Petänkö itseäni?

Olen taas "panosuhteessa" vanhan tuttuni kanssa, jonka kanssa olemme olleet muutama vuosi sitten myös samaisessa suhteessa. Mutta silloin lopetin sen suhteen, koska huomasin, että minulle tuli tunteet miestä kohtaan. Vuosien välissä olemme kumpikin seurustelleet toisten ihmisten kanssa.

Jotenkin vain sinkkuna ollessa tuntuu, että on helpompi ottaa vakinainen panokaveri, kuin etsiä sitä tuolta baareista ja muualta. Ja panosuhteessa on kuitenkin se mahdollisuus, että ei tarvitse sitoutu toiseen henkilöön, vaan saa kuitenkin etsiä niitä toisia mahdollisuuksia ja sitä "oikeaa" suhdetta. Mutta toisaalta taas panosuhde voi kääntyä parisuhteeksi tai ainakin siihen, että toinen alkaa välittää. Kuten itselleni aiemmin kävi.

Nyt pelottaakin, että käykö taas niin. Mutta koska tiedän, että mies ei minua oikiaksi kumppaniksi tahdo, niin olenko siksi vain tässä panosuhteessa, että toivon sen riittävän minulle?! Vai kuvittelenko, että mies ei minua tahdo oikeaksi kumppaniksi, koska ei tahtonut silloin pari vuotta sitten. Ja siksi olen itse nyt "etäinen". Ristiriitaisuuksia tulee paljon vastaan, esim. siinä että mies kertoo haaveistaan (haluaa tyttöystävän, vaimon, lapsia, talon) ja elämästään hyvinkin merkittäviä asioita, joita en ehkä itse menisi kertomaan kuin ihmiselle, joka merkitsee jotain. Itselle sitten tulee "tollo" olo kuunnellessa, että miksi toinen kertoo näitä asioita minulle, että haluaako hän kanssani jotain vai puhuu vain yleisesti, eikä tajua, että en välttämättä tahtoisi kuulla, koska sitten itsellä tunteet herää enemmän. Välillä toinen on erittäin läheinen ja toisella hetkellä kauhean etäinen. Saman kyllä tiedän itsestäni. Onko panosuhteissa loppujen lopuksi sittenkään mitään järkeä? Onko se vain itsensä huijaamista?