vertaistukea

Itselläni bulimia alkoi n. 12-vuotiaana, yksinkertaisesti vain kasautui liikaa paineita omasta ulkonäöstä. Jossain vaiheessa on ollut taukoja ja tuntunut että elämä alkaa taas sujua, mutta sitten vaan romahdan taas. Kurja olo kun en pääse tästä millään eroon. Pidän sulle peukkuja pystyssä että paranisit!

aika hurjaa tuo että sulla alko jo niin nuorena : o nykyajan ulkonäköpaineet on järkyttävää.. toivottavasti saat elämäsi kuntoon, ja kiitos nettisivusta : )

Hei! (:

Kertomuksesi kahdesta eri minästä kuulosti hyvin tutulta. Minullakin elämä kulkee hyvin pitkälti kuin kahden eri ihmisen elämänä; yhdessä vaiheessa kuljen aivan "pilvissä", olen mielettömän onnellinen, eikä mikään pysty pilaamaan sisäistä rauhaa ja harmoniaani. Kehon kuuntelu on huipussaan, elimistö pyytää sitä mitä tarvitsee niin unen, ravinteiden kuin sosiaalisien suhteidenkin kanssa ja kaikki tuntuu olevan mukavasti järjestyksessä. Silloin en todella voi käsittää, miten olen saattanut ahmia ja oksentaa, kohdella itseäni huonommin kuin tiskirättiä tai olla niin onneton. En vain käsitä sitä kun elämä tuntuu niin ihanalta (vaikka ulkoisesti kaikki asiat todellakin siis ovat ennallaan)! Tämän vaiheen ollessa vallitseva, en usko enää koskaan vajoavani pohjalle. Rakastan elämää.

Toinen puoli minusta, Varjosisareni, kuitenkin vaatii välillä ottaa ohjakset haltuunsa ja silloin alamäkeni alkaa. Pahimmillaan arkeni on silloin sitä, että en elä sekuntiakaan vaan SAIRASTAN jokaisen hetken. En saa mitään kontrollia itseeni, toivon vain kuolevani. Silloin en ymmärrä, miten olen voinut päästää itseni siihen tilaan, mutta en myöskään ymmärrä miten olen saattanut olla onnellinen joskus. Elämä on täyttä piinaa, eikä vain ahmimis-oksentamis akselilla vaan myös masennus tasolla.

Halu ahmia on niin suuri, että vaikka varastan jos en saa muuten ahmittavaa (vaikka se on vastoin moraaliani!). Kun Varjosisareni määrää elän häpeän, pimeyden, pelon, itsevihan ja lohduttomuuden maailmassa. Ihmissuhteeni kärsivät, useimmiten en edes voi nähdä ystäviäni, sillä olen fyysisesti siihen liian sairas bulimian takia (kukkuni vuotaa verta enkä voi puhua koska puhuminen sattuu, vatsani on niin valtavan kipeä ja turvonnut, että liikun kyyryssä kuin vanhus, sydämmeeni pistää ja rytmihäiriöt ovat valtavia, hengitys on vaikeaa enkä siksi edes halua liikkua, päätäni särkee ja huimaa/heikottaa, jatkuva jano ja suolistoni on täysin sekaisin; ulostusongelmia/ilmavaivoja..).

Elämän iloni on ymmärrettävästikkin nollassa, turhaudun ja ahdistun kun tuhlaan elämääni niin vaikka minulla olisi valtavasti tekemistä unelmiani varten. En usko enää unelmiini. En usko enää elämään. Kaikki on kuin sekavaa unta, jonka herrana toimii Pakko, pakko määrää, että sinun on ahmittava etkä pysty vastustamaan eläimellistä tarvetta vaikka tiedät mihin se johtaa; siihen, että menetät kaiken ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Bulimia vaihe on katala kierre; kun alkaa ahmimaan ei keho saa tarvitsemiaan ravinteita vaan pyytää lisää ruokaa, jotta se tulisi ravittua, mutta koska se ei siltikään saa mitä tarvitsee, vaikuttaa puutteellinen ravinto mielialaan negatiivisesti ja kun mieli on maassa ei ole mitään mahdollisuuksia taistella syömishäiriötä vastaan.. Lopulta vihaa itseään niin paljon, että sitä antautuu tuhottavaksi. Eikä jälkeempäin muista tästä jaksosta paljoakaan. Elämä on siis kuin unta, kauheaa painajaisunta.

Uskon, että ymmärrät mitä tarkoitan.

Viime viikolla elin harvinaisessa rajatilassa, TIEDOSTIN sen, että kohta retkahtaa. Koskaan aikaisemmin en varsinaisesti tiedosta muutosta; se vain tapahtuu jostain täysin käsittämättömästä syystä. Nyt tiedostin ja sunnuntaina aloitin kolmen päivän mehupaaston (ei varmasti keholle millään muotoa terveellistä, mutta mieleni vaati sitä, jotta sairaus pysyisi kurissa) ennaltaehkäistäkseni Varjovaiheen. Kun paastoan, mieleni tavallaan hyväksyy sen, että nyt ei saada ruokaa eikä se sitä edes pyydä. Nälkä on silloin vain vatsan nälkää, ei mielen. Vatsan nälkää on helppoa kestää ja se on helposti tyydytettävissä teellä tai tuoremehulla. Kun paastoan, vapautuu elämäni hetkeks sairauden syövereistä ihanan seesteiseen todellisuuteen.


Kun lopetin paaston tiistaina, kaikki meni aluksi aivan loistavasti; mieli oli kirkas ja tahdoin taas parannella haavojani ja ravita kroppaani ravinteikkaalla ruualla. Tänään sitten potti hajosi käsiin, en tiedä miksi ja tähän mennessä olen oksentanut jo lukemattomia kertoja. Ahminut tilini tyhjäksi ja oksentanut itseni kipeäksi. Vihaan sairauttani, mutta olen täysin voimaton sen edessä.

Tiedätkö, kaikkein naurettavinta tässä on se, että me ihan itse olemme luoneet tämän sairauden itsellemme. Me ihan itse. Meillä täytyy siis olla myös avaimet tämän koodin purkamiseen, -vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Onnea ja haleja Sinun toipumismatkallesi, muistahan sielunsisareni, että kaikista kokemuksista aina oppii jotain ja tälläkin vaiheella elämässämme on varmasti jokin tarkoitus. Tuska jatkuu ja toistuu kunnes löydämme siinä piilevän opetuksen; jotkin lahjat on vain kääritty hiekkapaperiin!

Sori kun höpöttelin aiheenvierestäkin ehkä kaikkia omia juttujani, tuntui vaan niin luontevalta avautua! Hyvää jatkoa sinulle (:


Ystävällisin terv. Kohtalotoverisi (:

Ymmärrän täysin, todellakin.. Ihanaa tietää että en ole ainoa, en toki toivo tätä kenellekkään ! Täytyy vain rukoilla että aurinko paistaisi joskus risukasaankin. Onnea tarvitaankin, sillä tästä helvetistä irti pääseminen tuntuu miltei mahdottomalta.. Joidenkin on vaikea kuvitella bulimiaa sairautena ja joidenkin mielestä se on itsekästä, sillä niin moni maailmassa kärsii oikeasti nälkää ja me vain tuhlaamme ruokaa.. Onhan se totta osittain mutta tämä sairaus on niin syvällä pään sisällä että sitä on mahdoton terveen kuvitella. Onnea sinulle myös, toivottavasti saat joskus elämäsi lopullisesti raiteilleen = )