Petetyille!

Minä taidan olla hullu kun yritän jatkaa suhteessa miehen pettämisen jälkeen.
Jäi kiinni viime syksynä.Olen täysin varma että pettää uudelleen kun tilaisuus tulee.Yritän nieleskellä mustasukkaisuuttani ja siinä jotenkin onnistunkin eikä asia enää joka pvä mielessä enää.
Olen jotenkin alkanut ajatella että ollaan kämppäkavereita,en uskalla enää luottaa niin isoon asiaan kun perheeni kasassapysymiseen,en tässä perheessä.
Minulla tunnevammainen mies,suhteen selvittyä katui,pyysi anteeksi ja halaili,seuraavalla viikolla teki taas treffejä saman naisen kanssa
Tunnevamma tartuu ja seura tekee kaltaisekseen.. varo

Eihän siitä koskaan toipunut.

Erosin, ja kahden viikon päästä olin saanut elämäniloni ja itseluottamukseni takaisin! Riippuu varmaan ihmisestä, mutta jos tuntuu pahalta niin kannattaa varmaan tehdä asialle jotain. Välillä on vieläkin paha olo ja ikävä, mutta sitten muistan mitä oli ja mitä se taas olisi... Niin huomaan olevani onnellinen ja vahva nainen, mitä en todellakaan ollut miehen kanssa ollessani! :)

Tein eroa aika pitkään, puoli vuotta, tai siis mietin sitä ja yritin toipua. Siksi se ero kai lopulta oli niin suuri helpotus, kun siihen oli jo kypsynyt.

Se on niin yksilöllistä miten nopee näistä jutuista toipuu.Mut sitä virhettä ei kannata tehdä,että ottaa pettäjän takaisin,koska epäluulo on jatkuvasti läsnä ja jos on kerran pettänyt,tekee sen varmasti uudelleen.Ja ikävän hetket pitää vaan käydä läpi,kyllä se ajan kanssa helpottaa,ihan varmasti.Ja ylipäätänsä ei niin alhainen tyyppi,joka alentuu pettämiseen,oikeastaan ole edes suremisen arvoinen!

Yritän kanssa päästä henkisesti eroon miehestä, joka valehtelee kirkkain silmin, ei myönnä mitään, mutta vihjailee. Haukkuu paranoidiseksi, ja on itse niin loukkaantunut, kun häntä epäillään. Pitäisi joko jatkaa vaan ystävinä tai sitten suostua siihen, että hänellä välillä lipsahtaa, kun kai halut heikkenee, jos ei saa toteuttaa biologisia viettejä, ja sitten menee kyvytkin. Olen aika rikki...tunti kerrallaan menen eteenpäin ja yritän koota itseäni. Myötätuntoni on teidän kaikkien kohtalotovereiden puolella, sekä miesten että naisten. Yritetään jaksaa ja uskoa siihen, että kaikki eivät ole samanlaisia. Että rehellisiäkin ihmisiä on, jotka pystyvät edes puhumaan totta, kun suoraan kysytään.

Tuttua on, vaikka mieheni on hyvä isä ja emme juuri riitele, en luota enää ollenkaan, Hänellä oli salasuhde, oikein rakastuivat toisiinsa, näin mies myönsi, väittää nyt että ei ollut sittenkään kuin ihastusta, mutta sain kirjeitä käsiini joissa kävi ilmi että mies sanoi sellaisia ihanuuksia naiselle joista minä voin vain uneksia.. ja seksiäkin kehui, mutta eniten vituttaa että tosiaan kirjeissä vannoo rakkautta. En jaksa, ja mies on myöntänyt viime talvena että ei rakasta minua niinkuin pitäisi.
Koska tiedän että on ollut muitakin naisia tätä ennen, tiedän tosiaan että mies ei muutu. Olen sitä mieltä, että tuhlaan aikaani ilman oikeaa miehen halua olla kanssani, lapsia hän rakastaa, minua ei, se on karmea totuus. En voi kuvitellaakkaan seksiä kanssaan, minua oksettaa.
Minun täytyy vain pyytää häntä muuttamaan pois, miehet kun ovat sellaisia, että mukavuushalusta roikutaan. Kiva on kun on lämmin ruoka odottamassa kun tulee rakastajan luota. En aio olla niin tyhmä että odotan että tilanne muuttuu, ei se muutu, ajanhukkaa. Olen tehnyt jo suunnitelman miten etenen, ja haluan todella erota ja ehkä löydään joskus joka minua kaunista naista oikeesti rakastaa ja arvostaa.

Poikaystäväni jäi kiinni pettämisestä viime syksynä. Oikeastaan täydellisen henkisen romahduksen jälkeen hän tunnusti sen itse. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut keskustelupalstoilla, mutta nyt noin 9 kk tapahtuneen jälkeen, tajusin juuri, että kamppailen asian kanssa yhä päivittäin ja tarvitsisin jonkun, jolle puhua. Monet ystävämme tietävät asiasta ja luulen että monet kuvittelevat, että "kaikki on jo hyvin". Tavallaan onkin. Menemättä liikaa yksityiskohtiin, asiaa puitiin koko syksy ja talvi, ammattiauttajienkin avulla. Ja päätimme jatkaa yhdessä, kumppaneina, toistemme elämiemme rakkauksina ja toistemme parhaina ystävinä. Olen ainakin osin pystynyt antamaan teon anteeksi. Tiedän siihen johtaneet syyt ja tiedän, että vaikka minussakin on ollut osa syytä, en kuitenkaan olisi voinut tehdä montaakaan asiaa toisin. En siis syytä itseäni. Vaikka elämämme näyttää jo paljon valoisammalta... Ollakseni rehellinen itselleni, on sanottava, että jokin on muuttunut pysyvästi. Ei ehkä niinkään meidän suhteessamme vaan minussa. Olen yrittänyt koko elämäni elää oman elämäni niin kunnolla kuin kukaan voi. Kunnioittamalla ja auttamalla toisia. Pitäen huolta siitä, että minä ja läheiseni voivat hyvin. Olen yrittänyt olla "hyvä ihminen". Ja nyt elämä on lyönyt minua nyrkillä silmään ja näyttänyt todelliset kasvonsa. Minulta on viety jotain lopullisesti. Jotain vastoin tahtoani. Ilman, että minun on annettu vaikuttaa asiaan, ilman että minulta on kysytty, on minulta viety jotain peruuttamattomasti. Ehkä se "jotain" on viattomuus, ehkä naivisuus, ehkä usko hyvään. Jotain kuitenkin koen, että minulta on otettu pois. Uskoin täydelliseen rakkauteen ja hyvään elämässä. Nyt huomaan, että olen kadottanut sen. Pelkään, että se voi olla kohdallani melko turmiollistakin, sillä tietynlainen positiivisuus ja usko hyvään on ollut iso osa minua ja identiteettiäni. Tiedän, että haluan olla puolisoni kanssa. Rakastan häntä niin paljon, ja tiedän että hän rakastaa minua. Luottamuskin on jo palannut yllättävän hyvälle tasolle. Kuitenkin yhä minusta tuntuu, että minulta on riistetty jotain. En haluaisi olla katkera ja surullinen elämälle... Ja luulenkin että haen vielä apua olotilaani. Haluaisin päästä juttelemaan jollekin "ammattiauttajalle" ennen kuin katkeroidun enempää. Ennen kuin huomaan, että en enää tunne itseäni. On kova kolaus itsetunnolle ja identiteetille olla yhtäkkiä "vahvan, iloisen ja itsenäisen" sijasta "petetty, heikko ja nöyryytetty". Kaikille niille, joita on vasta petetty ja jotka etsivät lohtua täältä keskustelupalstoilta haluan sanoa, että ottakaa päivä kerrallaan. Ensimmäiset 7 tuntia menee shokissa, seuraavat 7 päivää ovat hyvin vaikeita, mutta seuraavan 7 viikon aikana alat jo selvitä. Ja uskokaa tai älkää 7 kuukauden päästä on jo helpompaa. Pettämisestä voi selvitä, jos molemmat ovat sitoutuneita paranemiseen ja haluavat selvitä yhdessä, toisiaan tukien ja auttaen. Voimaa ja valoa teille, joilla nyt on vaikeaa. Muistakaa, että time heals ja asioilla on tapana järjestyä.

Kiitos hienosta kirjoituksestasi! Tuo juuri, että jotain arvokasta vietiin peruuttamattomasti..on luottanut johonkin ihmiseen sataprosenttisesti, ollut hyvä, ja yhtäkkiä onkin tilanteen edessä, että sillä ei ollut mitään arvoa. Onko elämä näin kovaa ja miksi se sitä on? Mistä haemme selityksiä sille, että houkutuksia on liian paljon, ja että elämän ns perushyveillä ei ole mitään arvoa? Elämänarvot noin ylipäänsä ovat sekaisin, yksi syy media. Jokainen iltalehti tms median tuote kevyestä elämäntavasta houkuttaa, ja ihmiskuva on muuttunut kertakäyttöiseksi. On oltava realistinen, mikään ei ole pysyvää, ihmisiä ei arvosteta muun kuin hetkittäisen tarpeen verran. Tästä kaikesta on seurauksena yksinäisyys. Ihmiset ajetaan jo lapsesta yksinäisyyteen, koska elämä on liian kovaa, jos jotain alkaa luulla ja haluta oikeasti.

Niin me yritimme tai siis minä, kuitenkin ainut keino millä pääsin asiasta lopultakin yli oli ero. Siis jatkoin vielä muutaman vuoden sitä epätietoisuutta mitä meillä oli, ei luottamusta kuitenkaan tullut. En oikeiastaan allekirjoita tuota nykypäivänä tullutta tapaa pettää, sitähän on ollut kautta aikojen ainut ero entisaikaan on varmasti se ettei niitä salailla niinkuin ennen, mutta muuten on varmasti sitä uhtäpaljon kuin ennenkin. olen toki antanut anteeksi ja ystäviä olemme, eikä meillä riitaa ollut silloin erossakaan kuitenkin ollihan meillä lapset. Ihminen joka on pettänyt useimmiten uusii sen jossain vaiheessa joka tapauksessa, niin kävi minulle ja useimmille muillekkin niin on käynyt. luultavammin ne tietyntyyppiset pettäjät jotka eivät halua eroa asian tultua ilmi, ovat juuri niitä "kilttejä" jotka eivät uskalla tuoda sitä itseään esille eivätkä tuottaa toiselle koskaan pahaa mieltä, mieluummin haluavat sovitusta teoilleen ja jatkavat samaan malliin kuin siihenkin asti. Useimmat liitot jatkuvat juuri sen takia, mutta myöskin sivusuhteet.

Petti uudestaan, joten miten siitä voi mukamas toipua?

Kiitos vastauksistanne! Antoivat paljon ajattelemisen aihetta!

Poikaystävä petti 2 ja puoli vuotta sitten exänsä kanssa, kun oltiin oltu yhdessä vasta noin puoli vuotta. Poikaystäväni katui tekoaan ja halusi jatkaa suhdetta kanssani ja niin halusin minäkin muutaman viikon shokin jälkeen. Olemme tuosta lähtien käyneet tapahtunutta läpi niin keskenämme kuin ammattiavunkin avulla, mutta edelleen asia pyörii mielessäni, tosin enää ehkä kerran kuussa. Luottamusta olemme pystyneet rakentamaan takaisin niin, että minulla on jo aika kova luotto, että poikaystäväni ei enää koskaan petä. Mutta se pieni epäilys, jota ei ennen pettämistä ollut, on aina läsnä, kun poikaystäväni on viettämässä iltaa kavereidensa kanssa. Tosin nykyään hän on jättänyt alkoholin käytön kokonaan (osaksi pettämisen takia) pois, mikä helpottaa oloani suuresti. Minusta, sillä mitä pettäjä on valmis tekemään petetyn pahan olon helpottamiseksi vaikuttaa paljon siihen, miten suhde jatkuu pettämisen jälkeen, jos sitä siis päätetään koittaa jatkaa. Pahimmalta tässä koko hommassa tuntuu se, että toinen on voinut loukata niin pahasti. Anteeksi en ole asiaa antanut, enkä tiedä pystynkö koskaan antamaankaan. Ärsyttää, kun puhutaan, että pitäisi pystyä antamaan anteeksi, jotta suhde voisi jatkua. En ole ystävillenikään antanut kaikkea heidän tekemäänsä anteeksi, mutta silti he ovat edelleen ystäviäni. Aika kultaa muistot. Yritän koota itselleni asennetta, että shit happens, ja itsekin olen ihmisiä elämäni aikana loukannut (tosin en koskaan parisuhteessa pettänyt). Vaikeaa tämä on ja vieläkin suhteemme asiasta kärsii, mutta yritän uskoa, että kun tarpeeksi teemme työtä, voi suhteemme tulla paremmaksi kuin se oli ennen pettämistä. Ja itseasiassa, kun olemme käsitelleet pettämistä, on suhteestamme tullut niin avoin, että ei ole asiaa, jota en poikaystävälleni voisi kertoa. En usko, että avoimuus olisi tällä tasolla ilman pettämistä, joten ihme kyllä pettäminen voi tuoda suhteeseen jotakin hyvääkin, jos asiaa käsitellään avoimesti ja "kehittävästi". Tietysti vastaavan suhteen voi saavuttaa ilman pettämistä, mutta meille se avautui näin.

Kauanko toipuminen sitten kestää? Se on niin yksilöllistä ja riippuu tapauksesta. Itse käyn toipumisprosessia edelleen, mutta voin sanoa, että vaikka aluksi tuntuu, että maailma hajoaa siihen paikkaan eikä tulevaisuutta enää ole, niin pikkuhiljaa se olo helpottaa ja maailma alkaa näyttää paremmalta. Vielä vuosi sitten muistan ajatelleeni, että olen kadottanut elämäniloni lopullisesti, mutta nyt huomaan, että se alkaa pikkuhiljaa palautua, samoin kuin itseluottamukseni. Ja älkää pelätkö hakea ammattiapua. Itseäni harmittaa, että haimme sitä vasta vajaa vuosi sitten.

Tärkein asia suhteen jatkumisella on mielestäni se, voitko luottaa enää mieheesi. Jos vastaus on ei, silloin on turha yrittää jatkaa. Luottamus on kuitenkin kaiken perusta. Kun kerran kykenee pettämään, toinen kerta on varmaan sitten jo helpmpaa. Me yritimme jatkaa suhdetta mutta luottamus oli mennyt joten suhteella ei ollut mitään pohjaa. Minä en pystynyt asiaa unohtamaan.
Minulla toipumiseen ja elämän kasaamiseen meni varmaan vuoden verran ja nyt on elämä mallillaan. Uuden suhteen aloittaminen ei kiinnosta vieläkään vaikka erosta on jo yli kaksi vuotta. Tosin läheisyyttä kaipaan ja kainaloa mihin käpertyä mutta ehkä joskus sellainen löytyy.

Kumpi teidän mielestä on pahempaa pettämistä: seksiä kännissä tuntemattoman ihmisen kanssa, vai tunnustuslauseita exälle kun ollaan jo uudessa suhteessa, tyyliin "tein virheen kun päästin sinut menemään" ?