Olen mies, ja se tuntuu olevan ainoa asia joka tunnepuolella on varmaa. Kaikki muu on vähän sinnepäin, mutta ei kuitenkaan.
Olemme seurustelleet viisi ja puoli vuotta, asuneet yhdessä neljä vuotta ja nyt alkaa tuntua siltä että saatan menettää jotain todella arvokasta jos jään tähän suhteeseen. Olemme molemmat toisillemme ensimmäinen tyttö- ja poikaystävä, ja se painaa minua aika paljon, häntä ei niinkään. Myös se, että hän jumaloi minua ahdistaa. Hän on todella kiintynyt minuun, ja jos vähänkään torjun läheisyyttä, hän itkee katkerasti niin pitkään kunnes myönnyn ja otan kainaloon.
Tämä tuntuu kerta kerralta pahemmalta, sillä teen sen enää vain siksi että saisin hänelle paremman mielen, en siksi koska minusta tuntuisi siltä. Muutenkin koko suhteemme on minun osaltani taitavaa näyttelemistä, ja se kaivelee pahasti.
Rakastan avovaimoani ainakin jollain tasolla, sillä en kestä ajatusta hänestä surullisena. Toisaalta tämä saattaa olla myös itsekkyyttä, tiedän kuitenkin että hänen tunteensa heijastuvat minuun todella vahvasti, ja hänen jättämisensä tekisi minutkin hänen kauttaa onnettomaksi.
Lisää ongelmia tuo se, että kaveripiirini on hänenkin kaveripiirinsä. Omia kavereita hänellä ei ole, ja pelkään että hän jäisi aivan yksin erotessamme. Hän ei myöskään ole hyvä hoitamaan asioitaan, ja tukiverkoston puuttuessa saattaisi joutua isoihinkin ongelmiin. En kestä ajatusta siitä että olisin se kusipää joka jättää neidon pulaan!
Lisää tekstiä tulee jos joku vastaa tähän, kaipaisin vain neuvoa siitä, miten asiaa pitäisi lähestyä. Kiitos jo etukäteen siitä että edes luit tekstini, pelkästään tämän kirjoittaminen kevensi sydäntä jo pikkuisen :)
Olemme seurustelleet viisi ja puoli vuotta, asuneet yhdessä neljä vuotta ja nyt alkaa tuntua siltä että saatan menettää jotain todella arvokasta jos jään tähän suhteeseen. Olemme molemmat toisillemme ensimmäinen tyttö- ja poikaystävä, ja se painaa minua aika paljon, häntä ei niinkään. Myös se, että hän jumaloi minua ahdistaa. Hän on todella kiintynyt minuun, ja jos vähänkään torjun läheisyyttä, hän itkee katkerasti niin pitkään kunnes myönnyn ja otan kainaloon.
Tämä tuntuu kerta kerralta pahemmalta, sillä teen sen enää vain siksi että saisin hänelle paremman mielen, en siksi koska minusta tuntuisi siltä. Muutenkin koko suhteemme on minun osaltani taitavaa näyttelemistä, ja se kaivelee pahasti.
Rakastan avovaimoani ainakin jollain tasolla, sillä en kestä ajatusta hänestä surullisena. Toisaalta tämä saattaa olla myös itsekkyyttä, tiedän kuitenkin että hänen tunteensa heijastuvat minuun todella vahvasti, ja hänen jättämisensä tekisi minutkin hänen kauttaa onnettomaksi.
Lisää ongelmia tuo se, että kaveripiirini on hänenkin kaveripiirinsä. Omia kavereita hänellä ei ole, ja pelkään että hän jäisi aivan yksin erotessamme. Hän ei myöskään ole hyvä hoitamaan asioitaan, ja tukiverkoston puuttuessa saattaisi joutua isoihinkin ongelmiin. En kestä ajatusta siitä että olisin se kusipää joka jättää neidon pulaan!
Lisää tekstiä tulee jos joku vastaa tähän, kaipaisin vain neuvoa siitä, miten asiaa pitäisi lähestyä. Kiitos jo etukäteen siitä että edes luit tekstini, pelkästään tämän kirjoittaminen kevensi sydäntä jo pikkuisen :)
Vastaukset 30
Vanhimmat
moi! ymmärrän sinua täysin koska olen samassa tilanteessa tosin olemme olleet yhdessä reilun vuoden ja kihloissakin reilun vuoden mutta kuitenkin. en rakasta miestä mut mies rakastaa minua ja alkaa aina itkeä kun yritän jättää hänet ja heikkouteni on itkevät miehet ja sitten hellyn ja sanon että kokeillaan sitten vielä ja toinen keino miehellä on pitää minut luonaan on se että hän suuttuu jos aion jättää hänet joten en tiedä miten hänet jättäisin hän on ihana siinä suhteessa että on ollut mukana jokaisella sairaalareissulla ja nyt tukenut minua kun sairastuin syvään masennukseen.vanhempani jumaloivat häntä ja hänen vanhempansa jumaloivat minua. haluan eroon suhteesta. ja neuvona sinulle että sinun pitää olla vain lujana jättämistilanteessa ja lähteä vaikka ulos kun olet sanonut jättäväsi hänet vaikea paikka se sinulle on mutta ei onnettomassa suhteessa kannata pilata elämäänsä. olen monta kertaa miettinyt että miten jätän oman mieheni mutta joka kerta kun katson häntä niin tiedän kuinka vaikeaksi jättäminen tulee etenkin nyt kun meillä on kissanpentuja 2 ja koiranpentu niin niistä keskusteleminen tulee vaikeaksi mutta jos haluat jutella jatkossakin niin laita vaikka mailia minulle ellei avovaimosi ole koko ajan kimpussa eli tässä mailini:[email protected] ja kerro samalla ikäsi niin tiedän vähän miten autan sinua
Hei Pirpana
Kiitos viestistäsi, kiva että jotakuta kiinnostaa.
On meillä tilanteissa sikäli eroa että en ole koskaan ottanut eroamista puheeksi. Näinollen ero tulee olemaan avovaimolleni aika paha paikka, sillä hän ei sitä osaa aavistaa mitenkään.
Ajattelin että voisi olla hyvä jos pikkuhiljaa alkaisin näyttää merkkejä siitä että homma ei aivan toimi, niin saan viestin ehkä hellävaraisemmin läpi sitten kun aika koittaa.
Vanhemmistamme sen verran että omat vanhempani suhtautuvat avovaimooni vähän alentuvasti, ja avovaimoni vanhemmat taasen pitävät minua jalustalla, joka sekin entisestään lisää ahdistusta. Tuntuu todella pahalta laittaa tällainen suhde poikki, mutta todennäköisesti se on loppujen lopuksi molempien kannalta parempi.
Voimia sinullekin erossasi, älä anna sen miehen itkemisen estää vapautumistasi!
Pidättäydyn nyt ainakin toistaiseksi nimimerkin takana enkä lähde sähköpostittelemaan, mutta ikää on kohta 24 niinkuin tuo nimimerkin 87 viittaa :)
No eihän tuosta tule mitään, ei suhteesta tule mitään jos toinen vain hyväntahtoisuuttaan siinä on vikka ei mieli tee.
Se sattuu kun jättää jonkun josta todella välittää. Se sattuu kun satuttaa sitä toista. Ei siitä pääse mihinkään. Teeskentelykin kuitenkin sattuu, niinkuin sanoitkin. Ja se sattuu häntä, jos hän saa tietää että teeskentelit.
Rehellisyys on se paras juttu. Sanot miltä sinusta tuntuu. Kuitenkaan toista tahallaan loukkaamatta, siis hienotunteisesti.
Olet huolissasi siitä miten hän pärjäisi. Se on kuitenkin ihmisen osa, tietää että jos on suhteessa jonkun kanssa, niin se saattaa päättyä vaikkei itse tahtoisikaan. Tämä on usein asia mitä ei heti tajua jos suhde arvaamatta päättyy, mutta sen yleensä tajuaa hetken päästä. Tajuaa että on itsenäinen yksilö, että elämä jatkuu ja uudet tuulet puhaltaa. Että aloittaa rakentaa elämäänsä niiden uusien perustusten pohjalta.
Joo, kai sitä pitää vaan rohkeasti nostaa kissa pöydälle.
Pahalta vaan tuntuu, myös se että en todellakaan halua tehdä kompromisseja enkä yrittää enää uudestaan. Tämä tulee olemaan loppu, kokonaan.
Ei siinä auta kun kertoa omista fiiliksistään. Jos eropäätöksen kertominen tuntuu vaikealta niin voithan aloittaa kertomalla ettet voi hyvin suhteessa. Olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä ja minulla meni melkein vuosi ennen kuin sain todella tehtyä eron. Se on niin pirun vaikeaa. Toiseen ehtii pitkässä suhteessa kiintyä niin kovasti, että vaikeaa se jättäminen on vaikka tietääkin ettei suhteella ole tulevaisuutta. Itse en myöskään kestä nähdä toista pahoinvoivana eron jälkeen. Se sattuu todella syvältä ja minun tekisi mieli sanoa ex-miehelleni että yritetään vielä jospa tästä tulisikin jotain, mutta onneksi en ole sitä sanonut, koska tiedän että pettäisin vain itseäni ja antaisin toiselle turhaa toivoa suhteen onnistumisesta.
Asun vielä avopuolisoni kanssa koska emme ole löytäneet uusia asuntoja. Erosta on nyt kuukausi. Vaikka olenkin jättäjä, tuntuu todella oudolta miten ikinä voin unohtaa ex-puolisoni kanssa koetut hyvät hetket ja olla ikävöimättä niitä. Tällä hetkellä myös tuntuu todella oudolta että alkaisin seurustella jonkun toisen kanssa. Mutta uskon että se kuuluu asiaan, eikä nuo edellä mainitut asiat ole syitä jatkaa suhdetta. Kun eroaa toisesta, joutuu myös eroamaan niistä hyvistä puolista.
Rohkeutta sinulle! kyllä sen pahan olon sitten kuitenkin kestää, vaikka aluksi ja vielä pitkään eron jälkeen tuntuukin että pahasta olosta ei loppua tule. Olen huomannut, että nyt kuukauden jälkeen erosta exäni enkä itsekään romahtele enää niin usein. Tsemppiä!
"Olemme seurustelleet viisi ja puoli vuotta, asuneet yhdessä neljä vuotta ja nyt alkaa tuntua siltä että saatan menettää jotain todella arvokasta jos jään tähän suhteeseen. Olemme molemmat toisillemme ensimmäinen tyttö- ja poikaystävä, ja se painaa minua aika paljon, häntä ei niinkään."
Elämä on pääasiassa arkea, ja kuulostaa siltä että teillä on kommunikaatio-ongelmia. Se, että olette ensimmäisiä toisillenne on todella lapsellinen syy, jos se syy on. Mikä muuttuu? Miten haluaisit että hän olisi erilainen tai toimisi erilailla? Mitä saat eroamalla? Omaa tilaa? Miten seuraavassa suhteessa? Ei rakkaus ole palavaa intohimoa, erotiikkaa ja romantiikkaa vaan se on arkea ja arjen tekoja, eli välittämistä käytännön tasolla. En yritä sanoa että tee sitä tai tätä, mutta sanon että olet aika nuori. Mieti miksi ja mitä haluat muuttaa, ja onko keinot siihen oikeat.
Jos toisen kanssa on yhdessä vain säälistä, on se kamalaa. Ei se ole mitään normaalia arkea. Kyllä normaalissakin arjessa toinen on tärkeä ja häntä rakastaa. Ei silloin ole vastahakoista ottaa toista kainaloon. Miksi ap:n pitäisi kärvistellä suhteessa vain sen takia kun avovaimo tykkää hänestä? Minä jätin avomieheni, jolle minä olin eka ja hän minulle. Oltiin yhdessä nuoresta saakka. Yhä hän on ollut minulle ainoa seurustelukumppani, hänellä ollut eron jälkeen jo montakin. Treffikutsuja olen saanut, mutta ei ole kiinnostanut. Nyt tapasin miehen joka kiinnostaa minua tapailumielessä. Katotaan mitä tästä tulee. Ap:lle sanoin että en ole eroa katunut hetkeäkään. Minä annoin vuosia exälle hellyyttä säälistä, en omasta halustani ja se oli kuluttavaa. =(
Viittaan samaan, mitä nimimerkki - Minä vaan, sanoo. Elämässä on elettävä myös tavallista arkea ja otettava vastuu tekemistään valinnoista. Rakastuessa suhde roihuaa dopamiini -mielihyvähormonien ansiosta. Parisuhteessa tilanne tasoittuu 2 -3 vuoden kuluessa, jolloin huuma hellittää. On syytä ymmärtää, että sama parisuhdekuvio toistuu oli kumppani ketä hyvänsä. Parisuhteesta haetaan huumaa, mikä itseasiassa on pelkkää " tunnetta - illuusiota". Kenenkään kanssa ei kuitenkaan pidä seurustella mistään säälistä. Tyttöystäväsi vaikuttaa takertuvalta ja olisiko kyse "läheisriippuvuudesta", mikä voikin olla taakaksi sinulle. Kannatan, että eroatte, olette nuoria aloittamaan elämänne uudelleen omilla tahoillanne.
Mieti nyt vielä hetki ihan kaikessa rauhassa onko ero sitä mitä todella haluat.. Voisiko keskustelun aloittaa vaikka teidän suhteen tilasta? Kerro tytöllesi, miltä sinusta tuntuu.
Itselläni samankaltainen tilanne, ainoa ero on, että minä olen se joka suhdetta haluaisi jatkaa ja mies se joka haluaisi lähteä. Yhdessäoloa on takana 9 vuotta joista kihloissa ja saman katon alla asumista 5. Olen siis vasta 25-vuotias, mies samanikäinen eli olemme eläneet yhdessä hurjan pitkän aikaa. Meille kävi niin, että itse luulin kaiken olevan ok ja olin onnellinen, kunnes toinen yllättäen kertoi ettei enää tiedä mitä haluaa.. meni muutama viikko kun yritettiin vielä ja toissapäivänä sain kuulla että mies haluaa eron.. asia tuli siis todella äkkiä esille ja nyt mies etsii jo omaa asuntoa.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että olisin todella toivonut että asioista oltaisiin juteltu jo paljon etukäteen - ennenkuin lopullinen päätös on jo tehty. Pitkässä parisuhteessa olisin toivonut että puhumalla oltaisiin vielä voitu oikeasti yrittää muuttaa asioita ja vielä yrittää - toki se silloin vaatii molemmilta tahtoa tähän. Jutelkaa ja puikaa asiaa yhdessä - tyttösi on oikeus tietää mitä päässäsi liikkuu, suhde kun ei koskaan ole vain yhden ihmisen asia..
Minä olen huomannut että miehet joskus aliarvioivat myös tyttöystäviä.. minua ainakin on.. kun joskus lilluin suhteessa, minulla oli masennusta, niin mies ei uskaltanut kuulema jättää minua sen takia. Vaikka kuitenkin se paha olo jäyti pinnan alla siinä huushollissa ja lopulta kaikki meni niin että itse jätin hänet. Enää ei masentanut! Taisin selvitä jopa paremminkin kuin se exäni
Jos aikaa ja mielenkiintoa riittää, menkää pariterapiaan. Siellä ammatti-ihminen pystyy auttamaan teitä eroamaan mahdollisimman terveellä tavalla.
Miten niin joku on toisen kanssa säälistä tai siksi ettei halua että toiselle tulee paha mieli? Jos haluat jättää puolisosi, tee se. Jos et pysty tekemään, vaan selittelet itsellesi, ettet halua loukata toista, niin sitten et ilmeisesti halua erota. Ihmiset ovat yhdessä juuri siksi, ettää ovat toisiinsa kiintyneitä. Olisiko kyse jopa rakkaudesta?!
Sinulla "all you need is love" on outo käsitys rakkaudesta. Jos toiselle on epämiellyttävää pitää puolisoaan lähellään ja kokee näyttelevänsä ettei toiselle tulis paha mieli. Se on sääliä, ei rakkautta.. säälinkerääjä käyttää hyväkseen toisen kiltteyttä ja itkee kuin pikkulapsi kun ero uhkaa. Jotta kiltti unohtaisi jälleen kerran itsensä ja jatkaisi suhdevankilassa.
Miksi kukaan jatkaa suhdevankilassa? Ovatko nämä vankilatyypit masokisteja? Jotain he suhteesta itsekin saavat jos viivyttelevät vuosikausia.
eivät ole masokisteja vaan liian kilttejä. Jos puoliso takertuu, itkee ja sanoo rakastavansa ja olevansa hukassa ilman toista, kiltti koittaa oman jaksamisensa uhalla jatkaa suhteessa. Jatkaa jopa vuosia kunnes ei enää jaksa tai tapaa jonkun johon rakastuu.
Täällä jälleen yksi hyvin samanlainen tapaus. 3v seurusteltu ja 2v asuttu yhdessä, joulun aikaan jo sanoin että haluaisin jotain muutosta suhteeseen, hetkellisesti jotain tapahtui muttei pidemmän päälle. Suurin huoli itsellänikin on tyttökaverin pärjääminen jälkeeni, rakastan häntä kyllä jollain tasolla... Ja pari koiraa kissa löytyy, nekin hankaloittaa todella paljon tilannetta, mistään en haluaisi luopua, mutta tuntuu etten vain enää jaksa :( Uskomattoman paha olla, mutta kun ei uskalla toisellekkaan sanoa näitä tunteita. Nykyinen on kyllä kultainen, vanhempani tuntuu tykkäävän tästä enemmän kuin minusta, joten todella vaikeaa on. En vaan tiiä miten pää kestää sen helvetin mikä erosta seuraa, töissä on pakko jaksaa joka tapauksessa... Voi vitura hajoan jo ajatukseen :/ Tulipas sekavaa tekstiä, mutta helpotti kun sain vähäsen purkaa edes näitä päästä pois.
Niin ja sanotaanko vielä näin, että me ollaan hyviä ystäviä, mutta ei taideta muuta ollakkaan :/
Minun tilanteeni taas on melkoisen erikoinen.Nainen kihlasi minut,suorastaan väkisin talutti kultasepän liikkeeseen.Olemme siis olleet yhdessä noin viisi vuotta.Iältäämme olemme siis nainen 25 ja mies 28.Ei kyllä huvittanut kihloihin mennä,vaikka avovaimoni on todella kaunis ja lempeä ihminen.Riippui lähinnä siitä,etten halua lapsia,jota kumppanini taas tietenkin haluaa,sehän on normaalia lapsettomalle nuorelle naiselle.
Olen odottanut,että hän joku päivä ilmoittaa,että löysi toisen,koska itse en siihen kykyne.Se on erityisen vaikeaa,tosin kyllä siihenkin pystyy,kun vaan teet sen päätöksen.
Kerran näet olen eronnut oikein virallisesta avioliitosta ja se oli hyvin raskasta,mietin vuosikaupalla,teinkö oikean ratkaisun,miten hän pärjää pienillä tuloillaan arjessaan lapsiemme kanssa.Autoin heitä pitkään eron jälkeen,mutta se vasta mutkista tunteiden syövereitä.Huh,kun en jaksaisi millään taas sitä tunteiden sekamelskaa.Nykyisessä suhteessani en halua lapsia,koska minulla on niitä entisestä liitosta.Lapseni siis elävät pääosin äitinsä luona.
Olen ajatellut,että tekisin oikein,jos päästäisin kaunokaiseni etsimään miestä joka tyydyttäisi hänen tarpeensa.hankalaa on silti.Mietintä vaiheessa koko asia.
Helpoin reitti olisi nainen,joka on päättänyt,ettei lapsia tule,mutta ne vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.Itsekästä toki ajatella,että kun mulla on,en tee sun kanssasi mitään,mutta elämä on tälläistä,eikä sitä koskaan tiedä mihin päätökseen tulee.
Pihalla olen kuin lumiukko,se kyrvätön.
Te suhteessa säälistä kärvistelijät: ettekö voi sanoa suoraan, mitä haluatte suhteessa muuttaa. Miettikää mitä itse olette valmiita muuttamaan ja mitä kumppanilta haluatte. Asettakaa aikaraja esim. 3 kk päähän. Ja siis yhdessä käytte keskustelun vaikka paperille laatien. Jos 3 kk kuluttua ei ole muutosta toivottuun suuntaan tapahtunut, ero tulee. Sillä siisti. Reilu peli molemmille.
Hei, ja kiitos vastauksista!
"Communication needed", en tiedä mitä haluan tältä suhteelta. Yritän itsekin keksiä jos se olisi jotain minkä voisimme yhdessä korjata, mutta en keksi mitään. En vain tunne mitään enää, kaipaan muiden naisten huomiota ja vapautta tehdä ihan mitä haluan, kenen kanssa haluan, missä haluan.
Kävimme avovaimoni kanssa pitkän keskustelun noin kuukausi sitten suhteestamme, ja hän lupasi antaa minulle enemmän tilaa, ja että suhde muuttuisi paremmaksi. Viikon verran tuntui hyvältä mutta nyt on taas sama ahdistus... Olemme varanneet yhteisen lomamatkan heinäkuulle, mutta sen jälkeen asia pitää nostaa taas esille.
Viimeksi keskustellessamme avovaimoni tuli aika hysteeriseksi, sanoi sydänalaansa pistävänsä ja vapisi silminnähden todella voimakkaasti. Tämä pelottaa minua, haluaisin vain että hänkin ymmärtäisi suhteemme olevan pielessä. Silloin en yksin olisi syntipukki kun ero todella koittaa...
Hitto, naisesi taitaa todellakin rakastaa sinua. Mieti, korvaako randomien naisten huomio/ihailu naisesi todellista, aitoa rakkautta.
Sinä sanot yhtä ja teet toista! Jos ja kun olet jättämässä naisesi, miksi sitten vielä menette yhteiselle lomamatkalle? Senko takia että naisesi vielä sairaammin "rakastaisi" sinua?
Mistä tiedät että naisesi jäisi täysin yksin sinun jättäessä hänet? Uskotko todellakin että kaveripiirinne on niin ala-arvoista että he myos hylkäävät naisesi ellette te ole liimaantuneet toisiinne. Uskotko että he myos näkevät naisesi vain sinun jatkeena eikä omana yksilonään.
Jos näin on, sitten nuo ystävänne ovat vain halpoja pintaliitäjiä ja on parempikin ettei heistä saa seuraa.
Sinä ja naisesi voitte varsin hyvin muuttaa eri kattojen alle, pitää omaa yksityiselämää ja silti olla ystäviä keskenänne. Eihän erillään asuminen tarvitse tehdä teistä vihamiehiä!!!!!
Tuo että täydellisesti liimaa itsensä vain yhteen ihmiseen liian nuorena, ei läheskään aina ole se ainut ja oikea tapa hoitaa ystävyys-suhteita.
Toivottavasti te kumpikin opitte tästä jotain.
Ole hyvä peruuta tuo matka tai anna naisesi valita joku muu seurakseen sille matkalle.
Ei se ole sama vaikka olis haaremi rakastamassa yhtä ihmistä, jos tämä yksi ihminen ei rakasta ketään siinä haaremissa. Miksi ap;n pitäisi jäädä suhteeseen jossa ei tunne rakkautta avovaimoaan kohtaan vaikka nainen rakastaisikin? Säälikin muuttuu katkeruudeksi hyvin äkkiä. Etsikööt läheisriippuvainen nainen kaltaisensa miehen. Miksi muuten kaksi läheisriippuvaista ei löydä toisiaan?
Hei
Minä taidan tällä palstalla olla se joka on tulossa jätetyksi. Hirvittää ja ahdistaa. Mutta luettuani teidän viestit tiedän että ainoa oikea ratkaisu minun kohdallani on antaa mieheni mennä. Olenkin joo kuukausia sitten muuttanut pois meidän yhteisestä asunnosta, hänen tahdostaan. Ei ollut helppoa. Itkin joka ilta itseni uneen, ja herättyäni itkin kun tajusin että tämä ei ole unta. Se sattuu, niin paljon, eikä ole hetkeäkään paitsi välillä helpottanut. :( (kerron kohta miksi) Ruokakaan ei mastu joten onneksi olen päässyt eroon kaikista liikakiloista. (olin normaali painoinen mutta en ole enään)
Kun minua on helpottanut, hän on juossut takaisin luokseni. MIKSI??
Olen saanut kokea koko eron jo 2 kertaa!!!!!!!!!!!!!!! Mitä V****a se ajattelee. Taas tuli takaisin. Meinaako lähteä 3 kerran vielä?
Olen heikko ja myönnän sen. Tunteet vie aina järjen, ja koska ikinä en ole päässyt hänen yli, otan hänet takaisin............ Mitä mun pitää tehä??
Jos kerran haluatte eron, olkaa varmoja siitä, niin ei teidän rakkaat tarvitse elää tällein pitkään.
Olet varmaan itkenyt tällaisia uikutuksia miehes perään, uhannut esim. itsemurhalla? Tehokas ase kilttiä ihmistä kohtaan. Et ole antanut hänen mennä, kuten itsekin sanot. Tiedän miltä miehestäsi tuntuu, oma mies oli samanlainen kuin sinä. Hänen repertuaariinsa kuului myös uhkailu. Jätin hänet kyllä kerralla, ei olis mieleenkään tullu palata takaisin. Mistä teitä toisessa riippujoita tulee? Lapsuus huono? Jokaisella on oma elämänsä.
Lapsuus huono? Miten voit tulkata sen noin? Onko se niin väärin että kun on suhteessa yrittää pysyä siinä eikä himoitse asioita ympärillään??!?
En ole ikinä millään uhkaillut. Mies sanoo aina vaan rakastavansa minua, ja tulee luokseni yöksi ja haluaa seksiä. Sanoo ettei edes halua ketään muuta, mielellään jatkaisi minun kanssani, mutta tarvitsee hiukan omaa aikaa?!? Miten annan sen hänelle? Ja sitten 6kk päästä jatketaan niinkun ennen vanhaa , ehkä! huhhu
ikinä en ole tänne kommentoinut, mutta nyt oli pakko.. Tuntuu kuin tämä olisi minun elämästäni muutama kuukausi sitten..tosin minä olisin tämä tyttö. Olimme seurustelleet vajaat 3 vuotta, joista kihloissa noin vuosi.. suunnittelimme häitä, olimme jo puoliksi melkein valmistelut tehnyt.. Minulle suhde oli ensimmäinen ja käyttäytymiseni juuri samanlaista kuin tyttöystäväsi. Jumaloin miestäni, tein kaikkeni hänen ja suhteemme eteen. Olin suunnitellut loppuelämäni hänen kanssaan.. erosimme pari kuukautta sitten. Huomasin mieheni käytöksessä muutoksia parin viimeisen kuukauden aikana..en saanut läheisyyttä enää niin kuin ennen ja näin hänestä ettei hän voinut hyvin..yritin kysyä vointia, hän ei halunnut puhua. Sanoin monta kertaa, että jos kaikki ei ole hyvin tai hän ei enää rakasta minua, sen verran rehellisyyttä ja arvostusta minua kohtaan vaadin, että sanoo kun ei enää tunnu hyvältä, eikä tee tilannetta enää vaikeammaksi minulle. Eräänä aamuna mieheni sitten vain ilmoitti ettei halua enää jatkaa.. sillä hetkellä tuntui että maailma romahti ja elämä menetti merkityksenä ja tunsin ettei minulla ollut enää mitään.. mieheni myös sanoi että kaikista vaikeinta tästä tekee se kuinka hän näkee minun kärsivän..se sattuu häneen kamalasti. Nyt pari kuukautta eron jälkeen voin jo ihan hyvin..ja tässä vaiheessa olen jopa erittäin kiitollinen erosta..ymmärsin hyvin paljon asioita itsestäni, mitä en olisi oppinut ilman eroa. Se kasvatti minua todella paljon, muutin asumaan yksin ja opettelin nauttimaan yksinolosta..vastaisuudessa en halua kahlita/ahdistaa ketään kuten tein edellisessä suhteessa. Ero oli raskas, mutta kyllä siitä selviää ajan kanssa..edelleen eroprosessi kesken ja tulee päiviä kun tuntuu ettei tästä tule mitään, mutta enemmän on jo niitä hyviä päiviä..elämä voittaa. Olemme entisen mieheni kanssa jonkun verran tekemisissä..yritimme ystävyyttä heti eron jälkeen, mutta en siihen pystynyt. Nyt otamme etäisyyttä ja toivottavasti tulevaisuudessa pystymme olemaan ystäviä. Sinulle Väsynyt87 annan vain neuvoksi, ole rehellinen tyttöystävällesi vaikka se tekee kipeää, koska enemmän häntä satutat jos vain teeskentelet ja pitkität tilannetta, ennen pitkää myös hän huomaa ettet voi hyvin. Vaikka ero satuttaa niin enemmän minua satutti olla suhteessa miehen kanssa, jota rakastan vaikka näin että hän ei selvästikkään tunne enää samoin. Tsemppiä sulle!
Kyllä keskustelu asioista on kaiken aa ja oo. Itse olen myös samanlaisessa tilanteessa missä moni on ollut tai on tällä hetkellä. Tiedän,että mieheni on hyvä ihminen ja mitä kaikkia hyviä puolia hänessä on.Mutta,meidän suhteessa on ollut vuosia asioita,jotka ovat tehneet minut onnettomaksi tai asioita joihin olen halunnut muutosta.Olen ottanut näitä asioita puheeksi niiden vaikeudesta huolimatta,asioista on keskusteltu,puolin ja toisin luvattu tehtä työtä ja panostaa asioihin enemmän,ottaa toisen mieltymykset huomioon, jotta toinen kokisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi.Mutta,olen kokenut,että nämä asiat on olleet vain sen hetken sanan helinää,jotta minut on saanut hetkellisesti tyytyväiseksi. Kun useaan otteeseen olen ottanut asian esille,ettei mikään ole muuttunut ja asiat on jo pariin otteeseen kärjistynyt siihen,että olen valmis lopettamaan suhteen ja jättämään mieheni kun olen ollut edelleen samojen asioiden vuoksi onneton,on mies heittänyt hirveän itku ja syyllistämis vaihteen päälle:"nyt hän lupaa tehdä toisin","yritetään vielä.." ..Mies on saanut minut potemaan syyllisyyttä ja miettimään,nämä kerrat,että ehkä vielä yritämme rakentaa suhdetta ja miettinyt että sitähän parisuhde on??!!Kysymysmerkein ja huutomerkein.Nyt aikojen päästäkin,olen tajunnut että olen edelleen onneton,ettei suhde kanna ja se "syö minua".Tuntuu kuin elämän halu itsestä hiipuisi jo pois.Mietin,että miten vieläkin voi samat asiat hiertää ja tekevät minut onnettomaksi.Siksi, minä olenkin tällä kertaa päättänyt,että vaikka kuinka pahaa tekisi itseni puolesta ja toisen suurta itku hysteriaa katsoessa,että enään ei ole hetki jatkaa,voimat on loppu.Tahtoa,ei tästä suhteesta ole puuttunut,uskoa parempaan on ollut,rakkauttakin, mutta kaikki se tahto,usko on poissa ja rakkaus haihtunut. En enään näe miestäni sellaisena,jonka kanssa voisi elää onnellisena elämäni loppuun asti.Mies ei muutu,minä en muutu,ei asiatkaan muutu. Mies on tällä kertaa heittänyt melkoisia uhkauksia itseään koskien,ei nyt sentään ole uhannut tappaa itseää.Ymmärrän jos ottaa koville,mutta välillä tuntuu että onko kaikki suurenneltua teatteria.Toisaaltaan juuri näiden uhkausten vuoksi tekisi taas jälleen kerraan antaa suhteelle ja miehelle mahdollisuus ja yrittää,mutta olen onnellinen hänen puolesta,että hänellä on paljon ystäviä.
Helpolla en itsekään pääse kun tästä suhteesta lähden,mutta tieto siitä,etten ole onnellinen,edelleenkään kaikesta huolimatta antaa minulle lujuutta lähteä suhteesta. Ja olen miettinyt,että jos tällainen jatkuisi vielä vuosia,uusien mahdollisuuksien ja tilaisuuksien sarja,niin miten mieskään kykenisi olemaan onnellinen,jos minä teen onnettomuudellani hänet onnettomaksi????
Väsynyt87,puhu tunteistasi ja ajatuksistasi,jos et sitä pysty kasvotusten tekemään ilman tyttöystävän hillitöntä itkukohtausta joka estää keskustelun,kirjoita kirje hänelle,vaikka olisitte saman katon alla sillä hetkellä kun hän lukee sitä.Ja pyydä häntä miettimään ja vastaamaan kirjeeseesi kirjeellä.
Toivottavasti tekstissäni oli jotain selkoa,ekaa kertaa niitä puran kunnolla ylös..
Hyvä ketju ja hyviä pointteja, se saa mutkin kertomaan tarinani. Olemme avovaimoni kanssa olleet yhdessä 5 vuotta, joista asuneet yhdessä 4. Meillä on myös alle vuoden ikäinen poika. Ongelmana on se, että itse petin avovaimoani raskauden alussa useamman kerran saman ihmisen kanssa, johon olin kyseisenä aikana ihastunut. "havahduin" kuitenkin itse tilanteeseen hyvinkin pian ja lopetin suhteen. Kerroin avovaimolleni asiasta alle puoli vuotta sitten pakon edessä, olemme käyneet parisuhdeterapiassa ja minä yksilöterapiassa asian vuoksi. Olin aluksi aivan varma, että haluan jatkaa suhdettamme kuten avovaimonikin, kuitenkin olen viime aikoina tullut toisiin aatoksiin.
Avovaimoni on erittäin takertuva, mikä ei ole huono asia, osoittaa minulle kiintymystä. Olenkin alkanut miettiä eroa yksilöterapiassa käymieni keskustelujen ja pointtien takia. Terapeutti on saanut mut miettimään, rakastanko avovaimoani oikealla lailla. Ongelmana on, etten kykene rikkomaan häntä enää enempää. En yksinkertaisesti saa sanoja suustani. Olen monet kerrat toivonut, että hän tekisi eropäätöksen, sillä tuntuu että silloin se olisi "yhteinen" päätös. Olemme monta kertaa keskustelleet erosta, mutta "yhteinen" päätöksemme on aina ollut yrittää vielä. Alkaa vaan tuntua, että tekisin hänelle palveluksen jos eroaisimme ja minä en enää olisi koko ajan "muistuttamassa" pettämisessä.
Pojasta sen verran, että en todellakaan halua hänestä eroon, päinvastoin. Mietin eroa ainoastaan avovaimosta. Tiedän kyllä, että joutuisimme olemaan tekemisissä jonkin verran. Rakastan poikaani yli kaiken ja olisin valmis vaikka yksinhuotajuuteen tarpeen vaatiessa.
Kirjoitukseni on hieman sekava, sillä ajatukset juoksee huomattavasti nopeampaa kuin kädet kykenee kirjoittamaan. Toivottavasti saatte tästä edes jotakin selkoa.
Kiitos todella paljon kaikille ketjuun osallistuneille.
Tällä hetkellä tilanne on siis se että noin kaksi kuukautta otin asian puheeksi, avovaimoni ahdistui siitä niin paljon että vapisi kauttaaltaan ja oli monta tuntia aivan kalpea ja omien sanojensa mukaan sydänalaan sattui. Otti siis aika vakavasti, vaikka tarkoituksenani oli keskustella siitä mitä pitäisi tapahtua, jotta kiinnostukseni suhteen jatkamista kohtaan jatkuisi.
Avovaimoni lupaili "muuttua paremmaksi", antaa minulle vapautta ja omaa tilaa, ja kaikkea, ja ajattelinkin että ehkä tämä tästä vielä, ei tarvitse satuttaa molempia eroamalla. Tämä riita/keskustelu oli kolmas lajissaan kuuden vuoden seurustelumme aikana, ja aina aloitteen olen tehnyt minä, miltei samasta asiasta.
Nyt, yhteisen ulkomaanreissun jälkeen (jona aikana kaikki tuntui olevan hyvin minunkin mielestäni) on taas arki, ja samat tunteet kuin aiemmin. Olen katsellut uutta asuntoa ja tehnyt muitakin suunnitelmia eron varalta. Tuntuu kuin pettäisin avovaimoani kun en uskalla kertoa hänelle miltä tuntuu. Pelkään hänen reaktiotaan, ja sitä että joudun perustelemaan erohaluni hänelle. Ymmärrän että hänellä on oikeus tietää miksi, mutta jos kerron hänelle tunteneeni näin jo puolen vuoden ajan, loukkaantuu hän varmasti siitä.
Kirjettä en ala tekemään, haluan kuitenkin keskustella asioista aina kasvotusten. Haluaisin säilyttää yhteyden avovaimooni, sillä jollain tapaa kuitenkin välitän hänestä, ja hänen perheensä on minulle kuin toinen perhe. Todennäköisesti kuitenkin päädyn katkaisemaan yhteydet häneen ja hänen perheeseensäkin, sillä en halua jättää hänelle sellaista oloa että joskus palaisimme yhteen.
Sinkkuelämä pelottaa myös, olemme seurustelleet 18-vuotiaista asti, enkä tiedä muunkaltaisesta elämästä. Olen kuitenkin komeaksi kehuttu ja seurapiirissä viihtyvä, ja luulen selviäväni tukiverkkoni avulla hyvin. Hänellä sensijaan ei ole kavereita kuin muutama, eikä heitäkään voi kutsua ystäviksi. Jos hän jää aivan tyhjän päälle, tuntuu minusta kuin olisin asiaan pääsyyllinen, vaikka en haluaisikaan.
Mulki tuntuu samalt mä rakastan mun tyttöystävääni mutta olen väsynyt. Hän haluaa yleensä sänkyyn mutta en tiädä mitä tehdä. En halua joka ilta harrastaa seksiä. Olen muuten samassa tilanteessa yhdessä pelipaikassa olen 18v olen moviestarplanet nimisessä pelipaikassa olen tyyppi nimeltä niko#. Tämä varmaan huvittaa teitä että olen jossain 15vuotiaitten kanssa jossain pelipaikassa mutta sieltä saan energiaa. Suosittelen ;-)