Olin alle kapakkaikäinen kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, menimme naimisiin 85- kun ensimmäinen lapsemme oli kaksi vuotias. En halua tässä mitään romaania kirjoitella, mutta väitän että suhde ei onnistu ellei vastoinkäymisiä pystytä kokemaan yhdessä. voin vakuuttaa että niitä on kyllä meillä ollut riittämiin ja olemme myös olleet pahassa kriisissä vuosien varrella. Rakkaus on kuitenkin meidän tapauksessa voittanut aina. Nyt puhaltavat taas uudet tuulet ja jäämme syksyllä ensimmäisen kerran vuosikymmeniin kahdestaan. Silloin on varmaankin taas uudet haasteet edessä. Onko teillä selviytymiskeinoja siihen?
pitkän liiton salaisuus meillä
pitkä avioliitto
15591
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ilman salaisuuksia 41-vuotta.
Kun kummallakaan ei ole huuhaa odotuksia vaan otetaan arki vastaan sellaisena kuin se tulee ja eletään sen mukaan.
En tiedä rakkaudesta mutta vilpitön kiintymys ja halu auttaa kaveria, puolin ja toisin, arkisella polulla, riittää hyvin pitkälle.
Ensimmäinen "hengenvetohetki" oli muuttaessamme niukalla rahalla tehtyyn, hieman keskeneräiseen, velkaiseen taloon.
Tilanne normalisoitui muutamassa kuukaudessa.
Riitoja ei ollut mutta jotenkin poissaoleva olotila.
Toinen tilanne tuli viimeisenkin penskan muuttaessa pois.
Silloin vaimo oli muutaman kuukauden jotenkin "toisaikainen".
Ei taaskaan riitoja mutta omituinen.
Ei siinä mitään selviytymiskeinoja mietitty. En tiedä oliko tarpeenkaan.
Viimeinen, suurempi muutos oli töissä käymisen lopetus.
Minä tein sen pätkätöiden kautta himmennellen mutta vaimon oli vaikeampaa luopua osa-aikaisesta marketin kassatyöstään.
Tapasi siinä ihmisiä.
Löysimme nopeasti kumpikin omat sekä yhteiset harrastukset.
Kahdenkeskinen elämämme löysi nopeasti vakiintuneet uomansa.
Tätä nyt on jatkunut tänne 67 / 63 ikään saakka.
Selviytymisen kannalta on toivottavaa, että kummallakin on jotain mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia lasten ja kodinhoidon lisäksi. Ja aina parempi, jos on yhteisiä juttuja. Silloin ei jää liian isoa aukkoa elämään lasten lähdettyä.
Sekä, että!
Tietenkin ihmiset ovat erilaisia mutta meille ainakin on ollut, ja on tärkeää kummankin omat reviirit.
Omat alueet ja harrastukset joista toinen voi olla kiinnostunut mutta joita ehdottomasti kunnioitetaan puolin ja toisin.
Meillä ne ovat sinänsä vaatimattomia.
Vaimolla arkiaamupäivisin lenkkeily entisten työkavereiden kanssa ja koko koplan kokoontumiset silloin tällöin.
Lisäksi viikottainen eläkeläisklubin kokous.
Yksi tai kaksi vuotuista tyttöjen matkaa, 1 - 3vkoa, saivat alkunsa minun aloitteestani.
Omat harrastukseni liittyvät lähinnä liikuntaan ja kuntoiluun.
Yhteisiä matkoja teemme vuosittain 16 - 18 viikkoa.
Arkiset askareet ovat jakautuneet luonnostaan.
Minä vastaan ruokahuollosta, vaimo tekstiileistä.
Siivouspuuhat jakautuvat voimien mukaan.
Puheenaiheitakin tuntuu riittävän.
Ei tämä nyt loppujen lopuksi ollut tämän juhlallisempaa.
Twelve points, jos "tyttöjen matkat" ovat alkaneet aloitteestasi. Ollet aika erikoinen tapaus mieheksi, siis hyyyvin positiivisessa mielessä.
En hyväksy itseäni kummajaiseksi!
"Tyttöjen matkat" saivat aikanaan alkunsa aloitteestani siten että olimme risteilyn yhteydessä käyneet Maltalla ja Valletta ja saari tuntuivat mielenkiintoisilta.
Olimme viikkoa aikaisemmin kotiutuneet Espanjasta kun vaimoni huomasi HS:n mainoksissa viikko Maltalla, kaksi yhden hinnalla.
Hinta oli alle 600E.
Harmaakaihini olivat leikkaamatta ja maailma oli hieman samea.
Ehdotin vaimolleni että etsii kaverin ja menee sen kanssa koska kohde kiinnostaa ja matka on halpa.
Kokemus oli niin myönteinen että sen jälkeen tytönhupakot ovat käyneet ainakin Berliinissä, Roomassa, Budapestissä, Splitissä, Espanjassa kahdesti ( 2 ja 3vkoa ) ja muutaman kerran Tallinnassa mutta ne ovat olleet 1:n ja 2:n yön reisuja.
Ensi talveksi mammat suunittelevat Funchalia karnevaaliaikaan.
Olemme "seurustelleet" kokoaikaisesti jo yli 10-vuotta ( työttömänä, työttömyyseläkkeellä, vanhuuseläkkeellä ) joten tuollaisilla, lyhytaikaisilla irtiotoilla on ollut hyvin myönteinen vaikutus.
Vaimo palaa suursiivottuun kotiin virkistyneenä ja hyväntuulisena ja minä olen kokeillut yksin asumisen kolkkoutta.
Minusta on outoa jos tässä on jotain outoa!
Kyllä meille kahdestaankin matkaviikkoja kertyy.
Jos standardiukot asennoituvat toisin niin mielikuvitukseni ei riitä ymmärtämään syytä siihen!
Kiitos kehuista! Ainahan ne lämmittävät.
Onnea teille AP!
Meillä nyt kuitenkin pitkän liiton päätteeksi on erilleen muutot, kun nuorinkin lähti..
ja minun pyynnöstäni erotaan.
En vain enään jaksa miehen ravintolailtoja jälkimaininkeineen ja miehen ikuisen saavuttamattoman rakkauden ruikutusta "murusein" kappaleen myötä..
Hooh!
Meillä vastoinkäymiset vain erotti meidät lopullisesti toisistamme ja vähän meinaa harmittaa, kun valitsin aikoinaan väärän miehen rinnalleni..
Rakkaus on kuitenkin loppu eikä minkäänlaista kaveruuttakaan jäänyt jäljelle. pettymys vain.
Meillä on vielä nuorin lapsi, teini, kotona mutta kun vanhemmat lapset lähtivät kotoa koin jonkinlaisen kriisin, ja poden stiä hieman vieläkin. Minulla oli nimittäin yhtä-äkkiä aikaa ihan hirveästi. Vaikka olen suht aktiivinen, opiskelen, käyn töissä ja tapaan paljon ystävättrieni kanssa, oli sitä aikaa kuitenkin liikaa ja koin itseni turhautuneeksi ja elämän tarkoituksettomaksi. Olin aina ennen ollut ensi sijaisesti äiti ja sellainen kodin hengetär ja yhtä-äkkiä se rooli pieneni lähes olemattomiin. Miehellä oli omat menot ja paljon yhteistä meillä ei ollut tosin aikaa oli. Meni muutama vuosi ja nyt näyttää siltä, että olemme taas löytämässä toisemme ja suunnittelemme uudella innolla yhteisiä menoja ja rientoja-
KUten huomaat, nämä asiat kypsyäkseen vaativat aikaa ja kun yhdessä seurataan tilannetta sen sijaan että esim. erottaisiin, asiat muuttuvat ja muuttavat muotoaan. Nyt elämmme mielenkiintoista aikaa; tapaamme paljon tuttavapariskuntia, matkustelemme kahdestaan, seksiin on aikaa ja halua melkein milloin vain (ja tilaisuuksiahan on nyt...) jne. Me pitkän liiton ihmiset tiedämme ajan ja sen kulun merkityksen. Nyt on taas mukava olla!
Naimissa olemme olleet 33 vuotta ja ikää kummallakin 50.
Pienestä pitäen pakerrettu töitä kotona opiskelut ja vaativat työvuodet takana, lapset menossa naimisiin ja pois kotoa.Olemme vihdoinkin eläkkeellä. Miltäkö tämä tuntuu? Ihanalta. Ei aikaisia aamuherätyksiä, hektistä elämänmenoa.
Nyt on sapatin aika. Mukavaa molemmilla. Juttelemme vihdoinkin ilman kiireen häivää.Ja ihmettelemme, miten ihmeessä selvisimme hengissä kaikesta siitä rumbasta jota lapset, molempien epäsäännölliset työajat, talonrakennukset ym.toivat liittoomme. Johtuneeko pula- ajan sitkeydestä joista molempien luonteet ovat saaneet osansa,... vai...onko tämä sitä rakkautta joka ei etsi omaa parastaan, vaan toisen parasta.
Olette todella onnekkaita, että kaikki tuo, vaativa työura ja lasten kasvattaminen ei vienyt teitä erillenne vaan vieläkin juttua riittää ja keskustelu luistaa edelleen ja ennen kaikkea parisuhde toimii. Olette onnistuneet säilyttämään keskinäisen rakkautenne. Sitähän täällä kaikki pähkäilee miten sen rakkauden pystyy oikein säilyttämään kun tuntuu että kumppani on muuttunut aivan kuin vieraaksi ihmiseksi.
Voi kun voisikin nauttia vihdoin siitä kun saamme mieheni kanssa olla kahden lasten muutettua omilleen...
Pah!Nythän tämä vasta tylsää onkin !Ei ole niitä aiempia "kutitteluja" ja sängyn lämmön odottelua kun piti malttaa mielensä siihen asti kun lapset menivät nukkumaan ja itsekin siirryttiin kammarin puolelle.Nyt me laahustamme täällä kotona kuin älykääpiöt ja töllötämme telkkaria iltaisin.Ei huvita tehdä yhtään mitään,korkeintaan naureskelemme ohjelmille ja heitämme pari vitsiä perään.
Ja mitä erotiikkaan tulee,mieheni kysyi minulta eräänä iltana nukkumaan mennessä"otetaanko housut pois"!!SIIS MITÄ HELVETTIÄ!!
Romantiikka on siis kokonaan kadonnut suhteestamme juuri kun meillä olisi aikaa keskittyä toisiimme ja naida vaikka keskellä päivää keittiön pöydällä!!
"Otetaanko housut pois"............voi jumalan kevät!!EI OTETTU!
Voi paskanpaskanpaska...
Saa nauraa vapaasti!
Kyllähän sitä toista katsoo niin, että kuinkas minä aikanani tuollaisen kanssa olen mennyt naimisiin. Sitä kumpikin muuttuu elämän varrella aika paljonkin. Ja jotkut asiat alkavat toisessa aikaa myöten niin paljon kenkuttamaan, ettei niitä hyviä puolia edes meinaa huomata siltä kenkutukseltaan. Mutta yhteiset lastenlapset auttavat paljon pysymään yhdessä. On se niin ihanaa, kun ne tulevat mummon ja papan luo ja illalla nukahtavat meidän väliin. Jos siinä olisi joku muu, joka ei olisi mitään sukua niille pienille, niin olisihan se ihan toisenlaista. -- Kyllä se perheterapia kannattaa; aina se auttaa, jos saa puhua asioistaan jonkun ulkopuolisen kanssa, yksin tai yhdessä. Kannattaa yrittää.
Herääni helmeilevälle aamuyön virtsalle ryhdyin miettimään tuota "vaatimis" aloitusta.
Me emme ole koskaan vaatineet toisiltamme mitään.
Tietenkin on ollut odotuksia mutta vaatimis sävyä ne eivät ole saaneet.
Emme ole myöskään koskaan menneet henkilökohtaisuuksiin.
Olemusta emme ole moittineet, tekemistä joskus.
Tavastani kuoputella kotona kiveksiä ja kaivella nenääni olen kuullut.
Itse olen joskus pyytänyt vaimoani käyttämään puhuessaan hieman hiljaisempaa ääntä.
Innostuessaan äänenpaineen taso nousee.
Mutta eipähän ole tarvinnut kysyä "mitä"!
Koskaan en ole kuullut vihjaustakaan että olisin missään asiassa heikko, saatika riittämätön.
Olen ollut riittävän hyvä tälläisenä kuin olen.
Sama tietenkin myös toisin päin.
Arkisissa, suuremmissa perusasioissa olemme alusta alkaen olleet samoilla linjoilla.
Koskaan ei ole tullut sanomista rahasta (niukkanakaan aikana), lasten kasvatuksesta yms.
Yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita on useampiakin.
Kuten myös kummallakin omia.
Pyyteetön halu tehdä kumppanin elämä miellyttäväksi on, ilman pohdintaa, toiminut molempiin suuntiin.
En osaisi enempää odottaa.
Luullakseni kaikkein tyytyväisimmät aviopuolisot ovat niitä, jotka eivät vaadi toiselta mahdottomia, eivät etsi toisesta vikoja, ja pystyvät kunnioittamaan toista sellaisena kuin hän on. Vielä hienompaa, jos se puolisokin on samantyyppinen ;)
Olemme lapseton, pitkään yhdessä ollut keski-ikäinen pariskunta ja eläneet myös läheisissä suhteissa "lapsellisiin" perhetuttuihin. Se, minkä olen meissä ja muissa pareissa huomannut, että ne parit pärjäävät, jotka ovat jo alun alkaenkin pitäneet huolta myös henkilökohtaisesta hyvinvoinnistaan. On aina varattu aikaa siihen, että käy jossakin harrastepiirissä vaikka vain kerran kuukaudessa tai kuten minun ystäväni ovat pitäneet tiiviisti yhteyttä erilaisiin ystäviinsä mukaan lukien myös minutkin.
Ne parit, jotka ovat olleet hyvin perhekeskeisiä ja elävät voimallisesti lastensa kautta näyttävät selvästikin kokevan lastensa irtoamisesta syntyvän kivun lisäksi myös epävarmuutta ketä he ovat ihmisinä ja pareina. Jotkut selviävät siitä nopeasti ja jotkut eroavat, mutta aina ne pahimmat kriisit ovat juuri lapsikeskeisissä perheissä kärsitty. En tiedä miksi, mutta ehkäpä joku sen paremmin selittäisi?!
Koska meillä olemme olleet vain me kaksi olemme oikeastaan vuosien saatossa löytäneet ne yhteiset kivat ja omat jutut. Kaippa se pitää tasapainossa. MInusta hyvään suhteeseen ei ole yleisohjetta kuin korkeintaan se, että on rehellinen itselleen ja ymmärtää tehdä kompromisseja katkeroitumatta niistä.
Hienoa lukea ihmisten selviytymistarinoista. Kysyn neuvoanne, sillä olen periaatteessa sitkeä enkä haluaisi erota. Avioliittomme on minulle henkisesti turvaton. Kiperän tilanteen tullen mieheni jättää minut henkisesti ja fyysisesti yksin ja menee itse hakemaan turvaa vanhemmiltaan. Yhdessä asioiden selvittely ei suju, eikä toisen tukeminen. Minä yritän tukea häntä ja luoda hänelle hyvinvointia asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä. Aikaa myöten olen alkanut tunnistamaan omia sivuutettuja tarpeitani, kun toistuvasti huomaan, että mieheni ei ole kiinnostunut vahvistamaan minun hyvinvointiani, se ei tunnu hänelle tärkeältä. Esimerkki lievemmästä tilanteesta on, että olin sairaana vuoteen omana ruokamyrkytyksessä. Mieheni piti tuoda minulle keltaista jaffaa päivänsä päätyttyä. Hänen oli määrä mennä tapaamaan ja auttamaan jossakin askareessa rakasta lähisukulaistaan työpäivän päätteeksi ja hän menikin. Hän tuli lopulta iltayhdeksän jälkeen ja sanoi että piti vielä juoda kahvia, siksi meni myöhään. Tämä oli lievä esimerkki siitä, miten hän sivuuttaa minut.
Kysymys ei ole kahvin juomisesta tai siitä sun tästä. Hän viihtyy omien rakkaiden ihmisten kanssa, mutta minun kanssani hän on kärsimätön ja hymy katoaa hänen kasvoiltaan. Tilanne muuttuu, jos olemme yhdessä esimerkiksi hänen kotonaan.
Olen alkanut ajatella, että tämä ei ole hyvä malli elää. Minun ei ole kovin viisasta sinnitellä tällaisessa liitossa, missä minut ihan selvästi jätetään aina yksin, pienissä ja isoissa asioissa. Meillä oli jossain vaiheessa lyhyt asumusero. (Mieheni jätti minut riidan päätteeksi.) Sovimme palaavamme yhteen. Meitä yhdistää sitoutumus avioliittoon. Tästä huolimatta miehellä ei ollut mitään tarvetta juuri soitella minulle tai tulla katsomaan minua ennen yhteen paluuta. Kerran soitin hänelle perjantaina, että mitä aiot. Hän oli parhaillaan matkalla vanhempiensa luokse ja kimmastui, että täytyyhän minun sielläkin käydä.
Minusta tuntuu, että hän on kyvytön ottamaan minua huomioon. Varmaan on tehtävä kipeä ratkaisu. On outoa, etten kykene oikeasti näkemään, että eihän tämä voi toimia, kun toinen sivuutetaan yhdentekevänä. Teot ja sanat eivät mene yhteen. Arjen velvollisuudet hän hoitaa moitteetta ja arki meillä on parasta yhdessä.
Miltä tämä kuulostaa? Asiallisia kommentteja, kiitos.