Oikea tapa?

Elämässä on monta muutakin tärkeää asiaa kuin tunteet. Ja ne muut voivat olla avioliitossa tärkeämpiäkin kuin tunteet. Siksi ollaan naimisissa.

Sitäpaitsi tunteet voivat syntyä uudelleen, kun kohtelee puolisoaan sillä tavalla kuin avioliiton alkuaikoina.

Loistava idea tuo määräaikaisen avioliittosopimuksen uusiminen! Mikäli tällainen tarkistus olisi aina esim. 5 vuoden välein, niin puoliskotkin varmasti näkisivät enemmän vaivaa eli pyrkisivät pitämään "asiakastyytyväisyyden" yllä, jotta saavat sopimuksen uusittua. Tällöin avioliitto instituutiona ei olisi itsestään selvää ja siitä varmasti pidettäisiin huolta.

Njaah... Olen sitä mieltä, että jos tunteet pysyvästi katoaa, niin ei kai siinä muu auta kuin erota. Ellei sitten molemmat osapuolet halua käytännönsyistä jatkaa. Mutta itsekin puhut vaiheesta. Eikö se olisi sama odotella, että se hiljaisempi ja vähemmän romanttinen vaihe menee ohi, ja jatkaa sitten onnellisuutta siinä omassa elämässään ja oman puolisonsa kanssa, kuin aloittaa koko ruljanssi alusta naapurin Penan kanssa odottaen että siihen suhteeseen tulee eka viileämpi vaihe? Vaiheita tulee ja menee, mutta silloin se tahto punnitaan... ei vihkikaavassa kysytä rakastatko taukoamatta tulisesti, vaan TAHDOTKO.

Ei, en kannata kuolleeseen suhteeseen jäämistä. Mutta onko suhde aina kuollut, jos on etäisempi hetki? Kannattaako ne edelliset tai tulevat kymmenen vuotta heittää hukkaan, koska just nyt ei tunnu täydelliseltä...? Vai voisinko tehdä jotain sen eteen, että ensi kuussa tai ensi vuonna tuntuisi täydellisemmältä?

Onneksi sen, milloin on järkevää jatkaa, päättää aina pari (tai ainakjn sen toinen osapuoli) itse, eikä kukaan ulkopuolinen.

Ennen ei näitäkään ongelmia ollut. Me ihmiset vaan eletään nykyisin niin vanhoiksi, että nämä luonnottoman pitkät liitot ovat mahdollisia. Ennenhän kävi niin että viimeistään viisikymppisinä jompi kumpi puolisoista jäi leskeksi ja vapautui parisuhteesta luonnollista tietä :) Avioliitto oli ja on ennen muuta yhteiskunnallinen instituutio, jossa lapset saavat turvallisesti elää ja kasvaa ja tulla yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi. Rakkaus ja romantiikka taitavat kuulua vain Hertta-sarjoihin ;)

Jos ei ole lapsia, tee mitä mieleen juolahtaa.

Jos lapsia on, tee se mikä on näille parhaaksi.

Jos on joskus "tullut luvattua" jotakin, niin kai se on ihan hyvä syy pitää lupauksestaan tai ainakin yrittää pitää lupauksensa, olipa sitten kyseessä avioliitto tai mikä muu tahansa sovittu asia??

Pitkissä parisuhteissa ja myös lyhyemmissä, on vaiheitä, jolloin tuntuu, että tunteet toista kohtaan ovat kuolleet. Rakastumisen tunne katoaa tietyssä vaiheessa mutta rakastaminen on tahdon asia. Rakastaminen on sitä, että haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa, vastoinkäynmisineen ja iloineen. Rakastaminen on myös asennekysymys, positiivisuus tuottaa positiivisuutta ja huomion myönteisiin asioihin kun taas negatiivisuus syö parisuhdetta ja keskittyy sen huonoihin puoliin.

Kaikenmaailman parisuhdeterapiat sopivat joillekin ja moni saa niistä apua kun oppii ymmärtämään itseään ja puolison käyttäytymistä jne. SInä et ilmeisesti tällaista tukitoimintoa tai apua arvosta. En tiedä mitä tarkoitat hyväksyttävällä erolla, kai jokainen on vapaa tekemään mitä haluaa parisuhteessaan?

Pitkä parisuhde on taitolaji ja se vaatii mm. sosiaalisia taitoja ja empatiaa varsinkin silloin kun on taantumavaihe suhteessa. Pitkä parisuhde on arvo jo sinällään sillä ajan myötä ja vuosien kuluessa sekä puolisoiden kehittyessä, siinä on elementtejä joita ei koskaan koe lyhyissä parisuhteissa.

Itselläni on takan n. 30 vuotta parisuhdetta ja välillä on ollut pitkiäkin aikoja, jolloin tunteita, ainakaan sitä rakkauden ja välittämisen, on ollut vähän jos ollenkaan. Olemme kuitenkin jatkaneet yhdessä koska kuitenkin meillä on niin paljonn yhteistä koettuna ja nähtynä ja toisaalta tunnemme toisemme hyvin ja voimme olla omana itsenämme niiin hyvässä kuin pahassakin. Ja yritämme molemmat olla onnellisia.

Helpoin tapa olla parisuhteessa, on vaihtaa aina kumppania kun tulee vastoin käymisia tai kun rakastumisen huuma on mennyt, näinhän tehdään jo aika usein. SIinä on vain se(kin) huono puoli, että omat parisuhdetaidot eivät kehity ja toisaalta omat tuntemukset määräävät päätöksen tekoa, joka sinä'llään on aika itsekäs lähtökohta varsinkin jos on lapsia.

Rakkauden huuman - ja seksin - lykkääminen joka rakoon on tehnyt yhteiskuntamme lapsista aika onnettomia. Hurmosrakkaus ei tullut tavallisen ihmisen mieleenkään avioliiton pohjana entisaikaan. Jokainen tiesi silloin ja tietääpä nytkin, että hurmos tulee ja hurmos menee. Pysyvän liiton pohja on muualla kuin (amerikkaisleffan) tarjoama jalat alta vievä rakkauspsykoosi. Sehän tutkimusten mukaan kestää alle 2 vuotta!

Tosiasia on, että meilläkin muodissa ovat peräkkäiset "ihmissuhteet" = seksisuhteet/ avoliitot. Monista "edellisistä suhteista" on lapsia.
Koulun aloittavista lapsista neljäsosa on psykiatrisen avun tarpeessa. Useat koulutulokkaat kertovat kokemuksiaan ja vertailevat keskenään "isiä" - monilla on yhteisiäkin perheessä vähän aikaa viipyneitä miehen malleja.

Minullakin takana 30 vuotta aviossa, neljä aikuista lasta ja 6 lastenlasta. On mukava, kun juhlapäivinä saa tuntea elämän jatkumisen ja nähdä, että tässä on meidän kaikkien oma verkosto.

Tunteet eivät noin vain kuole kerta heitolla kuin seinään törmäten.

Koko avioliiton ideahan on pitää huolta toisesta ja siitä rakkaudesta. Rakkautta ei kuulu heittää oman onnensa nojaan taivasalle.

Puutarhakin tarvitsee hoitoa.

Koko avioliiton idea on juuri se, ettei erota kun tulee niitä vastoinkäymisiä. Ollaan liitossa, liittouduttu, tultu yhdeksi lihassa ja toivottavasti myös sielullisesti on saatu yhteys.

On viisasta käydä avioliittoterapiassa, leireillä ja ihan silloinkin vaikkei tunne, että olisi ongelmiakaan. Tunteitahan voi olla silloinkin kun on vaikeaa, mutta silti pitäisi asioita hoitaa.

On se jännä miten ihmiset ei käsitä näin yksinkertaista asiaa.