässä rakentamaan "alustaa" soutuveneelle tuli sellainen hetki, että tuota miestä minä rakastan. Muistin taas miksi häneen olin alunperin rakastunut ja sitten se kipinäkin siitä löytyi aika piankin. Olin päässyt oman vaiheeni yli.
Uskon, että nämä samat vaiheet tulevat vastaan joka suhteessa, ehkä vähän erilaisina, mutta kuitenkin jokaisessa suhteessa tulee kriisejä yms. Ja niistä kun selviytyy niin suhde vain vahvistuu ja paranee entisestään. Te sentään juttelette asioista ja teillä on läheisyyttä joten lähtökohdat ovat tosi hyvät. Ei kun kipinää hakemaan vaikkapa yhteisellä harrastuksella tai retkillä. Tsemppiä myös täältä. :D
kiitoksia vastauksista.. on todella ihanaa, että saa kannustusta ja myös toisten kokemusket antavat aina...miten sen nyt sanois.. voimaa ja toivoa tulevasta.. ainut mikä tässä on antanut epäilyksen aihetta on tämä (minusta) melko pitkä lamakausi (lähes vuosi) mutta ei tässä kannata ottaa kuin askel kerrallaan ja katsoa rauhassa kuinka käy ja tietenkin niin kuin kannustitte, niin myös tehdä asian eteen jotain..harrastusket yms.. vielä kerran iso kiitos..:) ja jos vielä jollakin on asiaan kerrottavaa/mielipiteitä, niin niitä otetaan ilolla vastaan..
Moi, aikalailla sama tilanne täällä. En suosittele ainakaan lapsia hankkimaan tai naimisiin menemään vaan sen takia, että saisitte sen avulla tilanteen korjattua. Se on täysin väärä lähtökohta tuollaisille isoille päätöksille. Lisäksi juuri lukemassani toisessa viestiketjussa valiteltiin sitä, kun oltiin menty liian aikaisin naimisiin tai perhettä perustamaan ja sitten tuli tyhjyyden tunne, kun kaikki olikin jo koettu. On hyvä, että on jotain mitä odottaa!
Meillä tuo mainitsemasi muuttovaihtoehto häämöttää edessä päin (toinen muuttaa opiskelupaikkakunnalle opintojen loppuajaksi). Eihän se kovin kivalta tunnu avoliiton jälkeen, mutta se on valmistumisen edellytys ja sen vuoksi positiivinen juttu. Kyseessä on kaikenlisäksi alle vuoden mittainen aika, ja uskon, että se tuo kaivattua vaihtelua ja piristystä suhteeseen.
Kerroit, että teillä on kaikki yhteistä (esim.kaveripiiri) ja olette paljon yhdessä. Tuli vaan mieleen, että kannattaisiko molempien panostaa vaihteeksi johonkin omaan juttuun? Meillä ainakin toimii se, että kumpikin on välillä (yksin) oman perheensä, kaverinsa, työnsä tai harrastuksensa parissa. Sen jälkeen on taas mukavaa olla yhdessä..:) Esimerkiksi jokin ilman puolisoa toteutettava kesäreissu voisi olla hyvä vaihtoehto. Tällaisilla mielekkäillä asioilla saa pois sitä tunnetta, että nuoruus menee hukkaan kotona kumppaninsa kanssa istuskellessa.
Se, että on tyytyväinen elämäänsä ihan yksilönä, ja että omassa elämässä on tarpeeksi vaihtelua vaikuttaa myös siihen, millainen parisuhteesta muodostuu. Mielestäni tässä keskustelussa: http://keskustelu.suomi24.fi/node/9816002 on hyvä kaksiosainen kirjoitus, jota voi soveltaa myös meidän parikymppisten (?) elämään. Kirjoittajana "33vuottaeikäsuotta?". Kannattaa lukea myös se! :)
Hei,mietis vähän,jos terapiassa juokseminen alkaa jo tuossa vaihessa,mitä sitten 10,20,30 ehkäpä 40kymmenen vuoden päästä.Itse olen ollut naimisissa 40vuotta,ja terapiaan ja muuhunkin olis saanut lähteä jo ajat sitten.Mies on pettänyt niin paljonkun on kerennyt,mut hammasta purren olen eteenpäin mennyt.Kyllästynyt olen täysin,mut kotoa lähteminenkään ei ole paras vaihtoehto.Olen joskus jopa toivonut miehen löytävän uuden,joka veis hänet mukanaan.
mä oon mieheni kanssa ollut 28.v. laidasta laitaan ollaan kuljettu, miestäni ei tunnu nykyään kiinnostavan yhtään mikään....Arvaa harmittaako????