Mä en tiedä mille palstalle tämä kuuluisi oikeesti, mutta mun on pakko kertoa asiasta joka on vaivannut mua jo kauan aikaa.
En vaan pysty seurustelemaan, rakastamaan, "antamaan itseäni toiselle".
Olen muutaman kerran yrittänyt seurustella, ja monen naisen kanssa treffeillä käynyt, mutta joka kerta kun on lähemmin yrittänyt tutustua, mua on alkanut ahdistaa ihan kauheasti, tuntuu että tukehdun, tai jotenkin tavallaan menetän itseni. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni.
Haluaisin rakastaa. Oikeasti. Haluaisin tuntea sen tunteen, että leijailee pilvissä. Mistä mä ikinä sellasen naisen löydän, kun tuntuu että kaikki on niin tavallista, tylsää ja arkipäiväistä. En tarkoita, että suhteen pitäisi olla kuin jostain romanttisesta leffasta, mutta onko liikaa pyydetty, että tuntee todellista rakkautta toista kohtaan? Tai edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita, muutakin kuin ystävyyden, sekin riittäisi aluksi.
Olen kyllä suht eellisen nuori 37 mutta tuntuu että kaikki muut on ihan lääpällään naisiinsa siis munkin ikäiset, jopa nuoremmat ystäväni. Mä en osaa kuvitellakaan miltä se tuntuisi, odottaa jonkun soittoa, miettiä illalla häntä sängyssä, miettiä ensimmäisenä aamulla kun herää. Aina kun olen jonkun naisen kanssa ollut, olen halunnut vaan pois. On alkanut ahdistaa. Olen loukannut yrittämällä olla naisen kanssa, vaikka mieli on vain tehnyt lähteä pois. Ja lopulta lähdinkin, vaikka olin toisin antanut ymmärtää. En halua tehdä niin.
Kun näen suutelevan pariskunnan, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Ajattelen, että miten tuo mies voi olla tuon naisen kanssa. (enkä siis tarkoita että nainen olisi jotenkin ulkonäöltään vastenmielinen)
Onko vika minussa vai naisissa? Minussa tietysti. Olen ihan normaali ihminen, naiset ovat mukavaksi ja komeaksikin kehuneet, en ole mikään syrjäytynyt outolintu, tavallinen mies.
Sydämeni särkyi kerran todella pahasti, mutta en mä täman naisen kanssa koskaan seurustellut, hän oli kaverini. Meni kauan ennekuin pääsin asiasta yli, ja hän on oikeastaan vieläkin ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella "leijailevani pilvissä", mutta en kuitenkaan enää haaveile hänestä, enkä koe häntä syyksi tähän ahdistukseeni.
Haluan joskus parisuhteenkin, mutta miten se muka onnistuu kun en voi saman naisen kanssa olla edes kahta kuukautta ahdistumatta??
En vaan pysty seurustelemaan, rakastamaan, "antamaan itseäni toiselle".
Olen muutaman kerran yrittänyt seurustella, ja monen naisen kanssa treffeillä käynyt, mutta joka kerta kun on lähemmin yrittänyt tutustua, mua on alkanut ahdistaa ihan kauheasti, tuntuu että tukehdun, tai jotenkin tavallaan menetän itseni. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni.
Haluaisin rakastaa. Oikeasti. Haluaisin tuntea sen tunteen, että leijailee pilvissä. Mistä mä ikinä sellasen naisen löydän, kun tuntuu että kaikki on niin tavallista, tylsää ja arkipäiväistä. En tarkoita, että suhteen pitäisi olla kuin jostain romanttisesta leffasta, mutta onko liikaa pyydetty, että tuntee todellista rakkautta toista kohtaan? Tai edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita, muutakin kuin ystävyyden, sekin riittäisi aluksi.
Olen kyllä suht eellisen nuori 37 mutta tuntuu että kaikki muut on ihan lääpällään naisiinsa siis munkin ikäiset, jopa nuoremmat ystäväni. Mä en osaa kuvitellakaan miltä se tuntuisi, odottaa jonkun soittoa, miettiä illalla häntä sängyssä, miettiä ensimmäisenä aamulla kun herää. Aina kun olen jonkun naisen kanssa ollut, olen halunnut vaan pois. On alkanut ahdistaa. Olen loukannut yrittämällä olla naisen kanssa, vaikka mieli on vain tehnyt lähteä pois. Ja lopulta lähdinkin, vaikka olin toisin antanut ymmärtää. En halua tehdä niin.
Kun näen suutelevan pariskunnan, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Ajattelen, että miten tuo mies voi olla tuon naisen kanssa. (enkä siis tarkoita että nainen olisi jotenkin ulkonäöltään vastenmielinen)
Onko vika minussa vai naisissa? Minussa tietysti. Olen ihan normaali ihminen, naiset ovat mukavaksi ja komeaksikin kehuneet, en ole mikään syrjäytynyt outolintu, tavallinen mies.
Sydämeni särkyi kerran todella pahasti, mutta en mä täman naisen kanssa koskaan seurustellut, hän oli kaverini. Meni kauan ennekuin pääsin asiasta yli, ja hän on oikeastaan vieläkin ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella "leijailevani pilvissä", mutta en kuitenkaan enää haaveile hänestä, enkä koe häntä syyksi tähän ahdistukseeni.
Haluan joskus parisuhteenkin, mutta miten se muka onnistuu kun en voi saman naisen kanssa olla edes kahta kuukautta ahdistumatta??
Vastaukset 4
Vanhimmat
No, sä olet joskus tavannut jonkun, jonka kanssa olisit voinut kuvitella "leijailevasi pilvissä". Ehkä tapaat joku toinen kerta jonkun toisen, ihmisille kun on monia oikeita eli sellaisia jotka herättävät oikeitakin tunteita. Ei kenelläkään ole velvollisuutta ihastua jokaiseen vastaantulijaan vain siksi, että joku on epätoivoinen sinkku.
Ehkä vika on siinä, että olet mennyt niiden kanssa, jotka ovat susta kiinnostuneita, koska se on ollut helppo vaihtoehto. Etkä ole kertaakaan saanut niitä, joista itse pidät (oliko niitä vain yksi tosiaan)...
No voi olla tosiaan, ettet ole saanut just sellaista kun olet itse halunnut. Olet vaan saanut helposti kaikkia muita. Ei sun kannata kuin odottaa ja laittaa itsesi peliin vähän rohkeammin kun Miss Mission Imbosible astelee vastaan. Miss voi olla vaikka samanlainen ahdistujasielu, niin mitäs sitten oikein teet! :)
Se on sit eri asia, jos pystyy ihastumaan vain sellaisiin, joita yrittävät aivan kaikki muutkin... ei tajua tasoaan. Kaikki ei saa just sellaista mitä itse haluaa, mutta yrittäähän saa.
Olet homo, siinä selitys.