Ihan pakko avautua jonnekin tunteistaan, tai halkean.
Olen mieheni kanssa ajautunut erillemme. Hän sanoi, että haluaa erota ja minä lupasin hoitaa asian pian päiväjärjestykseen.. Käytännön syistä vielä asumme saman katon alla.. On yhteinen lapsikin. Mies on nyt kuitenkin antanutkin ymmärtää, että haluaa olla kanssani ja on valmis yrittämään viimeiseen saakka.. Minä en vain jaksa enää.
Mies on taivaanrannan maalari, kuluttaa luottokortit tappiin, nyt konkurssi edessä hänellä. Silti aina vain uusia luottoja.. Luulen, että ihan rahankin takia turvautuu minun ja sanoo rakastavansa. Olen tehnyt montaa työtä iltamyöhään saakka, jotta miehen rahatilanne olisi tasassa, nyt en enää jaksa, on edessä burn out, jos jatkan. Hän on sellainen ihminen, joka kuluttaa rahaa, kun on paha mieli ja nytkin tilanteesta huolimatta, sitä on kulunut. Olen pitänyt talouttamme kasassa hyvin pitkään. Maksamalla itseni kipeäksi ja jouduin melkein itse perikatoon sen takia. Täpärästi vältin sen.
Syy siihen, että mies sanoi haluavansa eron on se, että ihastuin yhteen mieheen töistäni ja kerroin asiasta. Tuo mies on minua 10 vuotta vanhempi, nuorekas, vaatimaton ja rauhallinen ihminen, sellainen, johon oli helppo ihastua, kun hänkin osoitti ihastuksen tunteita minua kohtaan. En tiedä, miksi näin kävi, tiedän vain, että alku "jään" murruttua nyt tunnen mieletöntä hellyyttä sitä miestä kohtaan. Kai oman suhteeni viiletessä kykenin avautumaan hänelle.. Hän ei ole Don Juan, tai pitkä ja tumma rakastaja, vaan tavallinen mies.. Vaikka pidinkin etäisyyttä häneen, aloin tietämättäni ajautua hänen lähelleen.. Ja rakastua, hetki kerrallaan.. Tiedän senkin, että jos tämä jatkuu, vaatteeni eivät välttämättä ole kauaa päälläni hänen kanssaan... Vielä mitään ei ole tapahtunut, pientä yhteistä lähentelyä lukuunottamatta. Pahinta tässä on se, että en tunne syyllisyyttä koko jutusta.. Olen ollut niin kauan jumissa, että nämä tunteet virkistävät mieltäni. Syyttömyyden tunne vaivaa minua, mutta en kykene tuntemaan syyllisyyttä, vaikka yrittäisinkin. En tiedä, onko minussa jotakin vikaa, olen tosin oikeastikin ajatellut meneväni uupumukseni takia psykologille juttelemaan, koska minun pitää saada jutella näistä asioista jonkun kanssa.
Tunnen ikävä kyllä vain helpotusta, kun ajattelen, että muuttaisin yksin lapseni kanssa johonkin kivaan asuntoon ja saisin eropäätöksen. Tunnen myötätuntoa miestä kohtaan, mutta hänen kanssaan on vaikea elää ja kun sitten ärsyynnyn, loukkaan häntä tahtomattani. Olen vain ollut niin puhki. Mies ei ole halunnut nähdä sitä, kuinka väsynyt olen.. Minulla on paha mieli hänen takiaan, mutta miten voisin enää jaksaa tässä? Olenko itse onnellinen? En ole..
Olen mieheni kanssa ajautunut erillemme. Hän sanoi, että haluaa erota ja minä lupasin hoitaa asian pian päiväjärjestykseen.. Käytännön syistä vielä asumme saman katon alla.. On yhteinen lapsikin. Mies on nyt kuitenkin antanutkin ymmärtää, että haluaa olla kanssani ja on valmis yrittämään viimeiseen saakka.. Minä en vain jaksa enää.
Mies on taivaanrannan maalari, kuluttaa luottokortit tappiin, nyt konkurssi edessä hänellä. Silti aina vain uusia luottoja.. Luulen, että ihan rahankin takia turvautuu minun ja sanoo rakastavansa. Olen tehnyt montaa työtä iltamyöhään saakka, jotta miehen rahatilanne olisi tasassa, nyt en enää jaksa, on edessä burn out, jos jatkan. Hän on sellainen ihminen, joka kuluttaa rahaa, kun on paha mieli ja nytkin tilanteesta huolimatta, sitä on kulunut. Olen pitänyt talouttamme kasassa hyvin pitkään. Maksamalla itseni kipeäksi ja jouduin melkein itse perikatoon sen takia. Täpärästi vältin sen.
Syy siihen, että mies sanoi haluavansa eron on se, että ihastuin yhteen mieheen töistäni ja kerroin asiasta. Tuo mies on minua 10 vuotta vanhempi, nuorekas, vaatimaton ja rauhallinen ihminen, sellainen, johon oli helppo ihastua, kun hänkin osoitti ihastuksen tunteita minua kohtaan. En tiedä, miksi näin kävi, tiedän vain, että alku "jään" murruttua nyt tunnen mieletöntä hellyyttä sitä miestä kohtaan. Kai oman suhteeni viiletessä kykenin avautumaan hänelle.. Hän ei ole Don Juan, tai pitkä ja tumma rakastaja, vaan tavallinen mies.. Vaikka pidinkin etäisyyttä häneen, aloin tietämättäni ajautua hänen lähelleen.. Ja rakastua, hetki kerrallaan.. Tiedän senkin, että jos tämä jatkuu, vaatteeni eivät välttämättä ole kauaa päälläni hänen kanssaan... Vielä mitään ei ole tapahtunut, pientä yhteistä lähentelyä lukuunottamatta. Pahinta tässä on se, että en tunne syyllisyyttä koko jutusta.. Olen ollut niin kauan jumissa, että nämä tunteet virkistävät mieltäni. Syyttömyyden tunne vaivaa minua, mutta en kykene tuntemaan syyllisyyttä, vaikka yrittäisinkin. En tiedä, onko minussa jotakin vikaa, olen tosin oikeastikin ajatellut meneväni uupumukseni takia psykologille juttelemaan, koska minun pitää saada jutella näistä asioista jonkun kanssa.
Tunnen ikävä kyllä vain helpotusta, kun ajattelen, että muuttaisin yksin lapseni kanssa johonkin kivaan asuntoon ja saisin eropäätöksen. Tunnen myötätuntoa miestä kohtaan, mutta hänen kanssaan on vaikea elää ja kun sitten ärsyynnyn, loukkaan häntä tahtomattani. Olen vain ollut niin puhki. Mies ei ole halunnut nähdä sitä, kuinka väsynyt olen.. Minulla on paha mieli hänen takiaan, mutta miten voisin enää jaksaa tässä? Olenko itse onnellinen? En ole..
Vastaukset 1
Vanhimmat
On aika tullut kun miehesi saa polkea suossa yksin. Sinä olet auttanut jo tarpeeksi. Tunteesi toista miestä kohtaan on täysin normaalia tuossa tilanteessa kun ei enää kotona jaksa. Tee se ratkaisu ja lähde pois lapsesi kanssa. Ettet polta itseäsi loppuun.